Kuvat
Getty Images
Kasteliero yrittää saada linnun luovuttamaan haastamalla sen köydenvetoon.
Kasteliero yrittää saada linnun luovuttamaan haastamalla sen köydenvetoon.

Kasteliero mönkii vuosikausia ylös alas omassa käytävässään. Se voi nousta yöllä maan pinnalle hurvittelemaan, ja joskus tulva ajaa tunnelin asukkaan mieron tielle.

1. Kastelierot ovat piintyneitä erakoita.

Kastelierot (Lumbricus terrestris) viihtyvät yksikseen. Ne kaivavat itselleen noin metrin syvyisen, pystysuoran tunnelin, jossa viettävät jopa seitsemän vuoden elämänsä omissa oloissaan.

Muiden seuraan ne hakeutuvat vain silloin, kun tarkoitus on tulla maan pinnalle jatkamaan sukua.

Suomessa elää toistakymmentä lierolajia. Niistä esimerkiksi onkiliero (Lumbricus rubellus) ja ruskoliero (Lumbricus castaneus) mönkivät maan pinnan tuntumassa lehtikarikkeessa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Keskikerroksen väkeä ovat muun muassa multaliero (Aporrectodea rosea) ja peltoliero (Aporrectoda caliginosa). Ne matelevat siellä täällä ylimmässä 20–30 senttimetrissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jopa kastelierojen täytyy kuitenkin sietää naapureita. Jos neliömetrillä on 20–30 aikuista yksilöä, tiheys on suomalaiselle pellolle suuri.

Mutta paikoin maa suorastaan kihisee matoja. Maaninkalaisesta pellosta on laskettu keskimäärin peräti 999 lieroa neliömetriltä. Luvussa on mukana kaikenlajisia ja eri-ikäisiä lieroja. Paikka on niille otollinen: Lumivarmassa Pohjois-Savossa routaolot ovat ehkä tavallista suotuisammat. Maalaji on lieroille mieluista hienoa hietaa, tässä tapauksessa karjanlannalla terästettyä. Viljelykierron ansiosta puolet ajasta alalla kasvaa nurmea. Maaperän eläimiä häiritään harvoin kyntämällä.

Myös lahtelaisesta puistosta on löytynyt yhtä hurjia tungoksia.

Puistot ovat hyviä ympäristöjä madoille, jos maa ei ole hapanta ja jos nurmikkoa leikataan säännöllisesti. Leikkuujäte on lieroille mainiota muonaa. Hapanta maata ne karsastavat ainakin siksi, että siellä kasvien lehtikarike on niille kovaa purtavaa ja heikosti sulavaa sapuskaa.

Lierot selviävät talvenkin maan sisuksissa. Kastelierojen käytävät ulottuvat routarajan alapuolelle, missä ne ovat turvassa paleltumiselta. Peltoliero voi vetäytyä 80 sentin syvyyteen. Suurin osa lieroista talvehtii kuitenkin muutamia kymmeniä senttejä pinnan alapuolella, missä maa on jäistä koppuraa. Ne selviävät todennäköisesti tuottamalla vereensä alkoholipitoista glykolia, joka estää soluja jäätymästä.

Syksyllä niiden muoto muuttuu. Ne pumppaavat kaiken ylimääräisen veden pois ruumiistaan eivätkä vaikuta ollenkaan yhtä turpeilta kuin täysissä voimissaan Suomen suvessa.

Joskus kesälläkin ne näyttävät tyhjiin puristetuilta. Silloin kuivuus on piinannut pitkään ja vienyt maasta kosteuden. Kylmässä ja kuivassa ne vaipuvat lepotilaan ja voivat mennä kiepille, jopa solmuun.

2. Kumpi voittaa, kun lintu kiskoo ja mato pistää vastaan?

Madoista se, joka panee hanttiin, on kasteliero. Laji voi kasvaa jopa 30 senttimetriä pitkäksi, ja sillä on lituskainen häntä. Jos ahnas räkättirastas nappaa lieron pään nokkaansa, mato levittää hännän tunnelinsa reunoja vasten ja pitää tiukasti kiinni.

Lopulta lintu voittaa.

Joskus vetokisa on kuitenkin niin kova, että liero napsahtaa poikki. Jos se katkeaa etupäästä, se kuolee. Mikäli katkeamiskohta on häntäpäässä, suunpuoleinen osa pystyy jatkamaan elämäänsä ja kasvattamaan itselleen uuden hännän. Näin käy silloinkin, kun puutarhuri kasvimaata kääntäessään tulee vahingossa poikkaisseeksi lieron lapiolla.

Toisinaan madolla on kaksi peräpäätä. Erikoinen muoto on muisto onnettomuudesta tai synnynnäinen epämuodostuma.

Lintujen lisäksi näitä luontoäidin prinssinakkeja rakastavat mäyrät, ketut, supikoirat, siat, siilit, kontiaiset ja jotkin kovakuoriaiset. Lieronliha on hyvin ravitsevaa, siinä on paljon hiilihydraatteja ja proteiineja.

3. Syö maata edestään ja kakkaa parasta kukkamultaa.

Näin lierot toimivat. Esimerkiksi peltolierot etenevät maassa syömällä itsensä sen läpi ja ulostamalla pois kaiken, mikä ei ole imeytynyt niiden elimistöön. Monet kutsuvat peltolieroa savimadoksi, sehän on saven värinen.

Kasteliero taas kiipeää yöllä etsimään maanpinnalta lehtikariketta, ruohosilppua tai muuta eloperäistä ainesta. Se vetäisee vaikkapa lehden tötteröksi käytävän suulle.

Tunnelissa vallitsee tasainen lämpö ja kosteus, mikä panee vipinää lehteä hajottaviin sieniin ja bakteereihin. Ateria saa muhia jonkin aikaa, ja sitten liero popsii lehdenjämät ja pieneliöt – ne ovat oikeastaan sen tärkeintä ravintoa. Maata ja kariketta syödessään liero ottaa omaan vatsaansa mikrobeja, jotka sitten auttavat lastin käsittelyssä. Nuo pöpöt toimivat samoin kuin lehmien suolistomikrobit, jotka entsyymeillään hajottavat lehmän einehtimän kasvimassan.

Joidenkin päivien jälkeen liero kakkaa multaa, parasta kukkamultaa.

Evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwin hämmästeli aikoinaan setänsä puutarhassa kohtaa, johon tämä oli vuosia aiemmin levittänyt tuhkaa ja kalkkia. Kastemadot olivat muokanneet aineet näkymättömiin maan sisään. Darwin innostui niin, että tutki lieroja muiden töidensä ohella seuraavat 44 vuotta. Yhdessä kokeessa hänen poikansa sai soittaa niille fagottia. Ne eivät reagoineet mitenkään.

Ruotsalainen ekologi Astrid Taylor kollegoineen arvioi taannoin, paljonko lierot pystyisivät tuottamaan multaa. Tuloksista voi päätellä, että neljän– viiden gramman painoinen eli keskikokoinen suomalainen kasteliero ulostaa vuodessa 450 grammaa.

Mitä isompi mato, sitä suurempi tuotanto. Tiettävästi kookkain täkäläinen jötkäle painoi 15 grammaa.

 

Arja Kivipelto
on Tiede Luonnon tuottaja.

Entä sattuuko onkimatoon ja miksi lierot sateella nousevat koloistaan asfaltille? Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 5/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla