Kuvat
Ossi Iivonen/ Vastavalo
Kuikan ääni kantaa kilometrien päähän.
Kuikan ääni kantaa kilometrien päähän.

Muuten arka pesijä kailottaa reviirioikeuttaan ujostelematta.

Kuuik-kukuuik-kukuuik... kaikuu suotuisilta järviltä vielä elokuun iltoina. Siellä pesinnässä onnistuneet kuikkakoiraat jatkavat reviirinsä puolustamista.

Mikä järven kuikista kailottaa, ei ihmiskorvin useimmiten erotu. Esiintyjät voi kuitenkin tunnistaa, jos mittaa äänen taajuutta eli korkeutta huudon eri vaiheissa. Yksilölliset piirteet säilyvät vuodesta toiseen.

Näin kertovat suomalaiset tutkijat Ornis Fennica -lehdessä. He äänittivät reviirihuutoja neljänä kesänä Keski-Suomen ja Etelä-Savon rajalla Suonteella, joka on karu ja kirkasvetinen järvi ja linnustonsa takia suojeltu. Kuikkien pesimärauhaa varjellakseen he jättivät aina äänityslaitteet vedenrajaan alkuillasta ja palasivat vasta seuraavana aamuna noutamaan ne.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kuikka on pesimäaikanaan varsin arka. Tähän asti tutkijoilla on ollut vaikeuksia tunnistaa yksilöitä häiritsemättä niitä liikaa. Rengasta ei kuikan jalasta näe lintua pyydystämättä, ja höyhenpuvun yksilöllisyydet erottuvat vain lähikuvista. Nyt edes koiraat voi tuntea etänä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede Luonnossa 5/2022.

Sisältö jatkuu mainoksen alla