Onko raja kasvien ja eläinten välillä hämärtymässä?

Törmäsin sosiaalisessa mediassa luontovinkkiin. Näin se menee: Kiedo kätesi ison männyn ympärille ja paina korvasi tiukasti kiinni kaarnaan. Kuuntele, niin puu alkaa kuiskia sinulle salojaan. Jos oikein pinnistelet, se saattaa kertoa sinulle elämäntarinansa aina siemenestä parisataavuotiaaksi ikihongaksi. Kokeile vaikka, jos et usko!

Maailmalla on ilmestynyt viime vuosina vino pino populaareja tietokirjoja kasvien huimista kyvyistä. Niiden mukaan kasvit juttelevat keskenään, huolehtivat toisistaan, tunnistavat sukulaisensa ja osaavat jopa laskea. Ne haistavat ja maistavat ja viestivät keskenään lähes yhtä monipuolisesti kuin me ihmiset.

Lukijan annetaan ymmärtää, että raja kasvien ja eläinten välillä on hämärtymässä. Vaikka kasveilla ei ole aivoja, ne voivat oppia asioita samoin tavoin kuin ihmiset ja muut eläimet. Puut muodostavat perhekuntia ja yhteiskuntia ja saattavat olla yhteydessä satoihin muihin lajitovereihinsa. Metsä on tavallaan kuin yksi elävä organismi, yhtä suurta perhettä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tietokirjojen kieli on väkevää ja värikästä. Niissä koivuäiti imettää pienokaisiaan ja ikihonka kokee kipua ja huutaa tuskasta, kun metsäkone pilkkoo leimikkoa tukeiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Fantasiakirjallisuuden isä J.R. Tolkien levittää samaa mystiikkaa kirjoissaan ja muut niiden pohjalta tehdyissä elokuvissa. Taru sormusten herrasta -trilogiassa puita muistuttavat entit, eräänlaiset puiden paimenet. Ne puhuvat, suojelevat pienempiään ja kokoustavat.

Juttelevatko puut oikeasti? Kyllä. Kasvit erittävät hormoneja ja hätäkemikaaleja. Naapurikasvit tunnistavat viestit ja muovaavat toimintaansa sen mukaisesti. Kaikki juttelu ei kuitenkaan ole ystävällismielistä. Kasvit tuottavat myös yhdisteitä, jotka ovat myrkyllisiä naapurustolle.

Metsässä turinoidaan ja tehdään yhteistyötä – ja kilpaillaan verisesti. Yksi puu saattaa tuottaa miljoonia siemeniä, mutta niistä kenties vain jokunen valikoituu nostamaan latvuksensa kohti aurinkoa. Loput jälkeläiset kuolevat, auttoi äitikoivu niitä tai ei.

Puiden inhimillistäminen kuulostaa jännittävältä, mutta voi kysyä onko se lainkaan tarpeellista. Eikö luonnon todellisuudessa ole ihmettä kerrakseen?

Värikästä syksyä ja ruskaa, Tiede Luonnon lukija!

UniLogos
Seuraa 
Viestejä3

Mielestäni sitä pitääkin pohtia, voimmeko me inhimilliset olennot syventää yhteyttämme luontoon. 

Puiden halaaminen on yksi tapa kommunikoida.

Me voimme kuitenkin myös ajatella ja jopa laulaa yhdessä luonnon lajisysteemin kanssa. Virittäytyä yhteiseen säveleen. Meillä ihmisillä on kyky johtaa tätä yhteiskommunikaatiota toimimalla kapellimestarien tavoin. Ihmiselle siirtyy näin hyvinkin vastuullinen tehtävä vastata luonnonharmoniaan, löytää sitä ja ylläpitää sitä. Oma kehomme toimii tässä resonaattorina, virittimenä. Ehkäpä olemme vain kadottaneet tämän yhteyden, jonka varaan rakentuu koko planeetan "hiljainen yhteiselo" ja synergia, yhteen pelaaminen. Polku tähän kuitenkin on yhä olemassa ja se alkaa metsänlaidasta. Me voimme puhaltaa yhteen sointiin luonnon muun väen kanssa. Ja se voikin olla hyvin kaunista ja somaa sekä vahvaa ja väkevää sointia.

  • ylös 10
  • alas 6
JeeSe
Seuraa 
Viestejä1543

Olkaapa sitten tarkkana, mitä metsässä kävellessä puhelette.

Saattaa puut masentua ja kaatuu koko metsä vielä, jos puhuu liian raskaita juttuja puiden kuullen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla