Kuvat
Hannu Rämä/ Vastavalo
Mestarilaulaja hiljenee täysin vain heinäkuussa sulkasadon aikaan.
Mestarilaulaja hiljenee täysin vain heinäkuussa sulkasadon aikaan.

Metsien linnusta on tullut monen puutarhurin seuralainen. Se laulaa ihanasti ja puolustaa reviiriään raivokkaasti.

Aina kun menen pihalle puutarhatöihin, saan seuraa. Joskus tunnen, että joku katsoo minua, käännyn ja näen punarinnan. Toisinaan lintu lennähtää heti paikalle kuin kutsusta ja asettuu tapittamaan toimiani.

Seuralainen ilmestyy tontille joka kevät viimeistään huhtikuussa, juuri siihen aikaan kun alan viettää yhä pitempiä iltoja ulkona. Olisi mukava ajatella, että sama kaveri palaisi pihapiiriin vuodesta toiseen. Se vain viettäisi talvet jossain läntisen Välimeren maassa, ehkä Espanjassa, ja tulisi nauttimaan Suomen kesästä, kuten monet muutkin kylmää ja pimeää karttavat suomalaiset.

Todennäköisesti olen kuitenkin muutaman vuosikymmenen mittaan tutustunut lukuisiin eri yksilöihin. Useimmat pikkulinnut elävät tuskin vuottakaan. Mutta jos punarinta selviää elossa ensimmäisen vuotensa, se voi hyvin pysyä hengissä vielä toisen ja kolmannenkin. Nelivuotiaat ovat jo harvinaisia, ja lajinsa mittapuulla ikivanha oli se täkäläinen kummajainen, joka rengastustietojen mukaan sinnitteli yli 11-vuotiaaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jos hyvän reviirin isäntä kuolee, paikalle tulee äkkiä uusi vallanpitäjä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taajamiin on tulijoita

Punarinta on hauskaa seuraa. Se kuuntelee ja kallistaa päätään ilmiselvästi kiinnostuneena, kun vaikkapa kerron, että aion vaihtaa pionin paikkaa. Miettiikö sekin, kannattaako moiseen ryhtyä. Perennahan on kukkinut komeasti entisellä kohdallaan, ja tuo kasvi on tunnettu muutosvastarinnastaan.

Tiedän kyllä, ettei lintu oikeasti ota kantaa pihasuunnitteluun vaan odottaa minun rikkovan maata. Katan sille ruokapöydän, kun käännän multaa ja nostan samalla pintaan eläviä herkkuja.

Kaikkiruokaiselle maistuvat muun muassa kastemadot, hämähäkit, perhosten toukat, pihtihäntäiset, kärpäset, sääsket, luteet, kirvat ja kotilot. Kasviravinnon osuus kasvaa loppukesästä, ja varhaiseen kevääseen asti ruokalistalla saattaa olla enimmäkseen marjoja, hedelmiä, jyviä ja siemeniä.

Valtaosa maamme punarinnoista elää metsissä, mutta niitä on alkanut yhä useammin pesiä myös taajamissa. Laji ei ole mitenkään nirso elinpaikkansa suhteen: se viihtyy kuusivaltaisissa sekametsissä, joskin muunkinlaiset ympäristöt kelpaavat, jos siellä on eri-ikäistä puustoa ja pensaikkoa. Karuja ja yksipuolisia mäntykankaita se välttää.

Peloton pallero päästää lähelle

Punarinta on peipon ja pajulinnun jälkeen Suomen kolmanneksi yleisin lintulaji. Veikkaan, että aika moni äänestäisi sitä, jos kansalaisilta kysyttäisiin lempilintua.

Niin tekisi ainakin porilainen lintuharrastaja Esa-Pekka Avela. Hänestä punarinta on ”kerta kaikkiaan kaunis”. Olemus on hellyttävällä tavalla pyöreä varsinkin silloin, kun höyhenet ovat pörhöllään, ja myös pää ja isot mustat silmät ovat pyöreät. Vihertävän harmaasta hahmosta loistaa yksi tyylikäs väriläiskä, oranssinpunainen rintamus.

”Se on aika peloton, sitä pääsee melko läheltäkin katsomaan. Ja se katsoo vastaan.”

Avelalla on erikoinen henkilökohtainen suhde punarintaan: ”Se on näyttäytynyt minulle usein juuri silloin, kun elämässäni on ollut isoja iloja tai suruja. Ihan kuin se ottaisi osaa tunteisiini.”

Hänen mielestään yksi lajin hienoista piirteistä on huilumainen, monipuolinen laulu. Pikku muusikko tuntuu koko ajan improvisoivan, kaihtavan edellisten säkeiden toistamista. Suorastaan runollinen kuvaus on teoksessa Pohjolan linnut värikuvin I-II (Otava 1963–1967):

”Kaunis ja tunnelmallinen laulu on kristallinkirkkaiden juoksutusten ja väräjävinä helmeilevien äänien herkkää, haurasta sävelkudosta, johon sekoittuu vähemmän puhtaita, kitiseviä ääniä. Lyhyet tauot katkovat viserryksen säkeiksi, jotka alkavat vaimeina, ikään kuin empien, paisuvat pian täyteen voimaansa ja lopussa jälleen häipyvät pois.”

Tätä ihanuutta voi kuulla lähes koko vuoden, paitsi heinäkuussa sulkasadon aikaan. Laulavaisin punarinta on keväällä, jolloin se aloittaa päivänsä ennen auringonnousua ja jatkaa vielä illalla, kun muut pikkulinnut ovat jo vetäytyneet levolle. Yölläkin se voi luritella. Koiraiden ohella myös naaraat laulavat, kuten monilla muillakin pikkulinnuilla.

Hopeatiukujen helisyttelyn lisäksi punarinnalla on muita, arkisempia ääniä. Puutarhassani kuulen usein tiksutusta. Silloin lintu saattaa etsiä pensaikosta paikkaa missä yöpyä, kertoo Avela.

Siinä vaiheessa kun pesintä on alkanut, pesästä voi kajahtaa kiukkuisia komentoja. Jos maapeto lähestyy, emon ensimmäiset reaktiot ovat vihaisia tik-ääniä, toiset ritinää. Ilmasta käsin uhkaavasta vaarasta viestii korkea, terävä huuto: ”Sii.”

Kun lintu kuiskaa pehmeästi tsri, kyse on kutsusta. Yhteydenpitoa ovat sip ja siip. Jos naaras tai poikaset sanovat si-si-si, ne kerjäävät koiraalta ruokaa.

Pesä sijaitsee yleensä maassa tai matalalla suojaisessa, puoliavoimessa paikassa, kuten mättään kupeessa, sammaloituneessa kannossa, puun juuristossa tai kaatuneen rungon alla. Myös toisten lajien vanhat pesät tai kolot tai avopöntöt kelpaavat. Ihmisen kasaamat puupinot ja kiviaidatkin käyvät, samoin hylätyt kengät, kattilat ja kukkaruukut. Autoista, junista ja lentokoneista on niin ikään löytynyt pesiä. Osassa tapauksista kulkuneuvojen käyttäminen ei ole häirinnyt pesintää.

 

Arja Kivipelto
on Tiede Luonnon tuottaja.

Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 3/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla