Suppilovahvero kasvaa ryppäissä. Kuva: Pete Aarre-Ahtio
Suppilovahvero kasvaa ryppäissä. Kuva: Pete Aarre-Ahtio

Suppilovahvero voi selviytyä paristakin pikkupakkasesta, sulaa ja jatkaa kasvuaan. 

Sienestys yleensä loppuu, kun lämpötila laskee nollan alle tai lumi peittää maan. Useimmat sienet eivät siedä kylmää, koska niistä jopa 95 prosenttia on vettä. Jäätyminen rikkoo solujen rakenteen, ja lakki ja jalka löpsähtävät käyttökelvottomiksi. 

On kuitenkin lajeja, joita pikkupakkanen ei nitistä. Esimerkiksi suppilovahverot voivat jopa jäätyä muutaman kerran, sulaa ja jatkaa kasvuaan. Tätä nykyä Etelä-Suomen syksyt ovat olleet niin lauhoja, että suppiksia on pystynyt poimimaan vielä tammikuussa.

Suppilovahveroiden tavallinen piilopaikka on kuusimetsä, jossa maata peittää paksu sammalmatto. Niitä lymyilee myös rahkasammalessa puustoisen suon laiteessa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sieni kätkeytyy harvinaisen hyvin maastoon, mutta kun sienestäjä hoksaa yhden itiöemän, hän huomaa kohta satoja. Lajille on nimittäin tyypillistä kasvaa suurissa, melko tiiviissä rykelmissä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Löytöpaikka kannattaa siis painaa mieleen. Tyhjennetystä kohteesta on turha yrittää kovin pian kerätä korillista. Viikon päästä sopii koettaa. Suppilovahvero on paljon hitaampi kuin vaikkapa tatit, jotka saattavat nousta kelpo kokoon parissa päivässä. 

Suppisten ystäviä ihmetyttää, miten paljon itiöemien ulkonäkö voi muunnella, ja silti ne tunnistaa samaan lajiin kuuluviksi. Ihan nuorena lakki muistuttaa nuppineulan päätä, vanhana se muuttuu laakean torvimaiseksi, monesti ryppylaitaiseksi. Lakin väri, koko ja muoto vaihtelevat, mutta sen alapinnalla on aina helttamaiset poimut. Itiöemät ovat aika pitkäikäisiä ja pitävät ryhtinsä viikkoja, jos sää sallii. 

Suppilovahvero on mahdollisimman monikäyttöinen sieni. Se sopii valmistettavaksi ja säilöttäväksi lukuisin tavoin, eikä sitä tarvitse esikäsitellä keittämällä.  

Vihoviimeiset ruokasienet jopa innostuvat kylmästä

 

Hallavahakas on vihertävänruskea ja kokonaan limainen, mutta silti hyvänmakuinen, lempeä ruokasieni. Hallayö kiihottaa rihmastoa työntämään esiin runsaan sadon. Kuva: Wikimedia Commons 

Talvijuurekas viihtyy vanhojen, lahojen lehtipuiden oksilla ryteiköissä, joissa harva ihminen käy. Jos keskelle talvea osuu viikon lauha jakso, laji saattaa tehdä uusia itiöemiä. Vain lakki kelpaa syötäväksi. Kuva: Wikimedia Commons

Kuusilahokka on satoisa sieni – joka useimmiten jää metsään. Se maistuu miedolta, hernemäiseltä. Tuntomerkit ovat harmaat heltat ja hunajankeltainen, kuivapintainen lakki. Jalkaa ei syödä. Kuva: Wikimedia Commons

Lähde: Biologi Jarkko Korhonen

Sisältö jatkuu mainoksen alla