Luhtakerttusen soidinääni on titsää-titsää. Lintu matkii taitavasti muita lajeja. Kuva: Markus Varesvuo
Luhtakerttusen soidinääni on titsää-titsää. Lintu matkii taitavasti muita lajeja. Kuva: Markus Varesvuo

 

Kevään ja kesän ilmaiskonserteissa linnut kisaavat reviireistä ja rakkaudesta.

Aamuhämärässä livertää yksinäinen peippo. Pian sarastuksen sooloon yhtyy toinen ja kolmas. Ei aikaakaan kun koko lähimetsä on yhtä riehakasta liverrystä, joka täysin rinnoin tervehtii lisääntyvää valoa.

Äkkiseltään voisi ajatella, että linnut laulavat silkasta ilosta. Tuskinpa vain. 

Se, mikä kuulostaa ihmiskorvaan aamun ja kevään ylistykseltä, on linnuille totista kilpailua reviiristä ja suvunjatkamisesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kevätlaululla koiraslinnut merkitsevät oman reviirinsä, houkuttelevat naaraita paikalle ja varoittavat muita. Tunkeilijat, pysykää loitolla!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lähekkäiset koiraat intoutuvat usein kilpalaulantaan. Kun toinen aloittaa, täytyy toisen koettaa vähän komeammin. 

Useimmilla lajeilla vain koiras laulaa. Naaraat osallistuvat harvemmin konserttiin, mutta eivät kuitenkaan jättäydy sivustakatsojiksi. Ne seuraavat korva tarkkana kilpalaulantaa ja tekevät siitä omat johtopäätöksensä. Parhaat solistit palkitaan puolisolla.

Alkukeväästä laulu on vielä varovaista tapailua. Peipon iloinen luritus saattaa kuulostaa aluksi oudolta. Syy löytyy aivoista. Lintujen laulutumake surkastuu talveksi ja vertyy hermoyhteyksien palautuessa. Harjoitus tekee mestarilaulajan.

Kiihkein laulukausi alkaa aikaisin keväällä ja kestää kesäkuun puolelle. Äänet vaimenevat, kun pesä on perustettu. Lauluun ei enää ole tarvetta.

 

Pusikoiden paras matkija

Luhtakerttunen lainaa lauluunsa säkeitä Afrikasta. Kuva: Getty Images

Lintumaailmassa parhaat laulajat ovat usein vaatimattoman näköisiä. Vihertävänruskea luhtakerttunen ei tee poikkeusta. 

Sen laulu on nopeatempoista, suorastaan ryöpsähtelevän runsasta. Lintu hyppää hetkessä teemasta toiseen. Hätäiset säkeet saattavat kestää vain sekunteja.

Luhtakerttunen on laulajana niin kekseliäs, että se tuskin käyttää kahta samanlaista sikermää. Monet lintuharrastajat pitävät sitä kesäyön solisteista taitavimpana – ainakin, jos laulutaitoa mitataan ohjelmistolla. 

Luhtakerttuselta eivät lopu kappaleet heti kesken, sillä se matkii taitavasti muiden lintujen kutsu- ja varoitusääniä. Tutkijat ovat löytäneet sen laulusta yhteensä yli 200 lintulajin ääniä. Jotkin äänet lintu oppii talvehtimisalueella Afrikassa, toiset se poimii muuttomatkalla ohi lentävien parvien sävelistä.

Matkiminen kannattaa. Parhaat laulutaiturit pärjäävät parinvalinnassa. Monimuotoisimpia säveliä laskettelevat koiraat pariutuvat muita nopeammin keväällä.

Luhtakerttusta kuulee tyypillisesti lähellä vettä sijaitsevien peltojen ja pensaikkojen laitamilla. Kesäkuun alun yöt ovat sille parasta lauluaikaa.

Suomen yleisin pöllö

Sepelkyyhkyn soidinääni on hu huuuu-huu hu-huu. Moni luuleekin laulajaa huuhkajaksi. Kuva: Getty Images

Toukokuisesta metsästä kuuluu kumeaa huhuilua, mutta sen esittäjä pysyttelee visusti piilossa. Koska näköhavainto puuttuu, moni saattaa erehtyä luulemaan huhuilijaa pöllöksi. 

Ääni kuuluu sepelkyyhkylle, joka ääntelee pääasiassa valoisaan aikaan, toisin kuin useimmat pöllöt.

Sepelkyyhky on perinteinen metsälintu, jota tavataan yleisesti Lappia myöten. Se on parinkymmenen viime vuoden aikana siirtynyt yhä suurempina joukkoina peltojen reunamaisemista kaupunkeihin. Aiemmin arka laji on myös muuttunut pelottomaksi. Se väsää risupesiään puistoihin, puutarhoihin ja parvekkeille.

Sepelkyyhky on isompi kuin city-serkkunsa pulu eli kesykyyhky. Pitkää kaulaa ympäröi selvästi erottuva vaalea kaulus, sepel.

Sepelkyyhkyn ääni on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Lintu toistelee viisitavuista soidinääntä tasaiseen tahtiin. Paino on selvästi jokaisen huhuilusarjan toisella tavulla.

Ääntelyä voi kuulla läpi kesän. Sepelkyyhky pesii kaksi kolme kertaa. Sillä saattaa olla poikaset vielä elokuussa.

Karujen järvien kuorolaulaja

Kuikka huutaa omaa nimeään porukassa ja itsekseen. Kuva: Getty Images

Järvenselältä kiirii alkukantainen ääni: ”Kuuik-ko-kuik-ko-kuikko...” Siellä jossain lintu huutaa omaa nimeään.

Kuikan kajautus saattaa kantaa tyynellä säällä kilometrien päähän. Se on viesti naapureille: täällä ollaan.

Monen mielestä kuikan huuto on kesäyön kaunein ääni. Kymmenisen vuotta sitten kuikka vei ylivoimaisen voiton BirdLife Suomen järjestämässä rakkaimman mökkilinnun äänestyksessä. Perusteluina mainittiin tunnelmallinen ääni ja komea ulkonäkö. 

Kuikka on ylväs näky. Se on yksi maailman vanhimpia lintulajeja. Sulavalinjainen ulkomuoto on peruja vuosimiljoonien takaa ajalta, jolloin linnut vielä muistuttivat liskoja. Harva siivekäs sukeltaa yhtä hyvin. Kuikka voi painua pinnan alle lähes viideksi minuutiksi ja edetä sinä aikana yli puoli kilometriä.

Huimia ovat myös lajin lauluesitykset, joita pääsee seuraamaan varsinkin keski- ja loppukesästä. Silloin linnut kokoontuvat pieniin parviin kalastamaan ja konsertoimaan. Järveltä voi kuulla kimeitä kiljahduksia ja haikeaa ammumista. 

Välillä kuikat nokkivat tuttavallisesti toisiaan, asettuvat rinkiin ja ojentelevat kaulojaan. Näytös päättyy kiljahdusten saattelemaan yhteissukellukseen.

Mäkättävä instrumentalisti

Taivaanvuohi saa mähähähähä-äänen aikaan pyrstöllään. Kuva: Getty Images

Lintujen laulun tuottaa erityinen äänielin, syrinx, joka sijaitsee henkitorven alapäässä. Keuhkoista tuleva ilma liikuttaa sen kalvoja. Lopputulos purkautuu ilmoille nokan kautta.

Aina ei tarvita edes äänielintä.

Soilla ja kosteikoilla asusteleva taivaanvuohi tunnetaan ennen kaikkea kummallisesta äänestään. Soidinlennossa koiras kiihdyttää yläilmoihin ja sukeltaa äkkinäisesti muutamia metrejä alaspäin. Silloin syntyy erehdyttävästi vuohen mäkätystä muistuttava ääni. 

Viuhuna ei tulee nokasta, vaan kahdesta syöksyä varten levitetystä jäykästä pyrstösulasta. Voimakas ilmavirta saa ne väpättämään.

Asia on varmistettu tieteellisessä kokeessa. Täysin samanlainen ääni syntyi, kun taivaanvuohen pyrstö pantiin tuulitunneliin.

Värisevä mäkätys herätti kummastusta satojen vuosien ajan. Siitä kertoo jo muinainen nimikirjo: taivaanmäkärä, ukonoinas ja möhöttäjä. Kitkuttajaksikin taivaanvuohta on kutsuttu. Maahan tai puuhun laskeuduttuaan se päästelee kitkuttavaa tik-kot-ääntä, joka päättyy pitkään nikotteluun.

Metsän tutuin säelaulaja

Peippo toistaa samaa sikermää kyllästymiseen asti. Kuva: Getty Images

Peippoa voi hyvällä syyllä kutsua peruslinnuksi. Suomessa pesii jo yli seitsemän miljoonaa paria, ja laji on kiilannut pajulintua yleisemmäksi. Missään Inarijärven eteläpuolella on vaikea olla törmäämättä peipon duurissa soivaan energiseen laulunpätkään. 

Säe nousee loppua kohti. Ihmisen korvissa se kuulostaa aina kovin samanlaiselta: tsit-tsit-tsist-tsitteridiia. Parin sekunnin pätkä toistuu toistumistaan.

Se ei ole täysin totta. Lauluista löytyy yksilöllisiä vivahteita. Ihminen ei välttämättä huomaa eroja.

Usein identtisen säkeen laulajat oleskelevat samalla metsäalueella. Selitys löytyy geeneistä. Laulu on pitkälti perinnöllinen ominaisuus. Nuori peippokoiras saa nuotit vanhemmiltaan. Oma sävel hioutuu aikuisten esimerkkiä kuuntelemalla.

Murteitakin tunnetaan. Peipon vaimea vihellys, eräänlainen matalan intensiteetin laulu, saattaa vaihtua toiseksi muutaman kilometrin alueella. Itä-Suomessa peippo ei vihellä ”yit” vaan ryystää kuin järripeippo, ”rryyt”. Murrelaulajaa kutsutaan karjalanpeipoksi.

Kosteikkojen pasuuna

Kaulushaikaran sumutorvi kantaa kilometrejä. Kuva: Getty Images

Jos haluat kokea jotain alkukantaista, suuntaa rehevälle lintukosteikolle hämärän aikaan. Matalalla ruovikon yllä saattaa lennellä kömpelö ruskeankirjava lintu. Kaulushaikaran kaula on lennossa veikeästi mutkalla, ja päätä koristaa jykevä tikarimainen nokka. Joskus sen voi nähdä tepastelemassa tai kalastelemassa vesirajassa.

Vaikka et näkisi, niin taatusti kuulet, sillä lintu kailottaa olemassaoloaan innokkaasti. Kaulushaikarakoiraan kumea reviirihuuto muistuttaa ääntä, joka syntyy, kun puolillaan olevaan pulloon puhaltaa.

Ääntely on vilkkainta öisin, mutta kiihkeimpänä soidinaikana huhti-toukokuussa sitä voi kuulla myös päivällä.

Aavemainen bassosoolo kesäyössä säväyttää, vaikka puhaltelija olisi kaukanakin. Mittausten mukaan kumea ääni kantaa lähes yhdeksän kilometriä, pidemmälle kuin minkään muun kotimaisen linnun huuto. Optimioloissa tyynenä aamuna kuuluvuus saattaa lähetä viittätoista kilometriä. Käen kukunta kaikaa vain muutaman kilometrin päähän. 

Selitys piilee äänen taajuudessa. Kaulushaikaralla se on huomattavan matala, vain 140 hertsiä.

Peltojen  soittorasia 

Kiuru laulaa korkealta ja kovaa. Kuva: Getty Images

Kuu kiurusta kesään, neuvoi vanha kansa. Tutulla sananparrella on vain ohut yhteys todellisuuteen. Varhaisimmat kiurut palaavat Suomeen usein jo helmikuussa, niin tänäkin vuonna. 

Kiurulle kelpaavat siemenet, joten se voi talvehtia pohjoisempana ja palata ennen hyönteissyöjiä, kuten pääskystä tai västäräkkiä.

Vaikkei kiuru kelpaakaan kesän merkiksi, se kuuluu ehdottomiin suvitunnelman tuojiin. Linnun tapaa keväällä ja vielä kesän alussa laajoilta pelloilta ja avomailta. Pikkuplänteillä se ei viihdy. Iloisesti pulppuava liverrys kuuluu jostain korkealta. Silmä ei välttämättä erota lintua siniseltä taivaalta.

Lintu kohoaa laulellen taivaisiin, laskeutuu sieltä hiljakseen alemmas ja pudottautuu lopulta peltoon, jolloin liverryskin yleensä loppuu. 

Yksi konsertti saattaa kestää pitkään. Kiurun laululle on mitattu ennätys: 58 minuuttia tauotta.

Lähes keskeytymätön luritus ei onnistuisi ilman tehokasta hengityskoneistoa. Ilma kulkee keuhkojen läpi eikä edestakaisin, kuten muilla selkärankaisilla. Näin happea siirtyy vereen jatkuvasti. Superkeuhkoilla kelpaa laulella pitkään.

Jukka Ruukki on Tiede Luonto -lehden päätoimittaja.

Julkaistu Tiede Luonto -lehdessä 1/2019

Lähde: Tutkimus lintujen äänien kuuluvuusmatkoista, dosentti Erkki Björk Itä-Suomen yliopisto. Grafiikka: Petri Rotsten
Sisältö jatkuu mainoksen alla