On työläs löytää luontoa, jota oma lajimme ei ole käpälöinyt.

Marraskuu on mukavuudenhaluiselle luontoharrastajalle – kuten minulle – vaikeaa aikaa. Ulkona on pimeää, märkää ja kylmää, ja maassa on joko liukkaita lehtiä, liukasta liejua tai liukasta loskaa. Marras-sanana tarkoittaa kuolemaa tekevää tai kuollutta.

Onneksi pako todellisuudesta on kätevää, sillä rakastan luontodokumentteja yli kaiken.

 Avara luonto on oivallinen rauhan tyyssija keskellä lauantai-iltaa. Lähes tunnin ajan voin siirtyä elämään ilveksen tai merisaukon elämää. Mahtipontisimmat luontodokumentit ovat valtavia tuotantoja, kuten BBC:n suursarjat. Yhdellä hetkellä ihastellaan pingviinejä, ja kohta ollaan maailman toisella laidalla jännittämässä alppivuohien loikkia jyrkänteillä. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tietyllä tasolla luontodokumentit tarjoavat helpon lähestymiskohdan luontoon. Kuka tahansa suomalaisilla rannoilla, metsissä ja tuntureilla kulkenut tietää, ettei siellä isoja eläimiä varsinaisesti vilise. Nisäkkäitä on hankala nähdä, lintuja sentään lennähtelee ohi vähän useammin. Madagaskarilaisessa kansallispuistossa voi vaivatta katsella puoliapinoita – koska ne on totutettu ihmisiin ja heiltä saataviin makupaloihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luontodokumenttien erikoisuus kuitenkin on, etteivät ne kuvaa oikeaa luontoa. Niistä ihminen pääosin puuttuu. Ne ovat fantasiaa maailmasta, josta ihminen on kadotettu. Dokumentit luovat kuvaa jyrkästä jaosta: ”luonto” on paikka, jossa ihmisellä ei ole sijaa – ja toisaalta luonnolla ei ole sijaa siellä, missä ihmiset ovat. 

Tämä jako on ongelmallinen monella tavoin, mutta etenkin siksi, että suurin osa maapallon luonnosta sijaitsee ihmisen läheisyydessä ja on meidän vaikutuksellemme altista.

Luontodokumetteja onkin syytetty siitä, että ne maalaavat liian ruusuisen kuvan maailman tilasta. Todellisuus ei kuitenkaan kannata bisneksessä. 

Luontokuvaaja Stephen Mills kirjoitti ongelmasta jo 1990-luvulla: ”Niin kauan kuin pidämme yllä myyttiä koskemattomasta luonnosta, ohjelmiamme katsoo laaja yleisö. Jos näytämme huonot uutiset, katsojat katoavat.”

Luontoa, johon ihmisen näpit eivät ole yltäneet, on työläs löytää. Ihmisen epäsuorat vaikutukset, kuten ympäristön pilaantuminen tai ilmastonmuutos, koskevat maailman joka kolkkaa. Monista ekosysteemeistä ei ole enää saatavilla paratiisinomaista kuvastoa, koska ne ovat tuhoutuneet.

Marraskuun eskapismiani uhkaa se, että maailman luonnonympäristötkin elävät läpi omaa ankeaa kuoleman kauttaan. 

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian  tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla