Kuvat
Marja-Liisa Vähämäki
Kilpisjärven kesäyössä vaeltaja näkee tunturien lumilaikut ja polun kivet.
Kilpisjärven kesäyössä vaeltaja näkee tunturien lumilaikut ja polun kivet.

Se voi antaa kulkijalle turvallisen olon: moni muukin on mennyt tästä. Outo reitti tuo yllätyksiä ja saattaa viedä väärään paikkaan. Ja onko mitään surullisempaa kuin käytön puutteessa heinittynyt kulkuväylä?

Kinttupolku merkittiin peruskarttaan pisteviivalla

Pentti Kallio toimi kartoittajana vuodet 1956−2000. Hän muistelee työtään:

”Kartoittajan tehtävä oli merkitä polku peruskarttaan, jos se erottui selvänä urana maastossa. Peitteisessä maastossa polku näkyi harvoin ilmakuvasta, joten se oli todettava paikan päällä. Paikkakuntalaisilta sain usein tiedon, että sieltä ja sinne johtaa polku.

Suomessa on julkaistu peruskarttoja 1940-luvulta alkaen. Ne ilmestyivät aluksi lehtinä, joiden mittakaava oli 1:20 000 ja jotka kattoivat kymmenen kertaa kymmenen kilometrin alueen. Kartat laadittiin aluksi ilmakuvien, maanmittausten ja maastokäyntien perusteella.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Polku-nimitys liittyi tavallisesti maalaistalon pihapiirin toimintoihin. Sellaista polkua ei merkitty karttaan, ellei se johtanut pihapiirin ulkopuolelle paikasta toiseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nämä vanhat, joskus ikivanhat polkuyhteydet olivat peruskartoitusta tehtäessä yleensä vain pätkittäin tunnistettavissa. Paikkakuntalaiset saattoivat ne vielä tuntea ja nimetäkin. Parhaassa tapauksessa harvaan asutuilla seuduilla polut olivat vielä käytössä ja maastossa havaittavissa.

Tunnetuin ja käytetyin polku oli jalkaisin kuljettava kinttupolku, joka merkittiin pisteistä muodostuvalla katkoviivalla.

Kinttupolun kehittyneempi muoto oli kärrypolku, jonka tunnus oli paksumpi katkoviiva. Kärrypolku määriteltiin hevosajoneuvolla käytettäväksi uraksi maastossa. Käytössä ja parannettuina kärrypoluista tuli kärryteitä tai muita teitä.

Polkuja oli paljon vielä 1940- ja 1950-luvulla. Sen jälkeen ne ovat alkaneet käyttämättöminä vähitellen hävitä, ja niiden nimetkin katoavat. Näin tämän kehityksen työssäni.

Polkujen historia on tallennettu karttoihin, sillä vanhimmissa karttalehdissä entiset polut ovat yhä nähtävissä. Peruskarttoihin kerättiin noin miljoona paikannimeä. Tämä on Suomen kulttuuriaarre, joka on digitoitu maanmittauslaitoksessa. Menneisyyden polut säilyvät myös ihmisten mielessä, vaikka ne olisivat hävinneet tai muuttuneet teiksi.

Joskus poluillakin oli nimi, esimerkiksi Lehmikuja, Piimätie, Voitie tai Seppäinpolku. Joistakin poluista puhuttiin Lemmenpolkuina. Polkujen nimet ovat usein muuttuneet teiksi, vaikka kyse ei olisi varsinaisista tieurista.

Keräsin 1990-luvulla polkujen nimiä Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle paikkakuntalaisia haastatellen vähän kuin Elias Lönnrot aikoinaan. Opin, että taloon ei kannattanut poiketa iltasella, jos ikkunoista välkehti sinertävä valo. Silloin kaiken huomion veivät Kauniit ja rohkeat.”

Eläimet valitsevat reittinsä viisaasti

Nelijalkaisten tie seurailee kovia maita ja kiertää turhat nousut

Seinäjokinen Hannu Tuomisto katsoo polkuja luonnonsuojelijan ja biologian opettajan silmin:

”Polku syntyy, kun tarpeeksi moni ihminen tai eläin kulkee maastossa samaa reittiä.

Eläinten polut yhdistävät esimerkiksi paikkoja, joissa on hyvä syödä ja juoda. Ihmisten polut yhdistävät asumuksia, kirkkoja, kala-apajia, metsälaitumia, peltoja ja kiinnostavia luontokohteita.

Riippuu maaperästä, miten nopeasti polku-ura syntyy ja kuinka kauan se pysyy avoimena. Omalle tutulle retkikohteelleni on syntynyt selkeä polku tuoreeseen kangasmetsään noin 50 kulkukerran jälkeen.

Eläinten terävät sorkat voivat puhkoa metsänpohjan eloperäisen aineksen nopeamminkin. Myös suolla polkumainen ura voi syntyä helposti, jos rahkasammalet repeilevät kulkijan alla.

Polku pysyy polkuna niin kauan kuin kulkijoita riittää. Ihmisten polut saattavat hävitä myös silloin, kun metsää kaadetaan ja vanha ura jää hakkuutähteiden ja maanmuokkauksen alle. Jukolan viesteissä syntyneiden suunnistajien juoksu-urien on todettu häviävän maastosta muutamassa vuodessa, kun kulutusta ei enää ole.

Eläinten polut seurailevat kovia maita ja kiertävät turhia nousuja mahdollisimman lyhyesti. Ihmisen kannattaa hyödyntää niitä, koska usein ne etenevät maastossa järkevästi.

Jos vaikkapa susi tai metsäpeura on ollut pitkään poissa joltakin alueelta ja palaa takaisin, se asettuu usein entisten kulkureittien äärelle. Tämä liittyy kunkin lajin luontaiseen tapaan valita polkunsa maaston muotojen ja ruokapaikkojen mukaan.

Joka eläinlajilla on omat polkunsa ja polkutyyppinsä. Toisaalta selkeä polku voi olla vaaran paikka, koska myös saalistajat osaavat käyttää sitä. Jänis osaa harhauttaa petoja paluuperiensä avulla, eli se palaa sivuhypyn jälkeen saapumissuuntaansa siten, että voi havaita lumijälkeä seuraavan ketun sivussa olevasta piilopaikastaan.

Eläimillä on myös hajupolkuja, joita me ihmiset emme havaitse. Esimerkiksi huonosti näkevä metsäpäästäinen seurailee niitä maastossa liikkuessaan. Hyönteisetkin viestivät lajitovereilleen hajujen avulla.

Polut lisäävät niin sanottua reunavaikutusta: kahden ekosysteemin rajalla lajien ja yksilöiden määrä on runsaampi kuin kummankaan sisällä. Tämä kasvattaa elonkirjoa.

Ihmisen rakentamat polut voivat puolestaan heikentää monimuotoisuutta kuluttamalla maastoa tai johdattamalla herkille luontokohteille.

Entiset polut näkyvät maastossa ja kasvillisuudessa. Umpeen kasvavat väylät saattavat heinittyä. Maaperän kuluneisuus voi vetää uralle pioneerilajeja. Polkujen reunat voivat olla rehevöityneitä. Puiden rungoille ilmestyy viherleviä, koska koirat ovat ahkerasti virtsanneet niille tienoille.

Mielipolulla on muistoja

Merkityt luontopolut ovat hyvä tapa tutustuttaa ihmisiä luontoon ja luonnontuntemukseen. Niiden suosio kertoo osittain siitä, ettei polkujen ulkopuolella osata tai uskalleta liikkua.

Luontopoluilla, pitkospuilla ja sorastuksilla tai kiveyksillä voi ohjata ihmisten liikkumista siten, että herkät alueet säästyvät kulumiselta.

Muovi tuntuu sopimattomalta materiaalilta luontopolun päällysteeksi. Toisaalta muoviset pitkokset kestävät puisia pitempään, joten jossain ne ehkä puoltavat paikkansa.

Pyöräpolkujen ongelmana on urien leveneminen ja maaston kuluminen. Toisaalta niiden avulla voi rajata liikkumista ja välttää vaurioita jossakin muualla. Pyöräpolkujen suunnitteluun kannattaa käyttää aikaa. Mukaan olisi hyvä saada biologista asiantuntemusta.

Luontopolkuverkostojen kunnossapito on kallista. Moni polku on tehty hankerahoilla, ja kun hanke loppuu, loppuu myös polun kunnossapito.

Perinteisten metsäpolkujen tulevaisuus näyttää synkältä. Erityisesti metsätalous pirstoo polkuja ja metsäluontoa. Pienten metsäpolkujen käyttäjiä on entistä vähemmän, mikä johtaa polkujen umpeutumiseen ja häviämiseen.

Omalla mielipolullani on vaihtelevuutta, mutkia ja korkeuseroja. Mielipolkuun liittyy myös muistoja ja luontohavaintoja. Ne tulevat mieleen vielä vuosien takaa, ja matkanteko jäsentyy niiden kautta. Eniten pidän vanhan metsän keskellä kulkevasta polusta, johon suuret puut tuovat vakautta ja turvallisuutta.”

 

Anssi Orrenmaa
on Seinäjoella asuva vapaa toimittaja

 

Entä mitä poluissa arvostavat maastopyöräilijä, runoilija ja pyhiinvaeltaja? Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 3/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

 

 

ThiNguyen
Seuraa 
Viestejä202

Avohakkuut ja metsänpohjan kyntäminen ovat hävittäneet polut ja talvitet metsistä. Menetys on melkoinen luonnossaliikkujan, retkeilijän ja metsästäjänkin näkökulmasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla