Maapallon ulkopuolinen elämä voisi ottaa vaikka tällaisen ”oktomiitin” hahmon.
Maapallon ulkopuolinen elämä voisi ottaa vaikka tällaisen ”oktomiitin” hahmon.
Tutkijat piirsivät kolme maapallon ulkopuolisen elämän tasoa. Vasemmalla on yksinkertaisin eli kopioituva molekyyli.
Tutkijat piirsivät kolme maapallon ulkopuolisen elämän tasoa. Vasemmalla on yksinkertaisin eli kopioituva molekyyli.

Oxfordin yliopiston tutkijat pohtivat, miten luonnonvalinta saisi aikaan planeetoilla, joiden kemiallisesta koostumuksesta emme tiedä mitään.

Maapallo on toistaiseksi ainut tunnettu planeetta koko maailmankaikkeudessa, jolla on elämää. Mutta jos molekyylit muuallakin sopivissa olosuhteissa yhdistyvät monimutkaisemmiksi kokonaisuuksiksi ja elämä syntyy, niiden on noudatettava samoja luonnonlakeja kuin maapallonkin eläinten.

Evoluutiota ohjaavan mekanismin täytyy niilläkin olla sama kuin Maassa eli luonnonvalinta.

Neljä tutkijaa Oxfordin yliopiston eläintieteellisestä tiedekunnasta lähti liikkeelle tästä loogisesta olettamuksesta ja alkoi pohtia, miten elämä muilla planeetoilla voisi muotoutua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elämä maapallolla perustuu orgaaniseen kemiaan, hiilen monimuotoisiin yhdisteisiin. Voi olla, että muualla maailmankaikkeudessa se pohjautuisi aivan muihin alkuaineisiin. Emme voi tietää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Aiemmat astrobiologian lähestymistavat Maan ulkopuoliseen elämään ovat olleet melko mekanistisia. Usein lähdetään liikkeelle siitä, mitä näemme maapallolla ja mitä tiedämme fysiikasta, geologiasta ja kemiasta. Sen perusteella teemme otaksumia avaruusolennoista”, selittää tutkimuksen päätekijä Samuel Levin Oxfordin yliopistosta.

Meidän elämäämme ohjaa nukleiinihappo dna. Muualla voi olla aivan toisenlaisia rakennelmia. Emme tiedä, voivatko muut alkuaineet kuin hiili muodostaa dna:n kaltaisia kopioituvia molekyylejä.

Tutkijat sivuuttivat kemiaan perustuvat oletukset ja pohtivat maan ulkopuolista elämää yksinkertaisesti luonnonvalinnan ja elämän monimutkaistumisen kautta.

Tutkijat kirjoittavat: ”Monimutkaisen elämän evoluutio maapallolla näyttää kehittyneen muutaman suuren siirtymän kautta. Jokaisessa siirtymässä eliöt, jotka aiemmin lisääntyivät itsenäisesti, ryhtyivät yhteistyöhön muodostaakseen uuden, monimutkaisemman elämänmuodon.”

Näin on myös ihmisen laita. Kostumme soluista, jotka jakautuvat pienempiin yksikköihin kuten soluytimeen ja mitokondrioihin.

Mitokondrioiden puolestaan arvellaan miljardeja vuosia sitten olleen itsenäisesti elelleitä esitumallisia, jotka yhdistyivät aitotumalliseen eliöön ja antoivat sille symbioosissa kyvyn soluhengitykseen. Molemmat hyötyivät.

Monimutkaiset eläimet, kuten myös me, ovat eräänlaisia biologisia maatuskoja, joita kuorimalla paljastuu aina pienempiä tasoja.

Monisoluiset ja monimutkaisemmat avaruusolennot ovat tutkijoiden oletuksen mukaan myös joutuneet käymään läpi samanlaisia siirtymiä evoluutiossa riippumatta siitä, mikä niiden elämän kemiallinen koostumus onkaan.

Muussa tapauksessa elämä ei kehittyisi yksinkertaista, replikoituvaa molekyyliä monimutkaisemmaksi.

Tutkijat ovat myös piirtäneet hahmotelmia siitä, miltä muukalaiset voisivat näyttää. He korostavat, että piirrokset eivät tarkoita, että voisimme odottaa löytävämme juuri tämän näköistä elämää, mutta tarkoitus on havainnollistaa, millä säännöillä yksinkertainen elämä järjestyisi monimutkaisemmaksi.

Yksi näistä on veikeän näköinen, jonkinlaisessa nesteessä elävä ”oktomiitti”.

Se on monimutkainen olento, joka koostuu ikäänkuin useasta evoluution hierarkiatasosta, alkaen yksinkertaisista bakteereista. Kokonaisuus toimii yhdessä niin, että osat ovat riippuvaisia toisistaan.

Toisessa kuvassa esitetään kolme elämän kompleksisuuden tasoa:

Ensimmäinen vasemmalta on yksinkertainen, kopioituva molekyyli. Keskimmäinen on hahmotelma yksinkertaisesta solun kaltaisesta rakenteesta, jollaista ei voi kehittyä ilman luonnonvalintaa.

Kolmas on jo varsin monimutkainen, jonkinlaista kävelevää meritähteä muistuttava otus, jollaisen kehittyminen vaatisi useita evolutiivisia siirtymiä.

Tutkimuksen julkaisi International Journal of Astrobiology.

Sisältö jatkuu mainoksen alla