Suomi ei kuivunut, vaikka kieltolaki astui voimaan. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo
Suomi ei kuivunut, vaikka kieltolaki astui voimaan. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo

Maamme lähti itsenäisyyden ensi kymmenelle kahtia jakautuneena ja korkki kiinni. Huonoista pelimerkeistä huolimatta 1920-luvusta tuli suruton vuosikymmen.

Suomen nuoriso, terve! Uusi aika on koittanut. Miten ihanaa on viedä Niilo Liakka museoon. Vihdoinkin pääsemme eroon hänen punaisesta nenästään ja pitkistä viiksistään, jotka ovat vavahdelleet teelasien yllä, kirjoitti Tulenkantajat-lehti vuonna 1929. Kirjailija Olavi Paavolaisen ja muiden nuorten taiteilijoiden ryhmä ei todellakaan pitänyt kansalta viinapullon korkin sulkeneen kieltolain ylimmästä valvojasta, sosiaaliministeriön raittiusosaston päälliköstä Niilo Liakasta.

Niilo Liakka ja tulenkantajat edustivat Suomen 1920-luvun henkisessä ilmastossa ääripäitä. Liakka oli vankka suomalaisuusmies, kansanvalistaja, maalaisliiton kansanedustaja ja ministeri, vuodesta 1920 lähtien kieltolain ylin valvoja sosiaaliministeriön raittiusosaston päällikkönä.

Tulenkantajat taas edustivat nuorta, urbaania ja ennakkoluulotonta taiteilijasukupolvea, joka halusi ohjata Suomen henkisen elämän pirteistä vapaamielisiin mannermaisiin houkutuksiin. Liakka oli tulenkantajille punainen vaate – ja päinvastoin. Henkien taistelutantereena toimi nuoren tasavallan vauhdilla kansainvälistyvä pääkaupunki Helsinki ja lyömäaseena koko 1920-lukua leimannut kieltolaki.

Alkoholia apteekista

Suomi itsenäistyi ankeissa merkeissä joulukuussa 1917, ja tilanne paheni. Tammikuussa 1918 maa ajautui veriseen sisällissotaan. Se päättyi neljä kuukautta myöhemmin valkoisten voittoon punaisista. Tuhannet olivat kuolleet, kansa jakautunut kahtia.

Samaan aikaan maailmansodan myllerrykset eristivät Suomen Euroopan laidalle. Maata koetteli elintarvikepula, ja espanjantauti kaatoi kansaa hautaan. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, astui 1.6.1919 voimaan kieltolaki. Kansalta pantiin korkki kiinni.

Sen jälkeen suomalaiset pääsivät laillisesti nauttimaan alkoholin riemuista vain silloin, kun osasivat sairastua sopivalla tavalla. Apteekeilla oli oikeus määrätä alkoholireseptejä lääkinnällisiin tarkoituksiin.

Valtio perusti Valtion Alkoholiliikkeen valmistamaan ja välittämään tätä laillista alkoholia. Kaksi kolmasosaa siitä meni apteekeille ja sairaaloille, loput eri teollisuudenaloille. Liike myös toi maahan laadukkaita viinejä, liköörejä, viskejä ja konjakkeja. Ne välitettiin apteekkien kautta asiakkaille – reseptiä vastaan.

Vuonna 1923 Alkoholiliike avasi Helsingissä konttorinsa kivijalkaan myyntinäyttelyn, jossa apteekkarit ja tehtailijat pääsivät tutustumaan tuontijuomien monipuoliseen valikoimaan. Lisäksi liike lähetti apteekeille myyntikatalogin tuotteistaan, jotta nämä osasivat määrätä potilailleen juuri sopivaa lääkettä.

Lailliset apteekkijuomat olivat varakkaan ja ruotsinkielisen Etelä-Helsingin herkkua. Pitkänsillan pohjoispuolella Hakaniemessä köyhän työväestön apteekeissa alkoholista ostettiin vain murto-osa.

Markkinajohtaja oli Erottajan Apteekki, joka vuonna 1925 myi yli 5 000 pulloa konjakkia, 3 000 pulloa viskiä ja yli 12 000 pulloa viiniä asiakkaidensa vaivojen parantamiseen.

Euroopan kuivin maa

Yllätyksenä kieltolaki tuskin tuli kenellekään. Itse asiassa se säädettiin alun perin Suomen ensimmäisessä eduskunnassa jo vuonna 1907, mutta keisari Nikolai II ei sitä koskaan vahvistanut.

Raittiusaatteella oli 1900-luvun alun Suomessa vahva kannatus. Varsinkin naiset olivat alkoholin kieltämisen kannalla. Alkoholismi nähtiin osana köyhyyden ja työttömyyden aiheuttamaa ongelmavyyhteä. Kieltolaista tuli siten etenkin työväen ja maalaiskuntien talonpoikaisväestön hanke.

Alkoholin saatavuutta alettiin raittiusliikkeen suosituksesta rajoittaa jo 1900-luvun alussa. Pian Suomi oli Euroopan kuivin maa 1,2 litran vuotuisella alkoholinkulutuksella henkeä kohden.

Helsingissä, missä oli paljon ravintoloita ja hotelleja, rajoituksia ja kieltolakihankkeita pidettiin alusta alkaen hyvin vahingollisina. Yleisemminkin elinkeinoelämä oli vastaan.

Poliittisista johtajista lain vahvistamista vastusti kiihkeästi senaattori ja teollisuusministeri, sittemmin Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg . Hänen mielestään laki veisi valtiolta tärkeät verotulot, lisäisi salakuljetusta, haittaisi elinkeinoelämää ja rappeuttaisi kansalaisten moraalin, koska lakia ei haluttaisi kuitenkaan noudattaa eikä sitä kunnolla voitaisi valvoa.

Kieltolailla oli kuitenkin poikkeuksellisen ponteva ajaja, alkoholikysymykseen perehtynyt valtiotieteen tohtori, kansanedustaja ja tuleva sosiaalihallituksen raittiusosaston johtaja Matti Helenius-Seppälä. Raittius ja kieltolaki olivat hänelle elämäntehtävä, ja hänen johdollaan eduskunta lopulta vahvisti tiukan kieltolain. Puolueista vain Ruotsalainen kansanpuolue vastusti sitä johdonmukaisesti.

Pirtu alkaa virrata

Ståhlbergin ennustus haitoista toteutui nopeasti kieltolain toimeenpanon jälkeen. Kireäksi viritetyn lain valvonta osoittautui mahdottomaksi.

Maaseudulla porisivat viinapannut, ja maahan alkoi virrata Virosta pirtua, jota salakuljettajat kuskasivat nopeilla veneillään yöaikaan etenkin Helsinkiin. Vilkkaimmillaan kaupunkiin saapui 100 000 litraa laitonta pirtua viikossa. Sitä tuotiin valtavia määriä myös Saksasta rahtilaivoissa.

Lasti on saapunut. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo

Pirtusta iso osa myös kulutettiin Helsingissä. Jos maalaisserkku olisi matkustanut pääkaupunkiin ja päättänyt tutustua sen yöelämään, hänellä olisi riittänyt hämmästeltävää.

Suosituimmissa ravintoloissa, kuten Trocaderossa, Gambrinissa ja Palladiumissa, raikui uusi, merkillisen riehakas musiikki, Amerikasta rantautunut jatsi.

Kaiken huipuksi sitä usein veivasivat mustat miehet – siitäkin huolimatta, että Suomen muusikeriliitto yritti kaikin keinoin pitää ulkomaiset soittajat poissa suomalaisten koulutettujen salonkimuusikoiden leipää syömästä.

Asiakkaat näyttivät nauttivan teetä tai virvokkeita, mutta olivat loppuillasta juovuksissa, jotkut tillin tallin.

Asiakkaat tahtoivat sodan jälkeen huvitella muutenkin kuin pyörähtelemällä tanssilattialla, joten ravintolat olivat alkaneet myydä tiskin alta ”kovaa teetä” ja ”terästettyä pommacia”, kun juotavaa tietyllä äänenpainolla kysyttiin.

Jos kuului piireihin, saattoi päästä Etelä-Esplanadilla sijaitsevan Brondinin eli Brondan yläkertaan yksityiselle Pro Humanitate -taiteilijaklubille, jonka kosteita boheemi-iltoja isännöi usein itse kansallisrunoilija Eino Leino.

Vauhtia dekadenttiin tunnelmaan antoi maailmalta rantautunut muotihuume kokaiini, jota oli hyvin tarjolla tanssipaikoissa. Ovimiehet välittivät sitä auliisti halukkaille. Huhuttiin jopa paheellisista kokaiinin kyllästämistä orgioista, joihin upseerit kutsuivat nuoria naisia. Tulenkantajiin kuuluvat kirjailijat Unto Karri ja Elsa Saisio kuvasivat romaaneissaan avoimesti kokaiinin käyttöä.

Ratsiat eivät pure

Kieltolain isä Matti Helenius-Seppälä kuoli jo vuonna 1920. Poismeno ei helpottanut janoisten elämää, sillä seuraajaksi nimitetty Niilo Liakka osoittautui aivan yhtä ärhäkäksi raittiusaatteen puolustajaksi ja kieltolain valvojaksi.

Ravintolat ja alkoholitarkastajat kävivät loputonta kissa ja hiiri -leikkiä. Tarkastajan saapuminen yleensä huomattiin välittömästi.

Asiakkaat osasivat kulauttaa teekuppinsa hetkessä tyhjiksi ja henkilökunta kaataa keittiössä pirtun kanisterista viemäriin. Sen enempää pirtua ei ravintoloissa tavallisesti uskallettukaan pitää, vaan varastot kätkettiin henkilökunnan asuntoihin.

Kieltolakietsivien ratsiat vetivät yleensä vesiperän. Vihjeiden perusteella tutkittiin kellareita, ullakoita, merimiesten asuntoja, suutarinverstaita ja maanteillä suhaavia kuorma-autoja.

Työtä tuottivat myös hevosajurit ja taksipirssit, jotka yleisesti välittivät viinaa niin yrittäjille kuin yksityisille. Kansalaisissa ”viinanhaistajien” laaja urkinta herätti pahaa verta.

Villeintä laiton kauppa ja öinen meno olivat Punavuoressa ja Kalliossa, joissa toimi kymmeniä salakapakoita ja trokareita. Vaasankadun ”Pirunkirkossa” ei kertoman mukaan ollut ovea, jonka takana ei olisi myyty pirtua.

Luvaton juopottelu synnytti Helsinkiin katuruokailmiön. Himmeiden lyhtyjen valaisemat kojut ruokkivat yöpalan kaipaajia sämpylän väliin sujautetuilla makkaroilla. Tietysti makkarakojujen ympärillä parveilivat myös pimeän viinan myyjät.

Makkarakauppa oli kaupungillekin hyvä bisnes. Helsinki tienasi 1920-luvun lopussa parhaimmillaan yhden makkarakojun vuosivuokrasta yli 90 000 markkaa ja kymmenen ”nakkitontin” yhteenlasketusta vuokrasta yli 700 000 markkaa.

Hevoset vaihtuvat autoihin

Ei 1920-luku ollut pelkkää kieltolain kanssa painimista. Vaikeista lähtöasetelmista huolimatta siitä kehkeytyi vuosikymmen, jonka aikana Suomi eheytyi, modernisoitui ja urbanisoitui ennenkokemattomalla kiihkolla.

Pääkaupungissa muutos näkyi niin selvästi, että maalaisserkku olisi sen oitis pannut merkille. Hän ei olisi enää törmännyt kotikylän raittia hallitseviin hevoskärryihin vaan umpikoriautojen, lava-autojen ja taksien sekamelskaan.

Pääkaupungin huvituksiin pääsi linja-autolla. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo

Ensimmäinen auto huristi Helsingin kaduilla vuonna 1899. Vuosisadan vaihduttua autoja tuli lisää, mutta kanta kasvoi vielä hitaasti, sillä autot olivat alkuun varakkaiden luksusleluja.

Massavalmistuksen kiihtyessä autot halpenivat ja yleistyivät. 1920-luvun alettua ne lisääntyivät jo vinhaa vauhtia. Vuonna 1925 Helsingissä huristi 2 000 moottoriajoneuvoa, vuonna 1928 määrä oli yli 6 000. Helsingin ensimmäinen bensiinikioski avattiin Hietalahden torilla vuonna 1921.

Modernin autokannan luomisessa avainasemassa oli Helsingin liikennejärjestelykomitea, jota johti ponteva liikemies-insinööri ja urheilujohtaja Erik von Frenckell.

Liikenne oli villiä sääntöjen puuttuessa, mutta kaupunki tarttui rivakasti ongelmaan. Vuonna 1923 katujen varsiin pystytettiin liikennemerkkejä, ja vilkkaimpiin risteyksiin ilmestyivät liikennepoliisit liikennettä rauhoittamaan. Vuonna 1925 saatiin keskustaan ensimmäinen liikennevalo. Kaupunkilaiset nimesivät tötterön Töölön majakaksi.

Urheilua koko kansalle

1920-luvulla Suomesta tuli myös urheilun suurvalta ja Helsingistä kansanurheilun suurkaupunki. Suomalaisten kansallisylpeyttä kohotti Paavo Nurmen, Ville Ritolan ja Clas Thunbergin huikea menestys olympialaisissa.

Urheilusta tuli keino eheyttää sisällissodan repimää kansaa. Porvarillisessa Suomessa toivottiin, että luokka- ja kieliriidat unohtuisivat pukukopeissa ja kilpakentillä. Urheilumenestys ei katsonut lompakon paksuutta, eikä pelikentillä taustoja tivattu.

Helsinki alkoi näyttää muulle maalle mallia. Se rakensi urheilukenttiä ympäri kaupunkia ja edisti urheiluseurojen perustamista kaikin keinoin.

Menneisyys ei kuitenkaan niin vain jättänyt rauhaan. Vuonna 1919 perustettu Työväen Urheiluliitto TUL piti tiukasti kiinni työläisyydestään, eivätkä TUL:n urheilijat osallistuneet olympialaisiin.

Urheilukenttien ja määrärahojen jakamisesta tuli poliittinen kiistakapula, ja jakolinjoja hämmensi myös kielikysymys. Yhdelle lajille saattoi syntyä erikseen suomenkielinen, ruotsinkielinen ja työväen seura.

Parhaiten kansaa yhdistivät uudet yleiset uimarannat, joilla kuka tahansa saattoi toteuttaa modernia ruumiinkulttuurin ihannetta. Vuonna 1930 valmistunut Hietaniemen hiekkaranta houkutteli heti ensimmäisenä kesänä parhaimmillaan 14 000 kävijää päivässä palvomaan aurinkoa.

Hietsussa raikasivat myös kymmenet gramofonit. Niiden suosio kasvoi kohisten 1920-luvun lopulla, kun tuontiveroa höllättiin. Pelkästään Fazerin musiikkiliike myi vuonna 1928 miltei 8 000 gramofonia ja 280 000 äänilevyä.

Hyvinvointia työläisille

Helsinki alkoi 1920-luvulla perustaa perinteisten kaupunkipuistojen rinnalle kansanpuistoja, joille annettiin tärkeä sivistystehtävä. Alati kasvava työväestö tarvitsi kipeästi virkistysalueita, joilla niin lapset kuin aikuiset viihtyisivät.

Työväestön olot olivat vaatimattomat. Vaarana oli ajautua pimeän viinan viitoittamalle huonon elämän tielle. Helsinkiin oli jo 1910-luvulla pesiytynyt rehvakkaita ja väkivaltaisia katujengejä, outoa slangia puhuvia sakilaisia. Jengeissä liikkuvat pojat ja tytöt pukeutuivat kansainvälisen huligaanimuodin mukaisesti raitapaitoihin, punaisiin kaulahuiveihin ja leveälierisiin hattuihin.

Helsingin kaupunki huolehti työläisten hyvinvoinnista vuokraamalla virkistysalueita työväenyhdistysten hoidettaviksi. Mustikkamaa annettiin Helsingin työväenyhdistykselle, Herttoniemen Kivinokka Sörnäisten työväenyhdistykselle.

Työläisten kansanpuistot kehittyivät nopeasti. Niihin rakennettiin tanssilavoja, kahviloita ja uimarantoja. Mustikkamaan kesäteatterin otti haltuun työväen ammattiteatteri Koiton Näyttämö. Suosio oli suuri, ja katsomot pullistelivat väkeä. Tanssilavalla parketin veti täyteen tanssiorkesteri Dallapé. Kesällä 1927 höyrylaivat toivat Hakaniemen rannasta Mustikkamaalle 390 000 kävijää nauttimaan kesän riemuista. Korkeasaaren eläintarhakin jäi suosiossa taakse.

Elokuvissa Hollywoodiin

Helsingin uusiin urbaaneihin huvituksiin kuuluivat elokuvateatterit. Kuka tahansa pääsi muutamalla kolikolla valkokankaan maagiseen maailmaan ja Hollywoodin seikkailuihin. Elokuvalehdet pönkittivät Mary Pickfordin, Rudolf ValentinonHarold Lloydin ja Charlie Chaplinin ympärille rakennettua tähtikulttia. Elokuvien kautta uusimmat muotivirtaukset ja kauneusihanteet levisivät nopeasti Helsingin katukuvaan.

Kansan elokuvanälkä oli niin suurta, että Helsingin työväenyhdistyskin halusi ottaa kakusta osansa. Se perusti elokuvateatteri Punalyhdyn esittämään työväenyhdistykselle sopivia elokuvia ja tuottamaan mukavasti voittoa.

Tavoitteet eivät toteutuneet, sillä neuvostoelokuvien maahantuonti osoittautui liian kalliiksi. Punalyhdyn ainoaksi omaksi hankinnaksi jäi näyttelijä Yrjö Saarnion Ranskasta lähettämä elokuva Maaseutu kapitalismin jaloissa. Punalyhty sulki ovensa vuonna 1926 katsojien puutteessa.

Vuodesta 1923 lähtien puhetta ja musiikkia saattoi Helsingissä kuulla myös ”eetterissä”, kun suomalaiset radioamatöörit kokeilivat uudella tekniikalla yleisiä radiolähetyksiä. Lehtori Eeli Granit-Ilmoniemen huoneistosta Hakaniemessä tuli Radiola, josta lähetettiin puhe- ja musiikkiohjelmia.

Vuonna 1925 radiotoiminnan puuhamiehet perustivat englantilaisen BBC:n innoittamana julkisen palvelun ohjelmayhtiön. Se sai nimekseen Yleisradio. Säännölliset lähetykset alkoivat vuonna 1926. Helsingissä radiolaitteiden myynti räjähti. Kun Lahteen kaksi vuotta myöhemmin nousi korkea radiomasto, lähetykset alkoivat kuulua suuressa osassa maata. Radiosta tuli tehokas väline yhtenäiskulttuurin luontiin. Vuonna 1930 Suomessa oli jo 100 000 radioluvan haltijaa.

Maaseutu marssii kaupunkiin

Suruton vuosikymmen päättyi mustiin pilviin. New Yorkin pörssi romahti lokakuussa 1929, ja maailma syöksyi talouslamaan. Sen vaikutukset näkyivät nopeasti Suomessakin. Koko 1920-luvun kestänyt talouden nousukausi katkesi pulakauteen. Työttömyys nousi yli viiteen prosenttiin työvoimasta.

Ongelmia lääkittiin tarjoamalla työttömille hätäaputöitä maantiehankkeissa ja vesireittien perkauksessa. Suomen talous selvisi lopulta suuresta lamasta Manner-Eurooppaan verrattuna vähäisin vaurioin. Jo vuonna 1934 taloudessa alkoi uusi nousukausi.

Pulakautta vahvemmin Suomea ravisti kommunismin vastainen oikeistoradikalismi, joka huipentui suureen talonpoikaismarssiin 7. heinäkuuta 1930. Maanviljelijä Vihtori Kosolan johtama lapuanliike mobilisoi eri puolilta maata 12 000 liikkeen kannattajaa Helsinkiin vaatimaan kommunistien toiminnan kieltämistä.

Oikeiston massiivinen marssi täytti Helsingin sydämen. Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo

Helsinkiläiset saivat pällistellä Senaatintorille sotilaallisesti järjestäytyneiden joukkojen rivistöjä. Näkymä muistutti valkoisten vuoden 1918 voitonparaatia samalla paikalla. Ankara maaseutu oli vyörynyt voimalla syntiseen kaupunkiin.

Nouseva kansalliskiihko jyräsi rauhanaatteen, vasemmistolaisuuden ja kansainvälisyyden. Kulttuurielämän suunnannäyttäjiksi asettautuneita tulenkantajia pilkattiin keikistelystä milloin minkin ideologian perässä. Kun Olavi Paavolainen julkaisi 1929 esseekokoelmansa Nykyaikaa etsimässä, runoilija P. Mustapää syytti Paavolaista tyhjillä eleillä keikaroinnista. Helsingin huoleton vuosikymmen oli ohi.

Tunnelmaa ei kohottanut edes kieltolain kumoaminen.

Eduskunnassa kieltolakia vastustaneiden teollisuuden ja kaupan ääntä alettiin kuunnella syksyllä 1929 aiempaa herkemmällä korvalla.

Osa maalaisliiton ja kokoomuksen kansanedustajista kallistui kansanäänestyksen järjestämisen kannalle. Ratkaisevan sysäyksen antoi kansalaisadressi, johon porvarilliset naiset keräsivät miltei 112 000 allekirjoitusta. Adressissa syytettiin kieltolakia lisääntyneestä juoppoudesta.

Äänestys kieltolaista järjestettiin 29. ja 30. joulukuuta 1931. Äänestäneistä yli 70 prosenttia kannatti kumoamista. Talven aikana Valtion Alkoholiliike varusti viinakaupat ja avasi ne 5.4.1932 kello 10. Kansa painoi maagisen hetken mieleen numerosarjana 543210.

Mika Remes on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Lähde: Mikko-Olavi Seppälä, Suruton kaupunki, 1920-luvun iloinen Helsinki, WSOY 2016.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2017

Tilaajille
Runsas 40 prosenttia työikäisistä suomalaisista kertoo kokevansa unettomuutta vähintään muutaman kerran kuukaudessa. 50 vuotta sitten osuus oli 20–30 prosenttia. Kuva: Getty Images
Runsas 40 prosenttia työikäisistä suomalaisista kertoo kokevansa unettomuutta vähintään muutaman kerran kuukaudessa. 50 vuotta sitten osuus oli 20–30 prosenttia. Kuva: Getty Images

Unettomuuden hoitoon ei ole ihmepilleriä. On tartuttava omiin pelkoihin, vääriin tapoihin ja haitallisiin asenteisiin. Keho pitää koulia uudelleen siihen, että sängyssä nukutaan.

”Miksi ihmiset ajattelevat, että hyvin nukkuminen on valinta? Tiedätkö mitä unettomuus on? Kuvitteletko minun valinneen, että en nuku kuukausiin eivätkä edes unilääkkeet auta? En kestä, jos näen vielä yhdenkin viestin, jossa sanotaan, että juo vain lasillinen maitoa tai rentoudu.”

Näin...

Tilaajille
Suomen kielessä on jopa satoja kansalliseläintämme karhua kuvaavia sanoja ja sanayhdistelmiä. Kuva: Getty Images
Suomen kielessä on jopa satoja kansalliseläintämme karhua kuvaavia sanoja ja sanayhdistelmiä. Kuva: Getty Images

Suomen saloilla tallustaa 2 000 karhua. Kontion kanta lähti elpymään, kun metsästäjät halusivat suojella arvokkaan saaliin.

Meikäläinen karhu eli ruskeakarhu, Ursus arctos, on Euraasian mantereen runsain karhulaji. Venäjällä näitä mesikämmeniä elää peräti 180 000 – karhu onkin maan symboli.

Myös Suomessa ruskeakarhu pärjää mainiosti. Yksilöiden lukumäärä on...