Kuvat
Getty Images
Karettikilpikonna etsii syödäkseen pieniä eläimiä ja meriruohoa Karibialla Neitsytsaarten vesillä.
Karettikilpikonna etsii syödäkseen pieniä eläimiä ja meriruohoa Karibialla Neitsytsaarten vesillä.

Merikilpikonnat uivat tuhansien kilometrien matkoja. Urokset viettävät suolavedessä koko elämänsä. Naaraat pistäytyvät maalla munimassa samoille tienoille, joilla ne syntyivät.

Trooppinen yö laskeutuu Ternsaarelle Havaijista luoteeseen. Ryömin hiekkadyynin taakse piiloon seuratakseni jännittävää näytelmää. Aalloista nousee jotain suurta. Liemikilpikonna, kuiskaa vieressäni kykkivä tutkija.

Varomme häiritsemästä eläintä, jolla on tärkeä tehtävä suoritettavanaan. Kilpikonna ryömii vaivalloisesti ylös jyrkkää rantapengertä. Sitten se pysähtyy lähellemme ja alkaa vimmatusti kaivaa hiekkaa vankoilla evillään. Meidänkin päällemme lentää santaa.

Hetken kuluttua kaivaja asettuu kuopan reunalle ja ryhtyy munimaan. Se peittää munat huolellisesti hiekalla. Lopulta kaikkensa antanut emo kömpii hitaasti takaisin meren syliin. Reitille jää traktorin jälkiä muistuttavat urat.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisäinen kompassi auttaa suunnistamisessa

Merikilpikonnia esiintyy valtamerissä sekä tropiikissa että lauhkeilla vyöhykkeillä. Niitä ui jo 150 miljoonaa vuotta sitten muinaisissa merissä iktyosaurusten ja plesiosaurusten kanssa — eivätkä ne ole juuri muuttuneet siitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nykyiset kilpikonnat antavat ihmisen lähestyä, ja olen itsekin tavannut niitä trooppisilla sukelluksillani. Olen nähnyt niiden munivan Ternin lisäksi Heronsaarella Australian Isolla valliriutalla. Molemmille keräytyy lisääntymisaikaan satoja naaraita.

Merikilpikonnat ovat täysin sopeutuneita elämään meressä. Ne pystyvät uimaan tuhansia kilometrejä merivirtojen mukana. Urokset viettävät koko elämänsä suolavedessä. Naaraat tulevat maalle vain munimaan hiekkaan lähelle paikkaa, jossa ne syntyivät.

Kilpikonnat uivat eviensä avulla ketterästi ja nopeasti. Ne ovat paljon sukkelampia vedessä kuin maalla.

Ne löytävät aina takaisin synnyinseudulleen suunnistamalla Maan magneettikenttien mukaan. Jokaisella rannalla on oma magneettinen jalanjälkensä, jonka eläin muistaa. Sillä on ikään kuin sisäinen kompassi.

Kilpikonnat voivat vaihtaa pesiensä paikkaa Maan magneettikenttien muutosten mukaan. Maapallon navat vaeltavat useita kilometrejä vuodessa.

Naaraat saavat poikasia keskimäärin joka toinen vuosi. Ne munivat samaan kuoppaan 100–150 munaa muutamien viikkojen välein. Munat hautuvat noin kaksi kuukautta.

Aikuisilla merikilpikonnilla on vain jokunen vihollinen. Esimerkiksi tropiikissa yleinen tiikerihai syö niitä mielellään, ja nuo pedot ovat muun muassa Ternsaarella hyvin yleisiä. Viileämmissä vesissä viihtyvät miekkavalaat saalistavat myös merikilpikonnia.

Vaarallisin vihollinen on kuitenkin ihminen. Pahimmat uhat ovat meidän aiheuttamamme muutokset valtamerissä.

Liian lämpimässä poikaset läkähtyvät

Syntyvien kilpikonnien sukupuoli määräytyy sen mukaan, kuinka lämmintä rannan hiekka on. Yli 29 celsiusasteen lämpötilassa munista kuoriutuu enemmän naaraita, kylmemmässä tulee uroksia.

Ilmastonmuutoksen vuoksi hiekan sisäinen lämpötila nousee. Tästä seuraa, että merikilpikonnien sukupuolijakauma vinoutuu naaraiden hyväksi.

Kriittinen lämpötila on yleisen näkemyksen mukaan 35 astetta.

Sitten kun se ylittyy, poikaset eivät enää kykene kuoriutumaan vaan läkähtyvät hengiltä.

Ilmastonmuutoksen edetessä ja munintarantojen lämpötilan noustessa poikasia saattaa aluksi syntyä aiempaa enemmän, koska naaraiden määrä kasvaa.

Poikaset kuoriutuvat yöllä, jotta niillä olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä. Heti maailmaan tultuaan pikku kilpikonnat kiirehtivät mereen, jonne ne löytävät vedessä välkkyvien valon heijastusten avulla.

Matka on vaarallinen. Valtaosa poikasista päätyy nälkäisten petojen hampaisiin.

Maalla niitä syövät ravut, koirat, liskot, ketut ja apinat. Meressä vaanivat linnut sekä hait ja muut suuret kalat.

Olen päässyt seuraamaan viisisenttisten poikasten ensimmäistä taivalta Heronilla. Ne liikkuivat vilkkaasti kohti rantaa, niillä oli kova hoppu päästä mereen turvaan. Ne lykkivät vimmatusti ja selvästi peloissaan pienillä evillänsä.

Tapahtuma oli kaoottinen.

Vain yksi tuhannesta kilpikonnasta elää niin vanhaksi, että on sukukypsä.

Muninta ei voi onnistua missään muualla kuin pehmeässä hiekassa. Hyvistä hiekkarannoista saattaa tulevaisuudessa olla pulaa, koska ilmastonmuutos lisää myrskyjä ja nostaa veden pintaa, jolloin merikilpikonnille tärkeät rannat uhkaavat jäädä veden alle. Sopivien rantojen määrä vähenee eri ennusteiden mukaan 8–65 prosentilla.

Valekarettikilpikonnaa tavataan molemmilla pallonpuoliskoilla tropiikissa ja lauhkeilla vyöhykkeillä. Se on heimonsa laajimmalle levinnyt laji.

Ilmaston lämpeneminen vähentänee tropiikin valekarettikilpikonnia, mutta lauhkeilla vyöhykkeillä niitä lienee tulevaisuudessa yhtä paljon tai enemmän kuin ennen. Juuri niiden poikasten määrä saattaa ensin lisääntyä mutta kääntyä sitten laskuun, kun lämpimät olot kestävät liian kauan.

Global Change Biology -tiedelehden ennusteen mukaan esimerkiksi Välimeren valekarettikilpikonnien populaatio kasvaa, kun taas Karibianmeren ja Tyynenmeren kannat taantuvat 15 prosentilla vuoteen 2050 mennessä.

Nykyisin tropiikissa elävät valekaretit tuottavat jopa 30 prosenttia vähemmän munia kuin lauhkean vyöhykkeen yksilöt.

On mahdollista, että naaraat oppivat välttämään liian lämpimiä rantoja tai kaivamaan aiempaa syvempiä kuoppia munille. Perinteisesti ne ovat olleet keskimäärin metrisiä.

Jotkin lajit ovat jo vaihtaneet muninnan ajankohtaa ja paikkaa. Nämä havainnot viittaavat siihen, että osa eläimistä voi sopeutua muuttuviin oloihin.

Ikiaikainen matelija symboloi viisautta

Merikilpikonnia on vuosituhansia pyydetty lihan ja sen sisältämän öljyn sekä kilpien takia. Ihmiset ovat rosvonneet myös munia omaksi ruoakseen.

Öljyä käytetään kosmetiikassa sekä lääkkeissä, joilla hoidetaan muun muassa keuhko-ongelmia. Kilvistä kaiverretaan koruja ja astioita.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton Punaisen kirjan mukaan kaikki maailman seitsemän merikilpikonnalajia ovat joko vaarantuneita tai uhanalaisia.

Erityisesti merinahkakilpikonnien populaatiot ovat romahtaneet.

Vietin seitsemän vuotta Wakatobin meripuistossa Indonesiassa ja huomasin, kuinka rajusti kilpikonnat sinä aikana vähentyivät. Viimeisinä vuosina kohtasin niitä harvoin.

Alueella elävälle, merestä riippuvaiselle bajo-kansalle kilpikonnan syöminen liittyy juhliin. Seurasin hymyilevien kalastajien paluuta mereltä: he esittelivät ylpeinä kanootin pohjalla lojuvaa liemikilpikonnaa.

Kilpikonnat ovat merkittäviä monelle kulttuurille. Tuhansia vuosia vanhoissa luolamaalauksissa nämä matelijat on kuvattu hyvin realistisesti. Ne symboloivat viisautta, pitkäikäisyyttä, rauhallisuutta ja vankkumattomuutta. Useissa luomistarinoissa kilpikonna kantaa maapalloa selässään.

Legendan mukaan kilpikonnat ohjasivat muinaiset polynesialaiset Havaijille. Eräässä tarinassa liemikilpikonna Kailua muuttuu tytöksi ja suojelee Punalu’un rannalla leikkiviä lapsia.

Madagaskar on yksi paikoista, joissa kilpikonnat ovat tärkeitä.

”Vaeltavalle vezo-kansalle kilpikonnan tappaminen on keskeinen aikuistumisriitti, joka tekee pojista miehiä”, kertoo tutkija Jérôme Bourjea ranskalaisesta Ifremer-merentutkimuslaitoksesta.

Madagaskarilla tavattavat viisi kilpikonnalajia on suojeltu – teoriassa.

”Rehellisesti sanottuna kilpikonnien pyyntiä ei tarkkailla mitenkään. Suurin osa pyytäjistä asuu pienissä kalastajakylissä, joihin on hankala päästä. Kaupunkien toreilla näkee usein kilpikonnien lihaa ja kilpiä myynnissä, eikä kauppaa valvota”, sanoo Bourjea.

Toreilla kilpikonnatuotteista maksetaan keskimäärin enemmän kuin muista merieläimistä valmistetuista tavaroista.

Madagaskarilla pyydetään vuodessa 10 000–16 000 kilpikonnaa. Saalis koostuu paljolti liemikilpikonnista, joista suurin osa pesii läheisissä saarissa. Joissain kylissä paikallisille maksetaan siitä, etteivät he keräisi kilpikonnien munia ja tappaisi pesiviä naaraita.

Tarkkailun puute on ongelma muissakin trooppisissa kehitysmaissa.

 

Jessica Haapkylä
on meribiologi ja vapaa toimittaja. Hän osallistui Havaijilla korallien tarkkailuohjelmaan vuosina 1998–1999. Isolla valliriutalla hän tutki korallitautien ja ilmastonmuutoksen välistä yhteyttä vuosina 2007–2011.

 

Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 2/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla