Kuvat
Tuomas Manninen
Mäyrä on tehnyt myyräntyötä ja kaivanut taas kerran kuopan polulle.
Mäyrä on tehnyt myyräntyötä ja kaivanut taas kerran kuopan polulle.

Vanhan huvilan alla majailee mäyriä, vintillä kolisee näätiä. Talon isäntä pohtii kaivopolulle yhä uudelleen ilmestyvää monttua ja sitä, miksi suurrosvo Voro-Puikkonen kävi niin usein kylässä.

Joku saattaa muistaa, kuinka viime vuonna kerroin Rämiäisen saaren mäyräklaanin huvilanalaisesta elämästä (Tiede Luonto 6/2021).

Mitä sitten tapahtui?

Ei mitään dramaattista, mutta kyllä se pani miettimään toden ja eläinsadun rajoja.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ensin hyvät uutiset. Kotavuoren huvila seisoo kesällä 2022 entisellä reilusti yli satavuotisella sijallaan, olkoonkin, että huvilan alla ”avautuu” suuri maanalainen maailma käytävineen ja kammioineen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Edessämme oli taas yksi yhteinen kesä, me ja mäyrät, tällä yhteisellä hiekkaperäisellä tontillamme Etelä-Savon maakuntajärven Puulan suloisesta rannasta kohoavan mäen päällä, mäntyjen katveessa (tai mäyrien tapauksessa huvilan alapohjan katteessa).

Se oli tosiaankin erikoista, mitä tapahtui edellisen artikkelin jälkeen, mutta lähdetään liikkeelle siitä, että satukirjailija Anni Swanin ja runoilija Otto Mannisen Kotavuoressa kuoppakaan ei ole tavallinen monttu, vaan se sisältää tarinan, joka ehkä on kertomisen väärti.

Monttu ilmestyi kaivopolulle syksyllä. Veljeni sen keksi ja kysyi, olinko huomannut. Hyvä kun kysyi, sillä itse kuljen katse puissa. Etsin valkoselkätikkaa, pikkutikkaa, harmaapäätikkaa ja palokärkeä kahdesta isosta tammesta, jättiraidoista ja kuivuvista harmaalepistä. Ja kultarintaa, mustapääkerttua, pikkusieppoa.

Olisin helposti astunut monttuun, ja siinä olisi käynyt nilkalle huonosti. Monttu suuntautui viistosti alaspäin ja oli syvyydeltään puoli metriä. En keksinyt sille järkiperäistä syytä. Se ei johtanut mihinkään. Kaivajan tiesin tietenkin, ei kahta sanaa tai juuri kaksi: mäyrä eli metsäsika. Vanha vainoojani.

Mäyrillä on lumien sulettua tapana tonkia pihamaa täyteen kuonon syvyisiä koloja. Siitä ei nyt ollut kyse. Mittakaava oli aivan toinen. Kyse ei ollut myöskään sellaisesta huvilan alta tulevan varauloskäytävän suusta, joita nousee pintaan krokettikentällä. Ne syövät palloja ja vaarantavat myös sulkapallonpelaajien ja jalkapalloilijoiden terveyden.

Tämä monttu oli kaukana huvilasta. Sillä ei ollut yhteyttä sen alaiseen mäyrämaailmaan.

Sitten hoksasin! Se oli kiusantekoa, kosto.

Kosto minulle, joka olin kirjoituksessani (vienosti) kyseenalaistanut naapurisuhteemme toimivuuden ja mäyrien oikeudet. Tyylini saattoi tulkita, jos ei pilkalliseksi, niin mäyrille naureskelevaksi.

Mäyrä ei vaikuta eläimeltä, joka valaisisi huumorintajunsa pilkkeillä luoliaan. Tuskin siellä pimeydessä näkee itseironiakaan kehittyä. Se on eri asia, että poikaset ja nuorukaiset ovat leikkisiä ja painivat ja saattavat istua takapuolellaan kuin panda ja tutkia omaa napaansa.

Aikuisen mäyrän olemus on tuhisevan tosikon, vaikenevan vakavikon.

Onneksi mäyrät eivät hoksanneet peitellä pyyntimonttunsa suuta oksilla ja lehväksillä kuten suurpetojen ja peurojen metsästäjät entisinä aikoina tekivät. Ainakin sarjakuvissa.

Täytin montun ja taputtelin maan saappaalla. Kun seuraavan kerran kävin saaressa, työmaa oli taas avattu, mutta urakoitsijan into oli lopahtanut kesken. Siinä oli vain tai vasta syvennys.

Kummitteliko Kotavuoressa?

Mäyrät tekivät myyräntöitään myös naapurustossa. Alle kilometrin päässä Kotavuoresta vanhempieni huvilalla niiden mielenkiinto kohdistui isäni työkalukatokseen. Siellä seisoi maalattialla raskas hakesilppuri puisen levyn päällä. Paitsi että mäyrien jäljiltä levy leijui tyhjän päällä.

Kevättalvella, kun nälkä oletettavasti kurni, mäyrät tekivät taas tupatarkastuksia. Kukaan ihmisten edustaja ei ollut silloin häiritsemässä. Kenttä oli niin sanotusti vapaa.

Vanhempieni huvilan kuistilla mäyrät entiseen malliin avasivat ovellisten kaappien salvat. Ja onnistuivat jälleen nostamaan puulaatikon raskaan saranallisen kannen ylös. Tällä kertaa tarjolla ei ollut linnunsiemeniä. Mekin olemme oppivaisia.

Mäyrien käpälätekniikka on hyvä, ja ehkä apuna lukitusten näpräämisessä on käpälä–kuono-yhdistelmä.

Kotavuoressa mäyrät löysivät laatikosta muovisäkillisen kanankakkaa. Vaikea sanoa, kuinka suuri osa kanankakasta meni parempiin suihin, kun maahankin roiskui reilumman kautta.

Sitten uutisia: Kotavuoren huvilassa ei eläkään kahden kerroksen väkeä, vaan kolmen.

Vintillä on makuuhuoneita, komeroita, salakomeroita, kangaspuut ja pingispöytä. Kun lokakuussa nautin kuistilla päiväkahveista ja syysauringosta, vintiltä kuului kolahdus, kolahduksia, kiihtyvää kolahtelua ja hiljaisuus, joka jälkimmäinen ei tosin kuulunut, vaan jäi ikään kuin leijumaan.

Se oli hiukan kuin pingispallo olisi pomppinut, mikä oli mahdotonta, sillä pallot ovat rasiassa.

Kangaspuista ääni ei lähtenyt. Kukaan ei kutonut. Se olisi ollut kummittelua, mikä ei tietenkään ole tavatonta vanhoissa rakennuksissa. Esimerkiksi Anni Swan lupasi tulla kummittelemaan ”valkoisena rouvana”, mikäli suvun maita aletaan myydä ulkopuolisille.

Tuli outo olo, olinhan yksin saaressa. En käynyt vintillä. Ajattelin, että jos kyseessä oli eläinperäinen ongelma, se poistuisi itsestään, jos ja kun en tee mitään. Hyvä periaate yleisemminkin.

Seuraavana päivänä kuulin äänen taas ja jälleen vain yhden sarjan. Syyslomaviikon aikana kuulin sen kolme kertaa, aina samanlaisena. Mietin näätää, mäyrää vilkkaampaa näätäeläintä.

Näätä kiipeili tikapuilla

Näätä vintillä -teema oli jäänyt mieleen Yleisradion Luontoillasta. Siellä tavanomaisen levoton keskustelu oli pian siirtynyt näädästä levinneisyydeltään eteläisempään kivinäätään eli kylänäätään, jota kuvailtiin varsinaiseksi tihutyöläiseksi.

Toki mäyrienkin suvussa on mustat lampaansa. Niko Kettunen esitteli äskettäin Helsingin Sanomien palstallaan mesimäyrän, joka ”räyhää, raivoaa ja käy mistään piittaamatta minkä tahansa olennon kimppuun”.

Mesimäyrä on tästä syystä Donald Trumpin entisen neuvonantajan Steve Bannonin toteemieläin. Hänen tunnuslauseensa on: ”Mesimäyrä ei piittaa tippaakaan.”

Onneksi Kotavuoressa asuu vain tavallisia mäyriä, ja jos vintillä on näätä, sekin on kotimainen.

Muistin serkkuni kertoneen heidän saunamökkinsä välikaton päällä olleesta näädän pesästä. Matkaa Kotavuoreen on kilometri. Poikaset olivat ensin rapisseet, myöhemmin inisseet ja lopulta vinkuneet. Hiljaiseksi (vähäksi aikaa) ne oli saatu kumauttamalla kämmenellä välikattoa eli aivan kuten kerrostaloissa toimitaan meluavien naapurien kanssa, hakataan seinää. Näätäsisarukset olivat lähteneet saunamökistä suureen maailmaan heti alkukesästä, mikä oli helpotus alakertalaisille.

Ymmärsin, että olimme näätien suhteen samassa veneessä, samassa saaressa kun asuimme. Näädät olivat vierailleet myös Kotavuoren lähinaapurissa Alatalossa, jossa kaksi setääni perheineen asuu talon eri päätyjä. Kotavuorta kutsutaan myös Ylätaloksi. Näädälle ylämäki ei ole vaiva eikä mikään.

Alatalossa näätä oli livahtanut välikaton päältä myös asuttuihin huoneisiin ja sotkenut paikkoja. Torjuntaa yritettiin tukkimalla aukkoja ja levittämällä hajusteita. Näätä oli nähtykin, kun se oli kiipeillyt tikapuilla. Ja tämä oli kiinnostavaa: setäni vaimo oli verrannut näädän ääntä pingispalloon.

Päätin tarkastaa Kotavuoren vintin heti seuraavalla reissulla, joka olisi syksyn viimeinen. Valitsin aurinkoisen päivän valoisimman hetken ja otin mukaan taskulampun. Huoneissa kaikki näytti olevan kunnossa. Mitä sotkuja olikin, ne olivat omia. Sitten kävin läpi komerot ja lopuksi salakomerot. Kaikki oli kunnossa. Näätä oli poistunut. Ja mainittakoon, että pingispallot olivat rasiassaan.

Lepakoita en epäillyt. Niiden äänet ovat rapistelevia ja raahautuvia, eivät pompahtelevia.

Loppukesän öinä lepakon näkee usein risteilevän pihamäntyjen latvusten rajaamilla taivasosuuksilla. Varmemmin niitä näkee kivilaitureiden luona viistämässä veden pintaa, mutta ne taitavat olla eri lajia. Lennonjohdon valoina tuikkivat rantapolun kiiltomadot.

Harrastan lintuja laskemalla lajeja: Kotavuoren pinnoja, saaren pinnoja, Kangasniemen pinnoja, Koillis-Helsingin pinnoja, Suomen pinnoja. Laskeminen eli listaaminen on pakkomielle. Siksi on outoa, ettei minulla ole mitään käsitystä näkemieni nisäkäslajien määrästä. Paremmin tiedän, mitkä ovat näkemättä: karhu, susi, ahma ja ilves... no, näätäkin. Auton alle jääneen näädän olen nähnyt.

Nisäkkäät eivät ole karttuvia numeroita havaintovihkossa. Parhaimmillaan nisäkkäät ovat yllättäviä kohtaamisia, ikimuistoisia elämyksiä, ainutkertaisia hetkiä.

Kuten kerran alkukesällä, kun olin mantereen puolella yölaulajaretkellä. Höristelin puusillalla korviani ruokokerttusille ja luhtahuiteille, kun metsäjänis tai oliko se peltojänis eli rusakko pomppi suoraan kohti. Se pyrki sillalle, mutta nähtyään ihmisen epäröi silmänräpäyksen ajan, ja siinä oli yksi räpäys liikaa.

Kettu tuli takaa. Tukahtunut rääkäisy. Kettu kantoi jänistä suussaan ja katosi takavasemmalle kesäyöhön. Olin ollut ketun kannalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jänikselle juuri toisin päin.

Tuomas Manninen
on Ilta-Sanomien toimittaja.

 

Entä miten aikansa suurrosvo Voro-Puikkonen voisi liittyä Kotavuoren mäyrien hämäräpuuhiin? Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 5/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla