Tämä vesisiippa horrostaa Turun Luolavuoren uumenissa. Kuva: Håkan Söderholm/Vastavalo
Tämä vesisiippa horrostaa Turun Luolavuoren uumenissa. Kuva: Håkan Söderholm/Vastavalo

Välillä nahkasiivet virkoavat horroksestaan – jotta voisivat nukahtaa kunnolla.

Minne Suomen lepakot katoavat talveksi? Tämä oli pitkään mysteeri, eivätkä täydellistä vastausta vieläkään tiedä muut kuin nahkasiivet itse. Paljon uutta on selvinnyt väitöstutkimuksessa, jota Anna Blomberg tekee Turun yliopistossa.

”Aiemmin ajateltiin, että lepakot ovat riippuvaisia ihmisten rakentamista maanalaisista bunkkereista, kaivoksista ja kellareista. Mutta niistä onnistuttiin talvisin laskemaan vain vähän yksilöitä.” 

Blomberg ja hänen kollegansa BatLab Finland -tutkimusryhmässä arvelivat, että piileskelijöiden täytyi lymytä jossain, missä lämpötila pysyy tasaisena ja ilma kosteana – ja missä ihminen ei voi nähdä niitä. Oletusta vahvistivat tarinat horrostajista, joita oli löytynyt keväällä kivikoista. Lisäksi radioseurannan yhteydessä oli tavattu ihmeen mutaisia lepakoita.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Syntyi vaikutelma, että salaiset piilot ovat maan onkaloissa. Tutkijat nauhoittivat lepakoiden kaikuluotausääniä emäkallioiden halkeamien, pirunpeltojen ja siirtolohkarekasojen lähellä. Vertailun vuoksi mukana oli maakellareita ja lepakoiden kesäaikaisia ruokailualueita. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nauhoitukset yhteensä 16 paikassa kestivät kaksi talvea ja yhden kesän. Varsinkin neljä emäkalliota olivat antoisia kohteita. Niissä oli ääniä jopa enemmän kuin kellareissa, joissa tiedettiin talvehtivan lepakoita. 

Blomberg haluaisi toistaa äänitykset isommalla otannalla ja eri ympäristöissä. Häntä kiinnostavat etenkin monien siippojen tärkeät metsästysmaat, vanhat metsät.

Tutkimuksessa Maskun Härmälänrotkosta saatiin havainto tähän asti pohjoisimpana talvehtivasta pikkulepakosta. Mynämäellä taas vietti talvea joukko uhanalaisia ripsisiippoja. 

Lepakot osoittautuivat ylipäätään yllättävän aktiivisiksi talvisin, vaikka tutkijat toki tiesivät, että ne havahtuvat välillä täysin hereille. Yhtäjaksoinen horros ei voi jatkua paria viikkoa pitempään, sillä eläinten on pakko joskus juoda ja poistaa kuona-aineita. Lisäksi lepakot saattavat kärsiä unenpuutteesta. Niiden täytyy virota horroksesta, jotta ne voisivat nukahtaa.

Horros on osa lepakoiden elämää läpi vuoden, mutta sen määrä ja syvyys vaihtelevat. Ne pystyvät kesälläkin hidastamaan aineenvaihduntaansa ja säätämään ruumiinlämpönsä lähelle ympäristön asteita. Näin säästyy energiaa. 

Koiraat tekevät tätä enemmän kuin naaraat, koska niiden ei tarvitse turvata poikasten kehittymistä pysymällä itse lämpiminä. 

Blombergin mukaan on mahdollista, että korvayököt aistivat ilmanpaineen ja että ne hyödyntävät kykyään talvella. 

Matala ilmanpaine on merkki lämpimästä säästä. Silloin kannattaa kaivautua kallionkolosta ulos, sillä maastossa saattaa liikkua jotain saalistettavaa. Korvayököt nappailevat usein ötököitä maan pinnalta. Lentäviä hyönteisiähän ei talvella ole.

Osa Suomen 13 lepakkolajista muuttaa kylmää pakoon etelään. Tähän joukkoon kuuluvat pikku-, iso-, kimo-, vaivais-, kääpiö- ja etelänlepakko. 

Näitä kaikkia on meillä vähän, eikä niitä tavallisesti juuri havaita kuin muuttoaikaan. 

Kvasibeatnik
Seuraa 
Viestejä709

Lesbokselle?

Kerberos I: "Lisäksi kaikkien psykedeelien ongelma on koukuttuminen: näistä ei sitten pääsekään kovin helposti eroon, ja kun aivot tottuvat tiettyyn pitoisuuteen (peruslääkkeiseen nähden paljon nopeammassa tahdissa), niin peittääkseen vakavan masennusket oireet annostusta tarvitsee jatkuvasti nostaa. Ja tämähän on sitten loputon suo."

stefans
Seuraa 
Viestejä3

Kiitokset mielenkiintoisesta artikkelista. Sydäntäni lämmittää, kun näen miten lepakkotutkimus on lähtenyt pitkän hiljaisen ajanjakson jälkeen taas liikkeelle. 

Itse tein aikoinani Luk-työni Suomen lepakoista (1970 luvun loppupuolella) joka julkaistiin Finlands Natur lehdessä. Sain silloin suurta apua Rudi Lehmannilta, jonka traaginen  kuolema hyydytti leppakkotutkimuksen kokonaan pitkäksi aikaa.

Lepakot ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Nuorena jaoin kesämökillä huoneeni yhden kolonian kanssa. Kesällä juhannuksen jälkeen tapahtui aika ajoin, että pieniä vaaleanpunaisia ryppyisiä otuksia tippui lattialle, kun olivat kasvaneet niin isoiksi, etteivät enää päässeet emojen kanssa lennolle. Savupiipun ja seinän välissä oli sellainen hyvä rako, jonne olivat asettuneet. Muistan laskeneeni enimmillään yli 20 yksilöä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla