Kumikanootti on kuin tehty seilaamaan varjoisalla Teuronjoella.

"Kurkistan ensimmäistä kertaa Teuronjoelle viidentenätoista melontakesänäni puolittain sattumalta, niin kuin kumiveneillessä monesti käy. Aiemmalla retkellä lähdin vesille Hausjärven Haminankylästä ja suuntasin etelään Ansionjärvelle ja Puujoelle. Koska lähtöpaikka osoittautui kelvolliseksi ja vesistö jatkuu pohjoiseen, palaan samoille sijoille ja pumppaan uskollisen Hemmo-kanoottini matkakuntoon.

Hankin Hemmon kesällä 2006 kumi- ja muovituotteita myyvästä liikkeestä. Halusin kohtuuhintaisen kanootin, jota voi kuljettaa rinkassa ja jonka kanssa voi kulkea kävellen, julkisilla liikennevälineillä ja tietenkin vesillä. Mielessäni olivat luontotaskut, jonne ei muuten pääse.

Alusta saakka oli selvää, että tekisin päiväretkiä, paljolti aina uusiin kohteisiin. Eteläisessä Suomessa on tähän tarkoitukseen riittävästi sekä vesistöjä että joukkoliikennettä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Retkipäivä on paahteinen, on vähintään 26 astetta lämmintä ja pilvetöntä. Siksi olen tehnyt joustavan suunnitelman: aluksi lyhyttä Haminanjokea pitkin Mommilanjärven eteläpäähän ja sitten järven itärantoja myötäillen eteenpäin niin pitkälle kuin tuntuu hyvältä. Mahdollisesti poikkean jollekin järveen laskevalle joelle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 Tämän kerron myös jäntevälle melojapapparaiselle, joka ensin ohittaa pumppauspaikan rivakkaa vauhtia kovalla kanootilla ja tulee sitten vielä paluumatkallaan jokipätkällä vastaan.

Osoittautuu, että Mommilanjärvi on hitusen rehevöitynyt. On kaislaa, saraa, lummetta, ulpukkaa, vitaa – ja suosikkiani tähkä-ärviää. Sympatisoin sitä nimen takia, muuten se on samanlainen kuin kaikki muutkin. Sitä on hauska katsella pieninä esiintyminä, mutta se saattaa muodostua vesistölle ja veneilijöille riesaksi suurina kasvustoina, jollaiset voivat viestiä vesi<macro_hyphenation>alueen perusluonteisista ongelmista.

Vesikasvillisuus estää etenemästä aivan rannan myötäisesti. Se pakottaa kymmenien metrien päähän kohti järvenselkää ja kauas metsän siimeksestä. Alkaa nopeasti näyttää siltä, ettei maisemissa ole niin paljon vaihtelua, että se kompensoisi paahteen. On rantametsiä ja rantapeltoja, jokunen rantamökki laitureineen. Lintuja ei näy.

Järvi on liian suuri kierrettäväksi kokonaan tällä säällä, tällä veneellä ja sillä asenteellani, että hemmoveneilyn pitää olla hauskaa. Se saa olla ajoittain raskastakin, varsinkin siinä vaiheessa kun kannan kanoottia asemalta tai pysäkiltä rantaan tai takaisin, mutta siitä ei saa tulla raatamista.

Päätän poiketa joelle heti, kun se on mahdollista. Unohdan pohjoisemman Pätilänjoen ja Mommilan kirkonkylän, nyt on päästävä Teuronjoelle.

 Mökkirannassa vietetään iloisesti kesää. Jokisuu avautuu tontin takaa – ja heti ensimmäisillä melanvedoilla tiedän olevani oikeassa paikassa. On sopivasti varjoisaa, ja vesi on raikkaampaa kuin järvessä. Auringonvalo siivilöityy lehvistöjen läpi. Kuitenkin joki on esteetön, ei ole vesikasvillisuutta eikä risukkoja, ei kaatuneita puita. Myöhemmin maisema avartuu, tulee peltoja, ja tietenkin jokeen aina joskus jokin puu kaatuu, mutta ensivaikutelma on vahva ja pysyvä.

Tuollaisille joille Hemmo kuuluu. Niiltä näkee rantojen elämää lähietäisyydeltä: kaislikossa lymyäviä vesilintupoikueita, joelle juomaan saapuvia ja rantaheinikossa lepäileviä valkohäntäkauriita, ihmistoiminnan jälkiä. Ei ole rasittavaa aallokkoa niin kuin joskus merenlahdilla tai suurilla järvillä.

Ei myöskään tule vastaan rämettä, jossa joutuu tarttumaan kaksin käsin ruokojen ja osmankäämien varsiin ja kiskomaan ja nytkyttämään venettä eteenpäin. Yhdessä vaiheessa veneilyharrastusta teki mieli tutkia ojamaisia sivujokia, joissa tuo oli tarpeen, mutta nyt miellyttävät selkeämmät vedet.

Varjoisalla joella viihtyvät korennot ja perhoset. Lähimmäksi tulevat siniset neidonkorennot, jotka matkustavat Hemmon kannella yksittäin ja varsinkin kaksittain, toisiinsa kiinnittyneinä. Niille Hemmo on lemmenlaiva.

Vauhtiaan huomaavaisesti hidastava moottorivene ajaa ohi. En muista, että olisi koskaan mennyt toisin päin: en ole ohittanut mitään toista vesikulkuneuvoa hassunnäköisellä aluksellani, jota ystävät hyväntahtoisesti herjaavat rantaleluksi. Silti epäilen, että ainakin jotkut ohittajat vähän kadehtivat leppoisaa menoamme. En ymmärrä, miksi vesillä pitäisi liikkua lujaa. Venehessä hyvä olla, maalla matka joutusampi, sanoo suomalainen sananlasku. Se on oivallinen asiaintila. Ja luonnonäänet pitää pystyä kuulemaan.

Lue koko artikkeli Tiede Luonnosta 5/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla