Kuvat
Getty Images
Laiskottelu kannattaa aina, vessahätä kerran viikossa.
Laiskottelu kannattaa aina, vessahätä kerran viikossa.

Monet eläimet ovat toheloita asioissa, joista jopa niiden sukulaislajit suoriutuvat leikiten. Usein puutteet ovat syntyneet yhtä matkaa vahvuuksien kanssa: minkään ei tarvitse olla hyvä kaikessa.

Käsipohjalla porskuttaa

Virtahepo, gorilla, kameli ja jopa yksi kalaheimo joutuisivat vaikeuksiin uimakoulussa.

Virtahepo viettää valtaosan elämästään vedessä, vain yön tunteina se nousee maalle laiduntamaan. Se voi jopa nukkua uppeluksissa ja nousta välillä pintaan hengittämään heräämättä.

Silti virtahepo ei osaa uida, ei edes kellua.

Virtahepo kyllä liikkuu vedessä vauhdikkaasti, jopa kahdeksan kilometrin tuntivauhtia. Nopeus voisi riittää olympialaisissa mitalisijoille, mutta suoritus todennäköisesti hylättäisiin, sillä teknisesti ottaen virtahepo ui käsipohjaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Matalassa vedessä virtahevon jalat ylettävät pohjaan ja se liikkuu kävellen. Syvässä vedessä yli tuhatkiloinen eläin etenee pitkillä loikilla ponnistaen välillä pohjasta vauhtia. Otus näyttää Kuun pinnalla pomppivalta astronautilta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vesi on tiheämpää kuin ilma, joten se vastustaa liikettä ja heikentää painovoiman vaikutusta. Virtahevon ruumiissa tiheys ja kelluvuus yhdistyvät tavalla, joka mahdollistaa juuri tällaisen menon. Pinnalla kellumiseen virtahepo on liian tiivisrakenteinen ja uimiseen turhan vanttera, aivan kuten ruumiinmuodoltaan samantapainen sarvikuono.

Kirahvinkaan ei ole nähty uivan. Tutkijoiden enemmistö pitää sen venähtänyttä olemusta uimiseen sopimattomana.

Pari asiaan paneutunutta paleontologia tosin esitti vuonna 2010 Theoretical Biology -tiedelehdessä matemaattisen mallinnuksen, jonka mukaan kirahvi teoriassa pystyisi uimaan.

Meno tosin olisi kömpelöä ja eläin joutuisi kannattelemaan kaulaansa omituisessa kulmassa, tutkijat totesivat.

Luonnossa kirahveilla ei ole tarvetta uimiseen, eikä savannilla siihen tarjoudu juuri mahdollisuuksiakaan. Sama pätee autiomaahan sopeutuneisiin kameleihin. Vain yksi kamelirotu osaa uida. Se on intialainen yksikyttyräinen kharai, joka ui sadekaudella meressä päästäkseen laiduntamaan saarten mangrovemetsiin.

Huonosti uivien eläinten joukossa omanlaisensa kunniamaininnan ansaitsevat peikkokrotit. Se on kalaheimo, jonka evät sopivat pohjassa kävelemiseen.

Useimmat nisäkkäät tekevät veteen joutuessaan vaistomaisesti samanlaisia uintiliikkeitä, joilla me ihmiset niin sanotusti uimme koiraa. Nimitys on sikäli harhaanjohtava, että kaikki koiratkaan eivät osaa kunnolla uida.

Esimerkiksi mäyräkoira tekee vedessä helposti eskimokäännöksen, kun pitkään ja soukkaan ruumiiseen nähden vahva häntä vie eläimen takapäätä holtittomasti mukanaan. Skotlanninterrieri ei jaksa pitää päätään pinnalla pitkiä matkoja, ja lyhytkuonoiset rodut voivat helposti hörpätä vettä.

Näiden rotujen onkin turvallisinta uida liivit päällä.

Uimakyvyttömiä eläimiä ihmetellessä on hyvä muistaa, että myös ihmiset kuuluvat niihin. Lähes kaikki muut nisäkkäät saavat uimataidon synnyinlahjana, meidän pitää opetella se.

Pinnalla eivät pysy myöskään lähisukulaisemme gorillat, orangit ja simpanssit. Syy on ilmeisesti hermostollinen, sillä rakenteensa puolesta ne pystyisivät kyllä kauhomaan vedessä. Vankeudesta tunnetaan simpanssi, joka on oppinut polskimaan uima-altaassa.

Tutkijat eivät ole varmoja siitä, miksi synnynnäinen uimataito on hävinnyt juuri ihmisapinoiden suvusta. Muista apinaheimoista tunnetaan uivia lajeja.

Ehkä hermoston erikoistuminen juuri puissa kiipeilyyn ja oksalta toiselle hyppimiseen on jollain tavalla rajoittanut uimiseen tarvittavia refleksejä. Joka tapauksessa uimataito on jäänyt puussa käyttämättä, eikä sen hiipuminen ole haitannut varhaisten ihmisapinoiden elämää.

 

Kukin taaplaa tyylillään

Kuikka osaa hädin tuskin astella, ja kengurukin liikkuu ketterästi vain yhteen suuntaan.

Kuikan huuto on kotimaisten luonto-ohjelmien kenties käytetyin ääniefekti. Lintu on sopeutunut niin hyvin vesielämään, että se nousee maan kamaralle ainoastaan pesimään. Silloin sen pitkulainen ruumis paljastaa heikon puolensa.

Kuikka ei pysty nousemaan jalkojensa varaan vaan liukuu maalla mahallaan puskien vauhtia räpylöillään. Koivet sijaitsevat linnun painopisteeseen nähden aivan liian lähellä pyrstöä.

Sukelluksissa tämä on näppärää, sillä jalat vispaavat ruumiin perässä kuin veneen potkurit.

Tehokas sukeltaminen on ollut kalastavalle linnulle hyödyllisempää kuin rannoilla kuljeskelu, joten kuikka minimoi kävelymatkat ja rakentaa pesänsä aivan vesirajaan. Lentoonlähtö vaatii pitkän pätkän järvenselkää kiitoradaksi.

Samantapainen ruumiinrakenne on uikuilla. Ne ovat vieneet askelien välttelyn vielä kuikkaakin pidemmälle ja rakentavat pesänsäkin vedessä kelluvalle lautalle. Poikaset siirtyvät pesästä suoraan vesielämään emon selässä.

Ketterätkään jalat eivät välttämättä kuljeta omistajaansa kuin yhteen suuntaan. Kenguru voi edetä loikkien viittäkymppiä, mutta se ei pysty lainkaan pakittamaan.

Hyppiessä vahva häntä tasapainottaa menoa, mutta takaperin loikkiessa se olisi eläimen tiellä. Peruuttaminen ei onnistu silloinkaan, kun kenguru laskee eturaajansa maahan ja liikkuu hitaasti nelinkontin: häntä painautuu maahan vuorotellen etu- ja takajalkojen kanssa kuin viides raaja.

Australiassa tallustaa toinenkin eläin, jolta takaperin kävely ei onnistu: jättiläislintu emu. Syy on jäänyt epäselväksi, sillä hyvin samanmalliselta strutsilta se luonnistuu.

Ylipäätään takaperin liikkuminen on useimmille eläimille tarpeetonta ja jopa vastenmielistä. Esimerkiksi hevonen ei mielellään peruuta paria askelta enempää, sillä silloin se ei näe, minne on menossa.

 

Kunpa osaisin yökätä

Maha pettää myrkkyä maistaneen rotan ja ähky iskee hevoseen, koska kumpikaan ei voi oksentaa.

Vatsataudin kourissa tätä tulee harvemmin ajatelleeksi, mutta oksentaminen on luonnon lahja ihmiselle. Kaikki eläimet eivät siihen pysty. Niinpä pilaantuneen ruoan syöminen voi koitua viimeiseksi erheeksi.

Jyrsijöillä mahalaukun ja ruokatorven välinen sulkijalihas on niin jämäkkä, ettei ruoka pääse millään palaamaan tulosuuntaansa. Niiltä puuttuvat myös vatsalaukun tyhjentämiseen tarvittava lihasvoima ja hermoyhteydet, jotka yökkäysliikkeen saisivat aikaan.

Tästä syystä rotanmyrkky on niin tehokas ase siimahäntiä vastaan: jos ne nielaisevat syötin, niiden keho ei enää pääse myrkystä eroon. Rotat ovatkin äärimmäisen epäluuloisia uusien ruokalajien suhteen.

Jos rotta varovaisuudesta huolimatta saa ruokamyrkytyksen, se syö savea tai muuta maa-ainesta, jotta myrkky laimenisi ruoansulatuskanavassa mahdollisimman paljon. Mikäli eläin jää henkiin, se ei erehdy maistamaan samaa makua toiste.

Hevosellekin oksentaminen on vaikeaa. Siksi sen mahalaukku voi jopa revetä ummetuksen seurauksena, kun se ei pääse tyhjenemään kummastakaan päästä. Tilaa kutsutaan mahalaukun ummetusähkyksi.

Omanlaisiaan rajoitteita vatsan toiminnassa on myös laiskiaisella. Se lienee ainoa nisäkäs, joka ei pysty poistamaan suolikaasujaan peräkautta pierujen muodossa.

Tämä liittyy todennäköisesti sen äärimmäiseen hitaaseen ruoansulatukseen. Laiskiainen laskeutuu puusta ulostamaan vain kerran viikossa. Sitä odotellessa kaasut imeytyvät suolistosta eläimen verenkiertoon ja poistuvat hengitysilman mukana.

Siitä huolimatta laiskiaisen hengitys ei haise erityisen pahalta, Korkeasaaren henkilökunta vahvistaa.

 

Johanna Junttila
on Tiede Luonto -lehden toimittaja.

Asiantuntijoina vanhempi yliopistonlehtori Suvi Viranta-Kovanen, Helsingin yliopisto, ja emeritusprofessori Esa Hohtola, Oulun yliopisto.

 

Entä miksi norsu ei pysty hyppäämään, pingviini lentämään tai kissa maistamaan makeaa? Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 3/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla