Maapallon ulkopuolinen elämä voisi ottaa vaikka tällaisen ”oktomiitin” hahmon.
Maapallon ulkopuolinen elämä voisi ottaa vaikka tällaisen ”oktomiitin” hahmon.
Tutkijat piirsivät kolme maapallon ulkopuolisen elämän tasoa. Vasemmalla on yksinkertaisin eli kopioituva molekyyli.
Tutkijat piirsivät kolme maapallon ulkopuolisen elämän tasoa. Vasemmalla on yksinkertaisin eli kopioituva molekyyli.

Oxfordin yliopiston tutkijat pohtivat, miten luonnonvalinta saisi aikaan planeetoilla, joiden kemiallisesta koostumuksesta emme tiedä mitään.

Maapallo on toistaiseksi ainut tunnettu planeetta koko maailmankaikkeudessa, jolla on elämää. Mutta jos molekyylit muuallakin sopivissa olosuhteissa yhdistyvät monimutkaisemmiksi kokonaisuuksiksi ja elämä syntyy, niiden on noudatettava samoja luonnonlakeja kuin maapallonkin eläinten.

Evoluutiota ohjaavan mekanismin täytyy niilläkin olla sama kuin Maassa eli luonnonvalinta.

Neljä tutkijaa Oxfordin yliopiston eläintieteellisestä tiedekunnasta lähti liikkeelle tästä loogisesta olettamuksesta ja alkoi pohtia, miten elämä muilla planeetoilla voisi muotoutua.

Elämä maapallolla perustuu orgaaniseen kemiaan, hiilen monimuotoisiin yhdisteisiin. Voi olla, että muualla maailmankaikkeudessa se pohjautuisi aivan muihin alkuaineisiin. Emme voi tietää.

”Aiemmat astrobiologian lähestymistavat Maan ulkopuoliseen elämään ovat olleet melko mekanistisia. Usein lähdetään liikkeelle siitä, mitä näemme maapallolla ja mitä tiedämme fysiikasta, geologiasta ja kemiasta. Sen perusteella teemme otaksumia avaruusolennoista”, selittää tutkimuksen päätekijä Samuel Levin Oxfordin yliopistosta.

Meidän elämäämme ohjaa nukleiinihappo dna. Muualla voi olla aivan toisenlaisia rakennelmia. Emme tiedä, voivatko muut alkuaineet kuin hiili muodostaa dna:n kaltaisia kopioituvia molekyylejä.

Tutkijat sivuuttivat kemiaan perustuvat oletukset ja pohtivat maan ulkopuolista elämää yksinkertaisesti luonnonvalinnan ja elämän monimutkaistumisen kautta.

Tutkijat kirjoittavat: ”Monimutkaisen elämän evoluutio maapallolla näyttää kehittyneen muutaman suuren siirtymän kautta. Jokaisessa siirtymässä eliöt, jotka aiemmin lisääntyivät itsenäisesti, ryhtyivät yhteistyöhön muodostaakseen uuden, monimutkaisemman elämänmuodon.”

Näin on myös ihmisen laita. Kostumme soluista, jotka jakautuvat pienempiin yksikköihin kuten soluytimeen ja mitokondrioihin.

Mitokondrioiden puolestaan arvellaan miljardeja vuosia sitten olleen itsenäisesti elelleitä esitumallisia, jotka yhdistyivät aitotumalliseen eliöön ja antoivat sille symbioosissa kyvyn soluhengitykseen. Molemmat hyötyivät.

Monimutkaiset eläimet, kuten myös me, ovat eräänlaisia biologisia maatuskoja, joita kuorimalla paljastuu aina pienempiä tasoja.

Monisoluiset ja monimutkaisemmat avaruusolennot ovat tutkijoiden oletuksen mukaan myös joutuneet käymään läpi samanlaisia siirtymiä evoluutiossa riippumatta siitä, mikä niiden elämän kemiallinen koostumus onkaan.

Muussa tapauksessa elämä ei kehittyisi yksinkertaista, replikoituvaa molekyyliä monimutkaisemmaksi.

Tutkijat ovat myös piirtäneet hahmotelmia siitä, miltä muukalaiset voisivat näyttää. He korostavat, että piirrokset eivät tarkoita, että voisimme odottaa löytävämme juuri tämän näköistä elämää, mutta tarkoitus on havainnollistaa, millä säännöillä yksinkertainen elämä järjestyisi monimutkaisemmaksi.

Yksi näistä on veikeän näköinen, jonkinlaisessa nesteessä elävä ”oktomiitti”.

Se on monimutkainen olento, joka koostuu ikäänkuin useasta evoluution hierarkiatasosta, alkaen yksinkertaisista bakteereista. Kokonaisuus toimii yhdessä niin, että osat ovat riippuvaisia toisistaan.

Toisessa kuvassa esitetään kolme elämän kompleksisuuden tasoa:

Ensimmäinen vasemmalta on yksinkertainen, kopioituva molekyyli. Keskimmäinen on hahmotelma yksinkertaisesta solun kaltaisesta rakenteesta, jollaista ei voi kehittyä ilman luonnonvalintaa.

Kolmas on jo varsin monimutkainen, jonkinlaista kävelevää meritähteä muistuttava otus, jollaisen kehittyminen vaatisi useita evolutiivisia siirtymiä.

Tutkimuksen julkaisi International Journal of Astrobiology.

Geenimuoto näyttää torjuvan diabetesta ja tekevän sen kantajista pitkäikäisempiä.

Sattumanvarainen muutos yhdessä ainoassa geenissä näyttää olleen hyödyksi amerikkalaisille amisseille. Geenimuutos näyttäisi pidentävän elämää.

Vanhoillisia kristittyjä oppeja noudattavat amissit ovat tunnettuja siitä, että he elävät eristyksissä modernista yhteiskunnasta. He eivät yleisesti ottaen halua hyödyntää nykymaailman mukavuuksia kuten autoja ja sähköä.

Yhdysvaltalaisen Chicagon Northwestern-yliopiston tutkijat selvittivät erään Indianan osavaltiossa elävän amissiyhteisön jäsenten geeniperimää.

He havaitsivat, että osalla amisseista on mutaatio geenissä, joka vaikuttaa ikääntymiseen. Tästä kirjoittaa muun muassa New Scientist.

Tämä serpine1-niminen geeni tuottaa pai1-proteiinia, joka on yhdistetty solujen nopeampaan vanhenemiseen.

Osalla amisseista on kuitenkin mutaatio tässä geenissä, jolloin kyseistä proteiinia syntyy puolet vähemmän kuin tavallisesti. Tutkijat laskevat mutaation syntyneen kuusi sukupolvea sitten.

Tutkijat huomasivat, että ne amissit, joilla oli vähintään yksi kopio tästä muuttuneesta geenistä, elivät keskimäärin kymmenen vuotta pidempään kuin muut, tyypillisesti 85-vuotiaiksi.

Samoin heidän kromosomiensa päissä olevat telomeerit olivat kymmenen prosenttia pidemmät kuin muilla. Telomeerit lyhenevät hieman joka kerta, kun solut jakautuvat, kunnes ne lopulta kuluvat loppuun.

Heidän paastoverensokerinsa oli myös 30 prosenttia alempi kuin verrokeilla, eikä yksikään tutkituista geenin kantajista sairastunut diabetekseen.

Seitsemän prosenttia niistä, joilla tätä geenimuunnosta ei ollut, sairastivat diabetesta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin 177 henkilöä, joista 43 henkilöllä oli kyseinen muunnos geenistä.

Lisätutkimusta tarvitaan vielä, mutta voi olla, että pai1-proteiinin tuotanto on yhteydessä ihmisen ikääntymiseen.

Tutkimuksen julkaisi Science Advances.

Sokeritutkimus haudattiin, kun tulokset eivät miellyttäneet. Kuva: Markku Niskanen

Sokeriteollisuuden tutkimusjärjestö hautasi tutkimuksen, joka uhkasi osoittaa sokerin yhteyden sydäntauteihin ja syöpään hiirillä.

Sokeriteollisuuden vaikutuskeinot ovat Yhdysvalloissa 1960-luvulla olleet varsin samanlaiset kuin tupakkateollisuudella, paljastaa Kalifornian yliopistossa San Franciscossa työskentelevien tutkijoiden löydös.

Tutkijat saivat käsiinsä arkistoista vanhoja, sokeriteollisuuden sisäisiä asiakirjoja.

Asiakirjat osoittavat, että sokeriteollisuutta edustava Sugar Research Foundation rahoitti aluksi eläinkokeita, joissa oli tarkoitus selvittää sokerin yhteyttä sydän- ja verisuonisairauksiin.

Kun hiirikokeissa alkoi ilmetä, että sokeri todella voi olla haitallista, nostaa veren rasva-arvoja ja saattaa olla yhteydessä jopa virtsarakon syöpään koe-eläimillä, teollisuus veti rahoituksen pois – ja hautasi tulokset kaikessa hiljaisuudessa.

Tutkimusryhmä julkaisi raporttinsa torstaina PLoS Biology -tiedelehdessä.

Sokerin ja tärkkelyksen vaikutuksia veren rasva-arvoihin tutkitaan yhä. 1960-luvun lopulle tultaessa alkoi kuitenkin kertyä tietoa siitä, että sokeri voisi olla haitallisempaa sydämelle kuin tärkkelys.

Sokerisäätiö palkkasi Birminghamin yliopiston tutkijan W. F. R. Poverin selvittämään asiaa eläimillä.

Pover havaitsi ensinnäkin, että sokeri nosti veren triglyseridi- eli rasva-arvoja hiirillä. Ihmisillä veren kohonnut triglyseridi voi lisätä riskiä sydänkohtauksiin ja aivohalvauksiin.

Toisekseen hiirten virtsassa oli entsyymiä, joka tutkimuksissa oltiin yhdistetty virtsarakon syöpään.

Kun sokeriteollisuus sai alustavia tuloksia nähtäväkseen, se päätti keskeyttää koko tutkimushankkeen vuonna 1969. Poverin tuloksia ei koskaan julkaistu.

Teollisuuden sisäisessä muistiossa todetaan tutkimuksen olevan ensimmäinen, joka osoittaa biologisia eroja sokeria ja tärkkelystä syöneiden hiirien välillä.

Sekä tohtori Pover että tutkimuksen rahoituksesta ja katkaisusta päättänyt johtaja John Hickson ovat jo kuolleet.

Löytyneiden muistioiden mukaan Hickson kertoi kollegoilleen vuonna 1970 muista tutkimuksista, joista saataisiin ”teollisuuden kannalta arvokasta ja hyödyllistä tietoa”.

Poverin tutkimuksen arvoa teollisuudelle hän kuvaili ”nollaksi”.

Sokeriteollisuuden kannalta kiusalliset asiakirjat löysi Kalifornian San Franciscon yliopiston hammaslääketieteen apulaisprofessori Christin E. Kearns. Selvitystyössä olivat myös hänen kollegansa Dorie Apollonio ja Stanton Glantz.

Sama kolmikko osoitti viime vuonna niin ikään salassa pysyneiden asiakirjojen perusteella, että sokeriteollisuus maksoi vuonna 1967 Harvardin yliopiston tutkijoille 50 000 dollaria, jotta he kirjoittaisivat sokerin kannalta myönteisen tutkimuksen.

Poverin tutkimuksen aikoinaan tilannut ja torpannut sokeriteollisuuden järjestö SRF on nykyisin Sugar Association. Se julkaisi myös oman vastineensa tutkijoiden löydöksiin.

Sugar Association sanoo tutkijoiden olevan ”tunnettuja sokeriteollisuuden kriitikkoja” ja että Poverin tutkimusta olisi ollut tarkoitus aikoinaan jatkaa toisen tahon rahoituksella.

”Syistä, joita emme tiedä, näin ei tapahtunut”, vastineessa kirjoitetaan.