Kuvat
Jani Seppänen, Jorma Silkelä ja Marja-Leena Hautala/ Vastavalo
Metsämyyrä, orava ja palokärki ovat jättäneet jälkensä metsään.
Metsämyyrä, orava ja palokärki ovat jättäneet jälkensä metsään.

Luonto on täynnä kertomuksia eläinten puuhista, jos osaa lukea kaarnaa, käpyjä, sulkia ja oksennuspalloja.

Pälvistä tulvahtaa jo keväistä maan tuoksua, vaikka varjopaikoissa raskaiksi kiteytyneet kinokset hidastavat saapastelua. Jos katsoo tarkkaan, on kuivan heinän, lehdettömien vesojen ja roskaisten lumilänttien laikuttama metsä täynnä tarinoita siitä, millaista elämää siellä on talven aikana vietetty.

Ensimmäisenä katseeni osuu kuusenkäpyjen suomujen peittämään kantoon. Minkä eläimen vatsassa siemenet ovat jatkaneet matkaansa? Kasan kävyistä suomut on nypitty irti koko matkalta, joten ainakaan tikka ei ole näitä nakuttanut.

Tikan jäljiltä kävyt löytyvät usein oksanhangoista tai puunkoloista. Linnun on vaikea pidellä käpyä paikoillaan samalla kun se nokkii sisältöä. Siivekäs perustaakin pajansa paikkaan, jossa kävyn saa kiilattua sopivaan telineeseen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Voisin epäillä myyrää, jos kävyn karat olisi kaluttu aivan sileiksi ja siisteiksi. Karan pinta on kuitenkin jäänyt epätasaiseksi ja harsuiseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suurpiirteinen järsiminen vihjaa oravan suuntaan. Se ei epäröi aterioida avoimilla paikoilla. Metsämyyrä ja metsähiiri olisivat todennäköisesti nakertaneet saaliinsa katseilta suojassa.

Kuusenkäpy olisi voinut maistua myös pikkukäpylinnulle, mutta sen jäljiltä suomut olisivat yhä paikoillaan. Erikoisen muotoisella nokallaan käpylintu halkaisee suomut pituussuunnassa niin, että siemen heltiää suomun alta.

Keko houkuttaa murtovarkaita

Läheisen muurahaispesän kyljessä ammottaa musta aukko.

Todennäköisesti kekoon on porautunut palokärki, mutta on tässä metsässä nähty harmaapäätikkojakin.

Muurahaisista lintu on saanut proteiinia pakkasilla, mutta niiden saalistaminen on myös vaatinut energiaa. Ensin sen on täytynyt nakuttaa rikki keon jäätynyt ulkokerros. Sen jälkeen siivekäs on päässyt kaivamaan tunnelia kohti pesän sisuksia, missä kekomuurahaiset viettävät talvea routaa paossa.

Vasta siellä tikan kieli on ylettynyt lipomaan pesän asukkaita tunneleistaan.

Myös kettu voi kaivaa muurahaiskeon kylkeen tunnelin, jotta se pääsee käsiksi herkullisiin toukkiin. Karhullekin muurahaiset maistuvat, mutta sen jäljiltä koko pesä on yleensä levitelty pitkin tannerta.

Puiden pahoinpitelyssä monta epäiltyä

Karhu riehuu yhä mielessäni, kun pysähdyn ihmettelemään runneltua kuusenkylkeä. Olisiko otso merkinnyt reviiriään?

Karhut teroittavat kynsiään puunrunkoihin, samoin ilvekset. Helpoiten kontion ja kissapedon erottaa toisistaan viiltojen korkeudesta. Karhun kynnenjäljet näkyisivät puussa silmieni tasalla ja korkeammallakin, ilves puolestaan kynsii runkoa vajaan metrin korkeudelta.

Näistä pystyviilloista ei tosin erotu teräviä kynnenjälkiä lainkaan.

Asialla onkin ollut iso sarvipää. Jäljet ovat loppukesältä, sillä hirvet kasvattavat uudet sarvet joka vuosi ennen kiima-aikaa. Kun kruunu on täydessä mitassaan, sitä peittävä nukkainen nahka alkaa irrota ja hirvi hinkkaa sarviaan puihin ja oksiin. Sama harrastus on valkohäntäkauriilla.

Erityisen innokkaasti pieniä puita ja oksia koloavat kaurispukit. Pieni hirvieläin valitsee kohteikseen sormen tai parin paksuisia taimia.

Kauriille touhussa ei ole kyse vain sarvien huollosta, vaan reviirin merkitsemisestä. Sillä on sarvien tyvessä rauhaset, jotka täydentävät rajapyykin hajumerkeillä. Koloessaan pukki usein kuopii samalla maata puun juurelta. Tuoreita reviirimerkkejä voi löytää jo huhtikuussa, ja pukki jatkaa puiden pahoinpitelyä läpi kesän.

Kun huomaa silmäillä puustoa polvenkorkeudelta, voi aran eläimen reviirimerkkejä löytää aivan pihojen ja lenkkipolkujen viereltä.

Hampaanjäljet kertovat tekijän

Tästäkin metsästä löytyy läheltä maanpintaa kuorittuja puita. Tulos vain ei ole niin resuinen kuin kauriin sarvien jäljiltä: kaarna on irrotettu rungosta siististi, kuin veistäen.

Puusta erottuvat hampaanjäljet paljastavat, että asialla on ollut metsäjänis tai rusakko. Niiden alati kasvavissa etuhampaissa on kiillettä vain etupinnalla, joten hampaan reuna kuluu vinosti ja pysyy aina terävänä. Ylähampaiden keskellä kulkeva ura saa jäljen näyttämään siltä kuin yläetuhampaita olisi kaksien sijasta neljä rinnakkain.

Kuoren ja rungon välissä kasvavaa nilakerrosta syövät myös myyrät, hirvet ja valkohäntäkauriit. Erikoisimman järsintäjäljen jättää metsämyyrä. Toisin kuin puun juurella nakertava peltomyyrä, metsämyyrä kapuaa useiden metrien korkeuteen ja narskuttaa kuorta oksanhangoista alkaen.

Metsämyyrän nakerruksia löytyy etenkin nuorista havupuista, peltomyyrä taas suosii lehtipuita. Hangen suojissa se ylettyy kuorimaan niitä jopa kymmenien senttien korkeudelta. Puutarhurin kannalta erityisen ikävää on, että peltomyyrä tapaa syödä kuoren koko matkalta puun ympäri. Sen seurauksena ravinteiden kulkureitti latvasta juuriin katkeaa ja puu auttamatta kuolee.

Hirvieläinten talviravintoa ovat tunnetusti myös taimet, neulaset ja oksat. Jokin niistä on herkutellut täälläkin haavan oksilla, sen huomaa risaisista leikkauspinnoista. Hirvieläimillä ei ole yläleuassa etuhampaita ollenkaan, joten alahampaat hiertävät oksan poikki sarveistunutta hammasvallia vasten.

Jäniksellekin lehtipuiden oksat maittavat, mutta sen hampaissa ne olisivat katkenneet siististi, kuin puukolla leikaten.

Johanna Junttila
on Tiede Luonnon toimittaja.

Kuvitteellinen metsäretki perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin sekä Preben Bangin ja Preben Dahlstrømin kirjaan Mikä tästä meni? Eläinten jäljillä (WSOY 1998), jonka ovat suomentaneet ja Suomen oloihin sovittaneet Kalevi Heikura ja Mattias Tolvanen.

 

Entä mitä voi päätellä irtonaisina löytyneistä sulista, oksennuspalloista tai rikkinäisistä munankuorista? Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 2/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla