Ihminen näkee usein lumijälkiä, harvoin niiden jättäjiä. Kuvat Getty Images, piirrokset Petri Rotsten
Ihminen näkee usein lumijälkiä, harvoin niiden jättäjiä. Kuvat Getty Images, piirrokset Petri Rotsten

Hirvi jättää syvän kulku-uran – sekä merkit kyntysistä

Kun talvisessa metsässä tarpoo tarkkaavaisena, huomaa että hanki on jälkien kirjoma. Jotkin niistä ovat vain kevyitä painaumia lumella, mutta suurimmat, hirvelle kuuluvat, uppoavat syvälle nietoksiin.

Siellä missä hirvi on kulkenut tuulen pieksemän kallion yli, erottuu eläimen kaksiosainen sorkka. Näkyy myös, että jälki on suuri, jopa 16 senttimetrin pituinen. 

Hirvellä varsinaisten sorkkien takana olevat lisäsorkat ovat melko matalalla. Etujalan lisäsorkista – kyntysistä – jää siksi usein painanteet alustaan. Syvässä lumessa kookas hirvi vajoaa syvälle. Se ei kuitenkaan eläintä haittaa, sillä sen jalat ovat pitkät. Paksussa hangessa hirvi jättää jälkeensä syvän kulku-uran.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hirvi laskeutuu kalliolta kohden läheistä aukiota. Se paljastuu majavien jäätyneeksi lammeksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hirvi viihtyy tuollaisilla paikoilla, koska sieltä löytyy syötävää. Vanhojen majava-altaiden kuivuvilla rannoilla rehottaa pajuja ja koivuntaimia. Lisäksi hirvelle maistuvat majavien kaatamien koivujen ja haapojen latvukset.

Jään alle johtavat aukot paljastavat majavan 

Majava itse viettää talvella hiljaiseloa, vaikkei nukukaan talviunta. Majavat ovat keränneet veteen pesän edustalle oman ruokavarastonsa, ravintolautan.

Lauttaan kuljetetut puut ovat suurimmaksi osaksi veden alla, ja koossa on monta kuutiota. Lautta on ankkuroitu pohjaan ja kiinnitetty muutamilla puilla pesärakennelmaan. Jäänalainen lampi on oiva kellari, lämpötilakin on sama kuin jääkaapissa!

Majavat liikkuvat ahkerasti pesän ja ruokavaraston väliä. Niinpä vesi pysyy pesän vierellä pitempään sulana syksyllä. 

Kun lampi saa jääkaton, majavat kulkevat varastolleen veden alla. Majavalammen rannalla on noin 50 metrin välein tummia, jään alle johtavia aukkoja. Lattahännät nousevat niiden kautta maalle.

Kylmällä säällä majavat eivät tule lainkaan ulkoilmaan vaan hyödyntävät ravintolauttaansa. Kun pakkanen hellittää, majavat pistäytyvät rannalla.

Aukkojen reunoilla lojuvat ulpukanjuurakot kertovat niiden ruokailutoimista. Majavat siis löytävät lammen pohjasta ruokaa myös jäänalaisessa pimeydessä.

Majavat voivat ahkeroida aukkojen läheisyydessä niin, että lumi tamppautuu siellä tiiviiksi. Nälkäiset eläimet jyrsivät koivuja ja pajuja muutaman metrin säteellä aukosta, mutta joskus ne uurtavat lumeen kymmenienkin metrin pituisia polkuja. Sellaisen päästä löytyy usein majavien herkkua – haapakaados.

Saukko laskee vatsallaan liukua sulapaikkaan

Aikuiset saukot ovat yksineläjiä. Talvella voi kuitenkin nähdä saukkoryhmän jälkiä, sillä kesän alussa syntyneet poikaset viettävät emon kanssa koko seuraavan talven. 

Ne ovat silloin vielä riippuvaisia emon pyytämästä ruoasta, ja emo voi talvella imettääkin poikasiaan.

Saukko jättää hangelle oloista riippuen monenlaisia jälkiä. Ohuella tai kovalla lumella erottaa saukon yksittäisen jäljen, jossa on erityispiirteenä varpaiden väliset räpylät.

Saukko voi tehdä samankaltaista parijälkeä kuin muutkin näätäeläimet siirtyessään sulasta toiseen. Kantavalle hangelle tai vähälumisella jäälle saukko jättää rykelmän viistoja nelijälkiä, joissa tassujen painallukset ovat hieman erillään toisistaan.

Kun saukko taivaltaa pehmeässä lumessa, sen vatsa laahaa maata eikä yksittäisiä jälkiä juuri näy. Hännän laahausjälkiä piirtyy usein ohueenkin lumeen. Varsinkin alamäessä saukko mieluusti liukuu vatsallaan. Sopivassa rantapenkassa se voi lasketella liukua veteen kerta toisensa jälkeen. 

Saukko on hyvin riippuvainen vesien antimista, ja talvella sen täytyy löytää sulapaikkoja tai reitti jään alle. Se viihtyykin avoimissa virtavesissä tai koskien partaalla.

Myös majavapaikat ovat saukolle mieleen: Majavien asuttamilla lammilla on pitkään sulaa talvisin. Majavien hylkäämä kekopesä on saukolle oiva talviasumus.

Tutkijat ovat varustaneet radiolähettimillä amerikansaukkoja ja havainneet, että ne liikkuvat melko suppealla alueella esimerkiksi löydettyään hyvän majavasulan. Jos saukon täytyy koostaa elinpiirinsä useasta ruokailusulasta, se voi kulkea metsässäkin kilometrikaupalla, kun siirtyy vesistöltä toiselle. Jotoksen päästä löytää sitten lopulta paikan, josta eläin on pulahtanut veteen. 

Myyrät tikuttavat  niin hangella kuin sen alla

Majavapaikkojen pienimmät kasvinsyöjänisäkkäät ovat myyriä. Sen jälkeen kun majava on hylännyt lammen ja paikalle on kasvanut niitty, ne ovat etenkin peltomyyriä. Myyrille on tyypillistä, että niiden määrä vaihtelee suuresti 3–4-vuotisissa sykleissä. Kannan huippuvaiheessa eläimiä on monikymmenkertainen määrä heikon kannan vuosiin verrattuna: tiheys voi suurimmillaan olla jopa satoja yksilöitä hehtaarilla.

Peltomyyrästä näkyy hangen päälle usein vain sormenmentäviä henkireikiä. Niiden merkitystä ei tarkoin tunneta. Varsinainen jälkijono on yleensä vain muutaman metrin pituinen ja kulkee suoraviivaisesti käytävästä toiseen. Peltomyyrä elää pääosin lumipeitteen alla maan rajassa. Siellä lämpötila pysyttelee kovallakin pakkasella nollan tuntumassa. 

Lumen sulettua peltomyyrän käytävät tulevat näkyviin kiemuraisina heinämakkaroina.

Ketterä metsämyyrä liikkuu peltomyyrää enemmän lumen pinnalla ja tikuttaa hangelle parijälkiään. Metsämyyrän häntä on hieman pitempi kuin peltomyyrällä, joten siitä jää lumeen useammin jälki.

Metsämyyrä kiipeää usein puihin syömään silmuja ja jäkälää. Se voi myös tiputella maahan kuusenkäpyjä ja irrottaa niistä suomut oravan tapaan. Toisin kuin orava, metsämyyrä syö kävyt jossain suojaisassa paikassa, esimerkiksi risukasan alla. 

Riistakolmiot ovat metsästäjien voimanponnistus

Suomessa toistetaan vuosittain ainutlaatuinen, riistakolmioihin perustuva eläinlaskenta. Tai oikeastaan niitä on kaksi: kesäisin kolmioilta lasketaan metsäkanalintuja ja talvisin riistanisäkkäiden lumijälkiä.

Kolmiot ovat pysyviä metsäriistan runsauden seurantaa varten perustettuja laskentareittejä. Ne ovat tasasivuisia kolmioita. Yksi sivu on neljä kilometriä, laskentalinja yhteensä 12 kilometriä. 

Riistakolmioita on ollut vuodesta 1988. Niitä on perustettu pari tuhatta, ja vuosittain kierretään tuhatkunta. 

Laskenta on vaikuttava kansalaistieteen ponnistus. Vuosittain 7000–8000 metsästäjää osallistuu kolmioiden kiertoon.

Riistakolmioiden oivallinen piirre on, että niiden avulla saadaan tieto lähes koko pienriistayhteisöstä. Vain talviuinailijat, kuten mäyrä ja supikoira, eivät ole niiden piirissä. Niinpä kolmioaineiston avulla voidaan tutkia esimerkiksi petojen ja saalislajien välisiä vuorovaikutuksia. Tällaisia lajipareja ovat kettu ja jänis, näätä ja orava, sekä ilves ja jänis.

Kestävän metsästyksen suunnittelu edellyttää riistaeläinkantojen koon ja vaihtelun tuntemista. Pitkien aikasarjojen avulla on mahdollista ymmärtää eläinkantojen luontaista vuosivaihtelua ja havainnoida pitkän ajan muutoksia.

https://www.riistakolmiot.fi/

Majavalammen tarina jatkuu Tiede Luonnossa 1/2020. Lue lehdestä näädän, lumikon ja metsäjäniksen talvisista puuhista ja niistä jäävistä jäljistä.

Petri Nummi on yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Tuore tutkimus kertoo aiheesta lisää: Petri Nummi, Wenfei Liao, Ophélie Huet, Erminia Scarpulla, JanneSundell: The beaver facilitates species richness and abundance of terrestrial and semi-aquatic mammals. Global Ecology and Conservation, 2019.

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla