Keitetty peruna on kanojen herkkua. Kuva: Matti Kurkela
Keitetty peruna on kanojen herkkua. Kuva: Matti Kurkela

Tuhannet suomalaiset pyörittävät kotonaan kanalaa. Pihakanat tarjoavat vähän munia, paljon iloa ja uudenlaisen suhteen eläimiin.

Istun autossa sylissäni pahvilaatikko, jonka sisällä rapisee. Kuvittelen, mitä tapahtuisi, jos puolisoni Matti ajaisi nyt kolarin. Kun apuun tulevat sivulliset avaisivat oven, he saisivat päälleen kolme vauhkoontunutta kanaa, kukon ja rehupellettejä. Mietin, kumpi jäisi voitolle: turvatyyny vai kukon pelottavat kannukset.

Silloin en osannut kuvitella, miten paljon iloa nuo matkakumppanit kesäämme toisivat. Oli kesäkuun alku, ja olimme ensimmäistä kertaa liittymässä kesäkanaharrastajien joukkoon. Valkenevat kevätillat olivat kuluneet muokatessa tarhaa, joka oli alun perin suunniteltu kanien kasvatukseen.

Perillä kesävieraat tutkivat aikaansaannosta varautuneina, mutta lajityypillisen uteliaasti. Houkuttelemme ne katetusta tarhasta rappusia pitkin koppiin keitetyn perunan avulla. Olimme nikkaroineet sinne pari omenapuun oksaa orsiksi ja puulaatikoita munintapesiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kanat ovat varovaisen kiinnostuneita, mutta kukon päätöksellä parvi vetäytyy yöpuulle ulkotarhan perimmäiseen nurkkaan. Samalle orrelle ne nousisivat vastakin joka ikisenä kesäiltana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pihakanala tuottaa lähiruokaa

Suomessa oli vuoden alussa 8805 harrastuskanalaa. Tämä tiedetään, sillä jokaisen kananpitäjän tulee rekisteröityä viranomaisille. Joukko on viime aikoina kasvanut useilla sadoilla vuosittain. Osa harrastaa meidän tapaamme kanojen pitoa vain kesäisin.

Kanainnostus on luonteva jatkumo ruoan alkuperään kohdistuneelle kiinnostukselle. Lähiruoka, luomutuotanto ja eläinten oikeudet ovat pinnalla. Samalla blogit ja somekanavat ruokkivat fantasiaa, jossa asioita valmistetaan itse, kokemukset ovat aitoja ja elämä hidasta. Harva asia pääsee lähemmäs näitä ihanteita kuin omien kanojen munista kokattu aamupala.

Sitä meillä tosin joudutaan vielä odottamaan. Kanat ovat uudessa ympäristössä stressaantuneita, eikä munia kuulu. Yleisölläkin voi olla osansa asiaan. Matin sisarusten lapsille on luvattu omat nimikkokanat, ja nyt he tarjoilevat tarhan verkkoseinän läpi voikukan lehtiä pohtien, minkä nimen linnulleen antaisivat.

Kesän aikana selviää, että kaiken ikäiset kyläilijät viihtyvät parhaiten kanatarhan äärellä. Raijaamme pihakalusteet sen nurkalle ja otamme itsekin tavaksi juoda kahvit kanojen touhuja seuraten.

Munan keittäminen jännittää 

Ensimmäisenä päivänä Sanniksi nimetty kirjava kana löräyttää tarhan lattialle kuorettoman nahkamunan, jonka muut kanat nokkivat suihinsa alta aikayksikön. Muna jää vaille kalkkikuorta, jos se kulkee kanan kohdun läpi liian nopeasti.

Seuraavana päivänä löytyy jo kuorellinen muna. Pesän sijaan se on sihdattu keskelle ulkotarhaa.

Koppiin pedatuissa munintapesissäkin kanat käyvät pöyhimässä heiniä ja kotkottamassa erityisen hermostuneen kuuloista munintalaulua, johon koko parvi yhtyy. Kukko Vilki kannustaa parhaansa mukaan ja ahtautuu välillä itsekin pesään. Kolmantena päivänä muna osuu pesään. 

Koskaan ennen munan keittäminen ei ole ollut yhtä jännittävää: miltähän se maistuu? Vasta kun asetan sen tarjolle, huomaan, miten pieni se on: muna lähes hukkuu kuppiin. 

Muna maistuu munalta. Vaikka kuinka maistelen, on vaikea tunnistaa, mikä erottaisi sen kaupan luomumunista. Keltuainen on tummempi ja kattaa suuremman osan munan sisällöstä. Myöhemmin ystävät ja naapurit kyllä kertovat, miten erinomainen on meidän kanojemme munien maku.

Vastaisuudessa munia ilmestyy pari kolme päivässä, kanamme eivät muni ihan päivittäin. Toisin kuin kaupassa, munat ovat keskenään hieman erikokoisia, -muotoisia ja -sävyisiä.

Ahkerin munija on selvästi ruskea Toffee, sillä melkein joka päivä joukossa on yksi rusehtava muna. 

Tosiaan, munan väri kielii munijan väristä.

Herätyspalvelu kuuluu pakettiin

Kukko aloittaa reviirihuutonsa pian auringon noustua, keskikesällä siis aamuyöllä.

Kesän edetessä herään kukon huutoon yhä harvemmin. Vuorokausirytmimmekin alkavat lähentyä, kun aamut syksyä kohden myöhentyvät.

Kanojen päivä on kaikkialla maapallolla yhtä pitkä: 15–16 tuntia auringonnoususta. Se on perua Himalajan juurilla eläneiltä punaviidakkokanoilta. Näitä lintuja ihminen alkoi kesyttää tiettävästi 8 000 vuotta sitten.

Luulöytöjen perusteella tiedetään, että Suomessa on pidetty kanoja ainakin tuhatkunta vuotta. Pitkään ne tosin hävisivät suosiossa hanhille ja koristivat lähinnä kartanoiden pihoja.

Tänä päivänä kesäkanaloita kyhätään jopa taajamien rivitalojen nurmikoille. Kerran tapasin kanoja jugend-kerrostalon sisäpihalla Helsingin Ullanlinnassa. Omistaja siivosi lemmikkiensä jätöksiä asfaltilta käytännöllisesti puutarhaletkulla.

Nokkaa on kiva käyttää

Asumme maalla, joten kanalan perustamiseen ei tarvinnut kysyä lupaa sen paremmin kunnalta kuin naapureiltakaan. Kukon konserteilta ei säästy kukaan sadan metrin säteellä, mutta yhtään valitusta ei kuulu.

Päinvastoin, eläimille on helppo rekrytoida hoitajia silloin, kun itse lähdemme useammaksi päiväksi kotoa. Kanojen vesi suositellaan vaihdettavaksi päivittäin, ja muutenkin on hyvä tarkistaa, että eläimet ovat kunnossa. Kanavahteja houkuttaa tuoreiden munien lisäksi se, etteivät heidän kuivahtaneet leivänkannikkansa herätä missään muualla yhtä suurta innostusta kuin kanalassa.

Meilläkin kurkuista ja salaatinkeristä jää isompia kantapaloja kuin ennen. Keräämme ne kompostin sijaan kanakippoon. Kanat nauttivat, kun pääsevät käyttämään nokkaansa. Ne mieluummin kovertavat parsakaalin vartta ontoksi tai kaapivat hedelmälihaa meloninkuorista kuin popsivat täysrehua automaatista, vaikka sitäkin ne toki tarvitsevat. Jos muuta ei ole, heitämme tarhaan kauraa, jotta kanoilla riittää tekemistä.

Kompostiin kannamme keittiöjätteiden sijaan kanankakkaa. Siitä tulee aikanaan hyvää typpilannoitetta.

Arasta kukosta kuoriutuu ritari

Heinäkuussa rohkaisen mieleni, vaikka Matti yrittää varoittaa. Pihan ohi ajaa autoja, ja takapihan metsässä vaanivat ketut, näädät, minkit, supikoirat ja ilvekset. Niistä huolimatta päästän kanat vapaaksi.

Ensimmäisenä kynnyksen ylittää odotetusti valkoinen Kaijja. Se on parven trendsetter, joka kokeilee rohkeasti uusia herkkuja ja vie haluamansa vaikka kädestä.

Vapaana olevien lintujen käytöksen erot huomaa selvemmin kuin suljettuun tilaan vangittujen. 

Sanni esimerkiksi osoittautuu haahuilijaksi, joka illan hämärtyessä jää itsekseen kuopsuttamaan lieroja, vaikka kukko on jo paimentanut muut takaisin tarhaan.

Kukkomme Vilki on tarhassa arka ja ujo, mutta vapaudessa siitä kuoriutuu ritari. Kun se löytää mustikan, koppakuoriaisen tai muun herkkupalan, se kutsuu kanansa paikalle ja tarjoilee herkun jopa suoraan nokkaan. 

Muiden nyppiessä rikkaruohoja sokkelin juurelta kukko suorittaa ilmavalvontaa. Tarvittaessa se päästää varoittavan potpotuksen, ja muu lauma ryntää suojaan pensaiden alle.

Kana tahtoo rypeä hiekassa

Kanamme selviävät pihaseikkailuistaan ehjin nahoin. Ne ovat vapaana silmin nähden onnellisia, ja keltuaisista tulee vieläkin keltaisempia. Minua viehättää ajatus, että pihalla juoksee Tyrannosaurus rex -dinosauruksen lähimpiä elossa olevia sukulaisia.

Parvi ottaa tiettävästi vain kerran hatkat. Onneksi ohi ajava naapuri huomaa kanat autotiellä ja paimentaa ne takaisin pihaamme.

Ehkä niitä houkutteli hiekkatielle sora. Kanalinnuilla on kolme mahaa: kupu, rauhasmaha ja kivipiira eli lihasmaha, joka jauhaa ravinnon pienten kivien avulla. Siksi kanojen saatavilla on aina oltava sopivan kokoista soraa.

Lisäksi kanat kaipaavat hiekkakylpyjä. Alkuun emme ymmärrä, miksi vanhasta hiekkalaatikosta tarhan nurkkaan lapioimamme hiekka ei kelpaa, vaan kesävieraat rypevät mieluummin maassa. 

Kirjallisuudesta selviää, että ”kylpyhiekka” tarkoittaa mitä tahansa riittävän hienoa maa-ainesta. Kanatarhan pohjalta paljastuva hiesu tarjoaa pehmeimmät kylvyt. Välillä kippaamme rypykuoppiin koivutuhkaa, jonka pitäisi ehkäistä ulkoloisia.

Tavallisesti kylpeminen kuuluu kanojen iltapäivän rutiineihin. Viitisentoista tuntia heräämisen jälkeen kukko kerää parven kokoon ja hyppää itse orrelle. Kanat seuraavat perässä omaan tahtiinsa.

Kukko ei ole kanalassa välttämätön, mutta järjestysmiehen tehtävissä se on vertaansa vailla. Miesseurassa kanojen keskinäiset kahnaukset vähenevät.

Nokkimisjärjestyksen ne ovat kyllä selvittäneet: Toffee on kuningatar. Vaikka vieressä olisi toinen munintapesä vapaana, Sanni ja Kaijja jonottavat mieluiten siihen pesään, jossa Toffee vielä äheltää munaansa.

Tehorodut jyräävät maatiaiset

Kaikki kanamme ovat erivärisiä, mutta rodultaan ne ovat samoja suomalaisia maatiaiskanoja. Se on yksi maailman yli 300 kanarodusta.

Ihminen on jalostanut enemmän rotuja vain koirasta, mutta silti tutkijat ovat huolissaan kanan geeniperimän kapenemisesta. Tuotantokanalat suosivat useasta rodusta jalostettuja hybridejä. Suomessa munijakanat edustavat yleensä viittä hybridikantaa, kaikki broilerit ovat käytännössä hybridiä Ross 308. Samat rodut ovat suosiossa kaikissa länsimaissa.

Vastavoimaksi on esitetty paikallisten rotujen elvyttämistä. Suomessa maatiaiskana sai säilytysohjelman vuonna 1998. Sen avulla on tunnistettu ja säilytetty 12 alueellista kantaa. 

Kanojemme kasvattaja Sirpa Lehtinen kertoo, että ne kuuluvat tyrnäväläiseen kantaan. Se on tätä nykyä maamme yleisin maatiaiskanta.

Kiinnostaako kana-agility?

Tyrnäväläiset kesävieraamme saavat minut pohtimaan erilaisten eläinsuhteiden kohtaamista tässä ajassa.

Jaan kuvia ja videoita kanojemme puuhista Instagramissa. Ne herättävät ystäväpiirissäni valtavasti kiinnostusta ja ihastusta.

Hoksaan, että monella meistä on omakohtaisia eläinkokemuksia lähinnä kissoista, koirista ja muista seuraeläimistä. Yhä useampi tapaa eläimiä pääasiallisesti median välityksellä: somessa, luontodokumenteissa ja lehtien sivuilla. Ihmisten takapihoilla vuosituhansia kuopsuttaneesta kotieläimestä on tullut eksoottinen.

Samaan aikaan kana on lukumäärältään Suomen yleisin kotieläin ja sen lihan ja munien kulutus kasvaa koko maailmassa. Maassamme on noin 3,9 miljoonaa munijakanaa, broilereita teurastetaan vuosittain reilut 70 miljoonaa. Näihin lintuihin emme kuitenkaan saa kontaktia muualla kuin ruokapöydässä.

Ystäväni linkkaavat minulle Youtube-videoita, joissa kanat soittavat nokillaan ksylofonia ja kiikkuvat keinussa. Joko olisin hoidokkeihini niin hurahtanut, että alkaisin harrastaa niiden kanssa edes kana-agilitya? Minulle vinkataan myös ulkomaisissa nettikaupoissa myytävistä kanojen ulkoilutusvaljaista ja naamiaisasuista.

Ehdotukset naurattavat, mutta samalla vähän riipaisevat. Halloween-naamiaisten aikaan kanalassamme ei enää ole asukkaita.

Vapaa kana palaa tarhaansa, kun sitä nälättää, munituttaa tai nukuttaa. Kuva: Matti Kurkela

Kukon kohtalo surettaa

Syyskuussa tulee aamu, jolloin kanojen juoma-astian pinta on jäässä, ja minä pillahdan itkuun. Kanalassamme ei ole eristystä eikä lämmitystä, joten kesän kanalaleikki on tulossa päätökseen. Olemme sopineet, että kanat palaavat talven tullen kasvattajalleen. Kukolle ei kuitenkaan ole paluulippua. Sitä tarjottiin meille yllättäen, kun kasvattajan naapuri halusi vaihtaa kukkoa. Koska se oli ollut hänellä pitkään, osa kanoista alkoi olla sille jo liian läheistä sukua. 

Kukkoja kuoriutuu yhtä paljon kuin kanojakin, ja pienessä parvessa kukkojen välille voi tulla kärhämää. Siksi kukkomarkkinoilla on enemmän tarjontaa kuin kysyntää.

Aina ruokkiessani Vilkiä olen tiennyt, että syksyllä otamme siltä hengen ja panemme sen pataan. Teoriassa siinä ei ole mitään outoa, syömmehän kanaa muutenkin. Samalla tuntuu pahalta tappaa eläin, josta on pitänyt huolta ja johon on kiintynyt. Siitä on tullut lemmikki, joka juoksee vastaan, kun tulen kotipihaan.

Erikoistutkija Taija Kaarlenkaski Turun yliopistosta ymmärtää tuntojani. Hän on tutkinut tuotantoeläinten pitoon liittyviä tunteita Suomen lypsykarjatiloilla 1800-luvun lopulta nykypäivään.

”Kaikkia tutkimiani ajanjaksoja yhdistää ristiriitaisuus: tuotantoeläintä pidetään talouden takia elannon saamiseksi, mutta se on kuitenkin eläin, johon omistaja kiintyy.”

”Toki jos vain omaksi tarpeeksi tai harrastukseksi pitää muutamaa kanaa, ei ole taloudellista merkitystä, montako munaa kanala tuottaa päivässä”, hän tarkentaa. 

Mietin, suhtaudunko kanoihini tunteellisemmin kuin esimerkiksi isoäitini ja isoisoäitini. Heidän aikanaan kotitarvekanala perustettiin navettaan, missä linnut elivät lehmien ja lampaiden seassa. Niiden ansiosta lapsia ei tarvinnut lähettää keräämään vesilintujen munia, kun haluttiin pannukakkua.

Kaarlenkaski arvioi, että eläimet ovat aina olleet omistajilleen muutakin kuin hyödykkeitä. Kun hän tutki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Maaseudun Sivistysliiton järjestämän kirjoituskilpailun satoa, hän huomasi, miten monet haikailivat entisaikojen pientilojen perään. Alle kymmenen lehmän navetassa eläinten yksilölliset piirteet kävivät niin tutuiksi, että niitä muisteltiin elävästi vielä kymmenien vuosien päästä.

”Teksteissä kerrottiin siitä, miten pahalta saattaa tuntua, kun joutuu laittamaan lehmän teurastamolle. Kyyneliä on vuodatettu varsinkin sellaisten yksilöiden takia, joista on tullut tärkeitä.”

Nyt lypsyrobottien aikaan tilat ovat suuria ja ihannenaudat omatoimisia ja huomaamattomia. Silti Kaarlenkasken haastattelemille tilallisille työn suola tuntuvat olevan lehmät, jotka erottuvat joukosta.

”Mielenkiintoinen yksityiskohta kansanperinteessämme on uskomus, että kun eläintä teurastetaan, eivät paikallaolijat saa surkutella sen kohtaloa. Muuten kuolema kestää pitkään ja on kauhean tuskallinen. Miksi olisi pitänyt kieltää surkuttelu, jos ihmisillä ei olisi ollut taipumusta kokea empatiaa eläimiä kohtaan?” Kaarlenkaski huomauttaa.

Lehmä tietenkin elää pidempään kuin kana, ja sen hoito vaatii enemmän työtä. Mutta ehkä ei olekaan ihan hölmöä kiintyä eläimeen, josta on pitänyt huolta.

Kesä päättyy sulkasatoon

Suomalaiset maatiaiskanat ovat onneksi sopeutuneet ilmastoomme niin hyvin, etteivät ne hätkähdä ajoittaisia pikkupakkasia. Ilmojen kylmetessä munintapesiin tosin ilmestyy yhä vähemmän sisältöä, kun kanojen energia menee lämmöntuotantoon.

Lokakuun alussa nurmikko peittyy valkoiseen räntään. Toffeen sulkasato alkaa. Osalla kanoista höyhenet uusiutuvat pikkuhiljaa ympäri kehoa, mutta Toffee kuuluu niihin, joilta sulat lähtevät kerralla isoina laikkuina. Paljas nahka sen rinnassa näyttää hurjalta, kun uudet sulat puskevat ihon läpi kuin siilin piikit. 

Sulkasadon myötä kanat lakkaavat kaamoksen ajaksi munimasta.

Googlettelen neuleohjeita kanojen villapaitoihin, mutta puikkojen sijaan kaivan esiin koiran kuljetushäkin. Vilki-kukko jää tarhaan odottamaan kohtaloaan, kun ajamme kanat takakontissa takaisin sinne, mistä ne ovat tulleetkin.

Perillä kanat pääsevät tuttuun kanalaan ja parveen. Ne hyppäävät orrelle ja pälyilevät ympärilleen levottomasti. Mietin, palaavatko ne hierarkiassa vanhoille paikoilleen vai neuvotellaanko arvojärjestys uusiksi. Mitä jos jokin niistä päätyy muiden hyljeksimäksi ja nokkimaksi ajokanaksi?

Kasvattaja toteaa ystävällisesti, että ensi kesänä nämä kanat taitavat palata meille. Kesykana voi elää kymmenenkin vuotta, joten pelkäksi lohdutukseksi lupaus tuskin jää.

Lue Tiede Luonto -lehdestä 3/2020, miten Vilki-kukolle kävi.

Jos kotikanala kiinnostaa, kannattaa tutustua harrastajien kohtauspaikkaan munanettiin ja Facebook-sivuihin 

Sisältö jatkuu mainoksen alla