Maapallon ulkopuolinen elämä voisi ottaa vaikka tällaisen ”oktomiitin” hahmon.
Maapallon ulkopuolinen elämä voisi ottaa vaikka tällaisen ”oktomiitin” hahmon.
Tutkijat piirsivät kolme maapallon ulkopuolisen elämän tasoa. Vasemmalla on yksinkertaisin eli kopioituva molekyyli.
Tutkijat piirsivät kolme maapallon ulkopuolisen elämän tasoa. Vasemmalla on yksinkertaisin eli kopioituva molekyyli.

Oxfordin yliopiston tutkijat pohtivat, miten luonnonvalinta saisi aikaan planeetoilla, joiden kemiallisesta koostumuksesta emme tiedä mitään.

Maapallo on toistaiseksi ainut tunnettu planeetta koko maailmankaikkeudessa, jolla on elämää. Mutta jos molekyylit muuallakin sopivissa olosuhteissa yhdistyvät monimutkaisemmiksi kokonaisuuksiksi ja elämä syntyy, niiden on noudatettava samoja luonnonlakeja kuin maapallonkin eläinten.

Evoluutiota ohjaavan mekanismin täytyy niilläkin olla sama kuin Maassa eli luonnonvalinta.

Neljä tutkijaa Oxfordin yliopiston eläintieteellisestä tiedekunnasta lähti liikkeelle tästä loogisesta olettamuksesta ja alkoi pohtia, miten elämä muilla planeetoilla voisi muotoutua.

Elämä maapallolla perustuu orgaaniseen kemiaan, hiilen monimuotoisiin yhdisteisiin. Voi olla, että muualla maailmankaikkeudessa se pohjautuisi aivan muihin alkuaineisiin. Emme voi tietää.

”Aiemmat astrobiologian lähestymistavat Maan ulkopuoliseen elämään ovat olleet melko mekanistisia. Usein lähdetään liikkeelle siitä, mitä näemme maapallolla ja mitä tiedämme fysiikasta, geologiasta ja kemiasta. Sen perusteella teemme otaksumia avaruusolennoista”, selittää tutkimuksen päätekijä Samuel Levin Oxfordin yliopistosta.

Meidän elämäämme ohjaa nukleiinihappo dna. Muualla voi olla aivan toisenlaisia rakennelmia. Emme tiedä, voivatko muut alkuaineet kuin hiili muodostaa dna:n kaltaisia kopioituvia molekyylejä.

Tutkijat sivuuttivat kemiaan perustuvat oletukset ja pohtivat maan ulkopuolista elämää yksinkertaisesti luonnonvalinnan ja elämän monimutkaistumisen kautta.

Tutkijat kirjoittavat: ”Monimutkaisen elämän evoluutio maapallolla näyttää kehittyneen muutaman suuren siirtymän kautta. Jokaisessa siirtymässä eliöt, jotka aiemmin lisääntyivät itsenäisesti, ryhtyivät yhteistyöhön muodostaakseen uuden, monimutkaisemman elämänmuodon.”

Näin on myös ihmisen laita. Kostumme soluista, jotka jakautuvat pienempiin yksikköihin kuten soluytimeen ja mitokondrioihin.

Mitokondrioiden puolestaan arvellaan miljardeja vuosia sitten olleen itsenäisesti elelleitä esitumallisia, jotka yhdistyivät aitotumalliseen eliöön ja antoivat sille symbioosissa kyvyn soluhengitykseen. Molemmat hyötyivät.

Monimutkaiset eläimet, kuten myös me, ovat eräänlaisia biologisia maatuskoja, joita kuorimalla paljastuu aina pienempiä tasoja.

Monisoluiset ja monimutkaisemmat avaruusolennot ovat tutkijoiden oletuksen mukaan myös joutuneet käymään läpi samanlaisia siirtymiä evoluutiossa riippumatta siitä, mikä niiden elämän kemiallinen koostumus onkaan.

Muussa tapauksessa elämä ei kehittyisi yksinkertaista, replikoituvaa molekyyliä monimutkaisemmaksi.

Tutkijat ovat myös piirtäneet hahmotelmia siitä, miltä muukalaiset voisivat näyttää. He korostavat, että piirrokset eivät tarkoita, että voisimme odottaa löytävämme juuri tämän näköistä elämää, mutta tarkoitus on havainnollistaa, millä säännöillä yksinkertainen elämä järjestyisi monimutkaisemmaksi.

Yksi näistä on veikeän näköinen, jonkinlaisessa nesteessä elävä ”oktomiitti”.

Se on monimutkainen olento, joka koostuu ikäänkuin useasta evoluution hierarkiatasosta, alkaen yksinkertaisista bakteereista. Kokonaisuus toimii yhdessä niin, että osat ovat riippuvaisia toisistaan.

Toisessa kuvassa esitetään kolme elämän kompleksisuuden tasoa:

Ensimmäinen vasemmalta on yksinkertainen, kopioituva molekyyli. Keskimmäinen on hahmotelma yksinkertaisesta solun kaltaisesta rakenteesta, jollaista ei voi kehittyä ilman luonnonvalintaa.

Kolmas on jo varsin monimutkainen, jonkinlaista kävelevää meritähteä muistuttava otus, jollaisen kehittyminen vaatisi useita evolutiivisia siirtymiä.

Tutkimuksen julkaisi International Journal of Astrobiology.

Serkkumme maalasi luolan seinää, ennen kuin oma lajimme saapui Eurooppaan.

Tutkimukset ovat jo pitkään kumonneet harhaluuloja muinoin tyhminä pidetyistä neandertalinihmisistä. Nyt Espanjan luolosta on löytynyt vakuuttavia todisteita siitä, että neandertalit kykenivät ilmaisemaan itseään myös taiteellisesti.

Science-lehdessä ilmestynyt kansainvälisen paleoantropologiryhmän tutkimus osoittaa, että  Cantabrian maakunnassa sijaitsevan Pasiegan luolan maalaukset on tehty yli 64 000 vuotta sitten.

Osittain samojen tutkijoiden Science Advances -lehdessä samaan aikaan julkaisema tutkimus osoittaa puolestaan, että neandertalit saattoivat myös värjätä kotiloita mineraaliväreillä ja koristella niillä itseään jopa 120 000 vuotta sitten.

Luolamaalausten ajoittaminen on ollut pitkään erittäin vaikeaa, sillä maalauksissa ei ole orgaanisia ainesjäämiä, joista voisi tutkia radiohiiliajoitukseen tarvittavien hiilen radioaktiivisten isotooppien määriä.

2000-luvulla on kuitenkin selvinnyt, että ajoitukseen sopii myös kalsiitti, jota pohjavesi kerryttää luolan seiniin ohueksi kerrokseksi.

Pohjavesi sisältää näet pieniä määriä uraaniatomeja, jotka ajan kuluessa puoliintuvat toriumiksi. Uraani-ja toriumisotooppien keskinäinen suhde paljastaa, miten vanha tutkittava näyte on. Tällaisten tutkimusten perusteella Pasiegan maalausten täytyy olla vähintään 64 000 vuotta vanhoja.

Neandertalinihmisen ilmeinen kyky luovuuteen osoittaa, että he olivat henkisiltä ominaisuuksiltaan lähempänä meitä kuin on luultu.

”Suurin osa kollegoistani tulee tyrmistymään”, arvioi paleoantropologi Jean-Jacques Hublin Max Planck -instituutista Science-lehden uutisartikkelissa.

”Luolamaalauksia on pidetty suurena nykyihmisiä ja neandertalinihmisiä erottavana tekijänä. Tämä löydös kuroo rakoa umpeen”, Hublin kuvaa kollegoidensa työn merkitystä. Hän itse ei ollut mukana käsityksiä myllertävässä tutkimuksessa.

Tutkimusryhmään kuulunut paleoantropologian professori João Zilhão Barcelonan yliopistosta on vakuuttunut, että neandertalinihmiset olivat henkisiltä kyvyiltään nykyihmisen veroisia.

”Kaikilla käytännön mittareilla neandertalinihmiset olivat samanlaisia kuin me”, Zilhão sanoo New York Timesissa.

Kaikki tutkijat eivät ole valmiita menemään aivan näin pitkälle. Jean-Jacques Hublinin mukaan maalausten ajoitus kyllä osoittaa, että neandertalinihmisellä oli nykyihmiselle ominaiset kyvyt monella osa-alueella. Uusi tutkimus ei kuitenkaan pyyhkäise pois meidän ja serkkujemme kulttuurillisia ja henkisiä eroja.

”Nykyihminen syrjäytti neandertalit, ja siihen on syynsä”, Hublin sanoo.

Kalifornian yliopiston psykologi, emerityusprofessori Richard Cos esitti äskettäin hypoteesin, jonka mukaan nykyihmisen kyky tehdä huomattavasti neandertalien luolamaalauksia monimutkaisempia teoksia olisi osoitus pitkälle kehittyneestä käden ja silmän koordinaatiosta, jonka kehitti keihäänheitto. Serkuiltamme tämä koordinaatio puuttui.

Major_Overhaul
Seuraa 
Viestejä5758
Liittynyt13.3.2017

Neandertal oli myös taiteilija

Lajineutraali kirjoitti: ”Nykyihminen syrjäytti neandertalit, ja siihen on syynsä”, Hublin sanoo. "Suomalaiset tulevat lajina katoamaan ja maa siirtyy ulkomaiseen omistukseen viimeinen meidän heimolaisemme syntyy pellavapäänä tällä vuosisadalla ja siihen on syynsä." Tokaisee eräs ympärilleen katsova. Ei me turhaan Suur-Suomea oltu rakentamassa...svenssonit katoaa ja slobot.
Lue kommentti

Our ignorance is not so vast as our failure to use what we know !
- M. King Hubbert

Yksittäinen ravintoaine ei ratkaise, miten hyvin laihdutus onnistuu.

Jos haluaa pudottaa painoaan, kannattaa seurata yksinkertaista neuvoa: vähentää syömistään ja syödä terveellisesti. Tähän päätelmään voi tiivistää Stanfordin yliopiston tutkimuksen, jossa seurattiin ylipainoisten ruokavaliota ja laihtumista vuoden ajan.

Kokeeseen osallistui kaikkiaan 609 ihmistä, suunnilleen puolet miehiä ja puolet naisia. Iältään he olivat 18–50-vuotiaita.

Osallistujat jaettiin sattumanvaraisesti kahteen laihdutusryhmään: toisen ryhmän ruokavaliosta vähennettiin rasvaa, ja toinen ryhmä tinki hiilihydraateista.

Ennen dieetin aloittamista osallistujille pidettiin perusteelliset ravitsemusluennot ja heidät opastettiin noudattamaan terveellistä ruokavaliota.

Vähärasvaiselle dieetille arpoutuneita ohjeistettiin esimerkiksi vähentämään rasvaisen lihan ja rasvaisten maitotuotteiden käyttöä. Hiilihydraateista tinkiviä kehotettiin välttämään muun muassa muroja ja riisiä. Yhteisesti kaikkia evästettiin välttämään einesruokia, lisättyjä sokereita ja transrasvoja ja syömään mahdollisimman paljon vihanneksia.

Vuoden kuluttua kummankin ryhmän jäsenet olivat laihtuneet keskimäärin kuusi kiloa, tutkijat raportoivat Jama-lääkärilehdessä.

Yhtäläinen tulos vie pohjaa puheilta, joilla tiettyihin ruoka-aineisiin keskittyviä dieettejä kehutaan toinen toistaan tehokkaammiksi.

Toimivan laihdutuksen perusajatus on sama dieetistä riippumatta: vähemmän sokeria, vähemmän valkoista jauhoa ja enemmän vihanneksia, korostaa tutkimusta johtanut ravitsemustieteilijä, professori Christopher Gardner tutkimustiedotteessa.

Geenit eivät auttaneet

Rasvan ja hiilihydraattien lisäksi tutkijoita kiinnosti erityisesti se, kuinka paljon perimä vaikuttaa laihdutuksen onnistumiseen.

Aiempien tutkimusten perusteella hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaan osallistuvista geeneistä esiintyy erilaisia variantteja, jotka voivat joko edistää tai vähentää näiden ravintoaineiden varastoitumista elimistöön. Gardner on itse saanut asiasta hienoista näyttöäkin.

Kaikilta laihdutuskokeeseen osallistuneilta otettiin dna-näyte, josta kartoitettiin kolme hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaan kytkeytyvää geeniä. Osalla oli variantti, jonka uskottiin tehostavan vähärasvaista ruokavaliota. Osan geenit ennustivat hyötyjä hiilihydraattien välttelystä.

Kummankin ryhmän laihduttajista noin puolet sattui päätymään geeniensä kannalta otolliselle dieetille.

Lopputulos oli kuitenkin geenihypoteesin kannalta karu. Geeneillä ei ollut mitään havaittavaa vaikutusta laihdutuksen onnistumiseen. Näin Gardner tuli kumonneeksi aiemmat tuloksensa, joiden mukaan geeneilleen sopivaa ruokavaliota noudattaneet laihtuivat enemmän kuin geenejään vastaan sotineella dieetillä olleet.

Emme onnistuneet toistamaan sitä tutkimusta. Emme päässeet edes lähelle, Gardner summaa STAT-terveyssivustolla.

Tutkimus antaa siis myös tärkeän opetuksen siitä, miksi tulosten toistettavuus on tieteessä tärkeää.