Kuvat
Tiit Maran
Suuri kuuden pennun sisarusparvi syntyi Tallinnan eläintarhassa.
Suuri kuuden pennun sisarusparvi syntyi Tallinnan eläintarhassa.

Pieni vikkelä näätäeläin on kuollut sukupuuttoon monesta Euroopan maasta, myös Suomesta. Lajia pidetään hengissä eläintarhoissa, ja vankeudessa kasvaneita yksilöitä on vapautettu luontoon. Tähän tarvitaan tiedettä, magiikkaa ja käsityötä, sanoo paras asiantuntija.

Hiidenmaalla elää erikoinen joukko pieniä petoja. Villit vesikot ovat harvinaisuuksia: virolaisen saaren lisäksi muutamia tuhansia yksilöitä sinnittelee pikku läntillä Saksassa, pirstaleisilla alueilla Ranskan ja Espanjan rajaseudulla, Tonavan suistossa Romaniassa ja Dneprin suulla Ukrainassa sekä ehkä jossain Venäjällä.

Eurooppalaisen lajin levinneisyys ulottui aikoinaan Uralvuorilta Espanjaan ja Suomesta Mustallemerelle, ja se oli kaikkialla yleinen. Viime vuosisadalla kävi kato. Nyt vesikko (Mustela lutreola) on äärimmäisen uhanalainen. Suomessa viimeisin varma havainto tehtiin Sotkamossa vuonna 1992.

Vikkelän näätäeläimen pelastamiseksi on perustettu ohjelma, jonka keskeinen osa ovat 20:ssä Euroopan eläintarhassa asuvat parisensataa vesikkoa. Koko porukka on 22:n Venäjältä tuodun yksilön jälkeläisiä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mileedi-niminen naaras ja Mask-uros muuttivat Tallinnan eläintarhasta Korkeasaareen viime syksynä. Samasta paikasta saapui Ranuan eläinpuistoon huhtikuussa kaksi vesikkoa, Talvike ja Öö. Lisäksi siellä on vuosia elänyt vanha rouva Madli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ähtärin eläinpuistossa on aiemmin saatu vesikot jopa lisääntymään. Tällä hetkellä niitä ei siellä ole.

Juuri Tallinnan eläintarha vetää suojeluhanketta. Siellä sijaitsevaan keskukseen mahtuu sata vesikkoa.

”Vesikkojen kasvattaminen vankeudessa on tiedettä, magiikkaa ja käsityötä. Se vaatii ihmisiä, joilla on oikea ote eläimiin”, sanoo Tallinnan eläintarhan johtaja Tiit Maran.

Hänen tiiminsä pyrkii säilyttämään vesikkojen perimän monimuotoisena. Siksi pidetään kantakirjaa, jonka perusteella kaikille naaraille on laadittu lista kullekin parhaiten sopivista kumppaneista. Vesikkojen deittipalvelu kattaa koko Euroopan.

Vaihtoehtoja on oltava, sillä tarhaoloissa kasvaneella uroksella voi olla vaikeuksia parittelussa. Se saattaa käyttäytyä täysin välinpitämättömästi tai pelottavan aggressiivisesti naarasta kohtaan.

Jollei naaraalla ole kiimaa tai kaksikolla ei synkkaa, on ehkä edessä tappelu. Koska uros on isompi, naaraalle voi käydä kalpaten, kertoo kuraattori Ulla Tuomainen Korkeasaaresta.

Siellä seurattiin kevättalvella 2022 Mileedin kiima-ajan alkamista Tallinnassa testatulla menetelmällä. Naaras oli koulutettu tulemaan verkolle, missä se sai makupalan ja hoitaja pyyhkäisi sen vaginasta solunäytteen.

Mikroskoopin avulla paljastui, että pääsiäisenä oli sopiva hetki siirtää vesikot samaan tarhaan.

”Pari ensimmäistä yritystä meni vähän nahisteluksi, mutta sen jälkeen alkoi sujua. Pariskuntaa pidettiin yhdessä neljä päivää, ja hoitajat näkivät useita paritteluja. Toiveissa on, että poikasia olisi tulossa”, Tuomainen sanoo.

Synnytyksen aika oli toukokuun lopulla.

Maran kuvaa vesikkokannan ylläpitämistä ”etenemiseksi turhaumasta toiseen”.

Tuorein murhe on covid-19-virus, joka on hyvin vaarallinen pienille lihansyöjille. Se tarttuu ihmisestä niihin ja niistä ihmisiin. Muun muassa Tanskassa ja Hollannissa koronaa löytyi kymmeniltä turkistarhoilta, ja miljoonia minkkejä lopetettiin.

Niinpä Tallinnan vesikoiden hoitajat ovat koko pandemian ajan pukeutuneet suojavaatteisiin ja tehneet koronatestin jok’ikinen aamu. Kahteen vuoteen kukaan ulkopuolinen ei ole päässyt tarhaan, ei edes eläintarhan johtaja.

Luontoon vapauttaminen onnistui – ja ei onnistunut

Hiidenmaalla vilistää keväällä 60–120 vesikkoa, syksyllä parisataa.

”Talvi on aina pullonkaula. Nämä ovat arvioita. Jos sanon tarkkoja lukuja, valehtelen”, Maran toteaa.

Tallinnan eläintarhassa varttuneita vesikoita on kuskattu saarelle vuosituhannen vaihteesta lähtien melkein joka vuosi vuoteen 2016 asti. Nyt populaatio tulee toimeen omillaan, mutta se on tarvinnut paljon ihmisen apua.

Alle tuhannen neliökilometrin Hiidenmaa sopii vesien äärellä viihtyvälle lajille.

Pääsaarelle mahtuu 326 kilometriä jokia, satakunta kilometriä kanavia, 13 järveä ja suota. Yli puolet alueesta on havumetsää tai lehtoa. Saaliselämiä on paljon, muun muassa kahdeksaa sorttia pieniä jyrsijöitä ja viittä sammakkoeläimiä. Ihmisiä taas on vähän.

Vesikoita on vapautettu luontoon myös Neuvostoliitossa, Saksassa ja Espanjassa. Eläintieteilijä Dmitri Ternovski siirrätti 1980-luvulla nelisensataa yksilöä Kuriilien kahdelle eteläisimmälle saarelle, Iturupille ja Kunaširille.

Jälkimmäiselle on syntynyt villi kanta. Kukaan ei tosin tiedä, montako pientä eurooppalaista petoa juoksentelee tuolla Tyynestämerestä nousevalla saarella kaukana Japanin kyljessä.

Ala-Saksin osavaltiossa Saksassa laskettiin vesikoita Steinhudejärven rannalle. Riistakamera nappasi kuvan poikasesta vuonna 2015. On silti epäselvää, ovatko eläimet lisääntyneet ja muodostaneet populaation.

Vapautetut eläimet olivat hämmentyneitä

Tiit Maranista tuli vesikoiden asiantuntija Tallinnan eläintarhan aiemman johtajan Mati Kaalin ansiosta. Tämä houkutteli opintojaan päättelevän biologin mukaan omalaatuisella tavalla: ”Hän sanoi, että jokaisen, joka tulee eläintarhaan töihin, täytyy olla vähän hullu. Ja että vesikko on vaarallinen laji. . .”

Vesikko ehti kerran kuolla Virosta sukupuuttoon. Viimeinen villi yksilö tavattiin Harjumaalla vuonna 1996. Pian sen jälkeen alkoi hanke, jossa ensiksi tapettiin Hiidenmaalta kaikki minkit, vesikon pahimmat viholliset, ja sitten siirrettiin sinne vankeudesta vesikkoja.

Eläintarhassa niiden täytyy oppia eloonjäämistä ja harjoitella jopa niin itsestään selvältä tuntuvaa taitoa kuin vedessä oloa. On näet osoittautunut, että ne vesikot, joiden aitauksesta puuttuu allas, pulahtavat luonnossa vastahakoisesti jokeen.

Myös ravinnon hankkiminen käy tarhaeläimiltä hitaammin kuin villeiltä lajikumppaneilta. Pitäisikö vapautettaviksi tarkoitetuille vesikoille antaa jahdattaviksi eläviä saaliseläimiä? Esimerkiksi Britanniassa tämä on kiellettyä, se tuomitaan epäeettiseksi. Toisten mielestä taas on väärin viedä luonnon armoille avuttomia petoja.

Tallinnassa vesikot saavat toisinaan saalistaa hiiriä ja viiriäisiä. Kaikkien näätäeläinten tapaan ne tappavat uhrinsa hyvin nopeasti, joten saaliit eivät joudu kärsimään pitkään.

Korkeasaaressa vain Villieläinsairaalan potilaille, kuten kuuteille ja saukoille, sallitaan elävä ravinto. Niidenhän on osattava pyydystää kaloja, kun ne tervehtyneinä palautetaan luontoon.

Mutta millä konstilla vapautettaviksi valittuja vesikkoja voisi valmentaa välttämään vaikkapa kettujen hampaisiin tai kanahaukkojen kynsiin joutumista? Sitä ei ole keksitty.

”On huomattavasti helpompaa hävittää eläinpopulaatio kuin perustaa uusi”, Maran sanoo.

Minkkien loukuttamisessa Hiidenmaalta meni pari vuotta. Kun ensimmäiset vesikot sitten laskettiin saarelle, ne eivät selvästikään ymmärtäneet, mihin asettua, ja vaelsivat ties minne. Mutta jos naaraat synnyttivät luonnonmukaisissa aitauksissa lähellä jokea, poikaset oppivat, että niiden koti on veden äärellä.

Vesikot näyttävät selviävän Hiidenmaalla, vaikka niitä on yhä kovin vähän. Yksi ainoa pieni populaatio on haavoittuvainen. Tarkoitus onkin panna toinen alulle tänä vuonna Saarenmaalla. Sitä on kerran yritetty, ja kaikki meni pieleen. Maran ei osaa sanoa, mistä epäonnistuminen johtui: ”Ehkä päästimme eläimiä vääriin kohtiin, ja ne jämähtivät paikoilleen eivätkä levittäytyneet. Sitten ne päätyivät kettujen suihin.”

Nyt vapauttajilla on enemmän kokemusta ja tietoa. Hankkeessa on mukana paikallisia, joiden tuki on tärkeää.

Myös Espanjan Baskimaassa ensimmäinen yritys floppasi. Siellä päästettiin luontoon 27 vesikkoa, joista vain viisi oli hengissä viiden kuukauden kuluttua. Alueelta oli pyydystetty minkkejä, mutta ei kaikkia. Kun tutkijat analysoivat vesikoiden raatoja, kävi ilmi, että urosminkit olivat tappaneet ainakin kuusi niistä.

Sittemmin käytössä on ollut nerokas ”minkkilautta”, puulaatikolla varustettu kelluva kapistus. Lootan sisällä on kasvillisuutta, hiekkaa ja savea. Kun minkki kiipeää lautalle, sen jäljet jäävät alustaan. Tutkijat huomaavat ne ja sijoittavat pehmusteiden tilalle loukun.

Laite toimii loistavasti, kehuu suojelubiologi Madis Põdra Science-lehdessä. Jostain syystä joella ajelehtivat pikku mökit ovat minkeistä vastustamattomia. Vesikot eivät piittaa niistä.

Põdra työtovereineen vapautti vesikoita Aragonjoen yläjuoksulle myös vuosina 2017 ja 2021. Toisessa erässä on mukana Tallinnan eläintarhassa kasvatettuja yksilöitä. Eläimiä seurattiin radiopantojen avulla, ja joukko näyttää selvinneen hyvin. Ainakin olojen puolesta niiden kelpaisi kotiutua. Seutu on erämaista ja sitä halkoo 150 kilometriä vesiväyliä.

 

Arja Kivipelto
Kirjoittaja on Tiede Luonnon tuottaja.

Koko artikkelin voit lukea Tiede Luonnon numerosta 4/2022 tai digilehdet.fi:stä, jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla