Ainutlaatuinen dinosauruksen häntä odotti löytäjäänsä Myanmarin meripihkatorilla. Kuva: Royal Saskatchewan Museum (RSM/ R.C. McKellar)
Ainutlaatuinen dinosauruksen häntä odotti löytäjäänsä Myanmarin meripihkatorilla. Kuva: Royal Saskatchewan Museum (RSM/ R.C. McKellar)
Hännänpää saattoi kuulua tällaiselle coelurosaurukselle. Kuva: Chung-tat Cheung and Yi Liu
Hännänpää saattoi kuulua tällaiselle coelurosaurukselle. Kuva: Chung-tat Cheung and Yi Liu
Coelurosaurus lähestyy pahaa aavistamatta pihkaesiintymää. Kuva: Chung-tat Cheung
Coelurosaurus lähestyy pahaa aavistamatta pihkaesiintymää. Kuva: Chung-tat Cheung

Aiemmin dinosauruksen ehjää ainesta ei ole löytynyt.

Tutkijat ovat löytäneet Pohjois-Myanmarista lähes täydellisesti meripihkassa säilyneen dinosauruksen höyhenpeitteisen hännänpään. Löytö on merkittävä dinosaurustutkimukselle.

Pienen dinosauruksen hännänpalassa on kahdeksan nikamaa. Lisäksi hännästä on säilynyt pehmeää kudosta ja höyheniä.

”Näemme, kuinka höyhenet yhdistyvät häntään, niiden muodon mikrometrien tarkkuudella ja pigmenttien kuviot höyhenpeitteessä”, selittää paleontologi Ryan McKellar Royal Saskatchewan -museosta uutistoimisto Reutersille.

Tutkimus julkaistiin torstaina Current Biology tiedejulkaisussa, jossa esitellään yksityiskohtaisia kuvia hännän ja sen höyhenten rakenteesta.

Paleontologi Lida Xing Kiinan maantieteiden yliopistosta löysi hännänpään Myanmarin meripihkatorilta, jossa se oli myytävänä. Xing on myös tutkimuksen johtava kirjoittaja.

Meripihkanpala oli BBC:n mukaan jo hiottu korukäyttöä varten, ja sen myyjä luuli pihkan sisällä olevaa häntää kasviksi.

Xing oli kuitenkin eri mieltä ja päätti tehdä lisätutkimuksia. ”Kasvi” osoittautui varpusenkokoisen nuoren dinosauruksen hännän palaksi.

Tutkijat uskovat, että häntä kuului kaksijalkaiselle lintua muistuttavalle maniraptora-dinosaurukselle eli petokädelle.

Maniraptorat kuuluvat niihin dinosauruksiin, joita tutkijat ovat jo pitkään pitäneet höyhenpeitteisinä. Myös linnut kuuluvat nykytulkinnan mukaan maniraptoreihin.

Meripihka on nimestään huolimatta peräisin puista. Pihka on kivettynyt ja kerrostunut miljoonien vuosien saatossa säilyttäen siihen tarttuneet eliöt täydellisesti. Meripihkaa löytyy useimmiten juuri merten pohjista ja rannoilta.

Puiden pihkaan on jäänyt tyypillisesti kiinni pikkueläimiä, kuten hyönteisiä, hämähäkkejä ja sammakoita. Dinosauruksen pala on poikkeuksellinen löytö.

”Tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme löytäneet dinosaurusten ainesta meripihkassa säilyneenä”, sanoo McKellar BBC:lle.

Hänen mukaansa dinosauruksen höyhenet ovat alkeellisempia kuin lintujen, eikä niissä ole yhtä vahvaa ruotoa keskellä.

Tutkijat ovat varmoja siitä, että hännänpää kuuluu nimenomaan dinosaurukselle eikä muinaiselle linnulle.

Monilla dinosauruksilla uskotaan olleen värikkäät höyhenet, mutta pihkaan häntänsä kastaneen nuoren eläimen höyhenpeite oli ilmeisesti päältä kastanjanruskea ja alta valkoinen.

Meripihkalöydöksen avulla tutkijat voivat vahvistaa monia teorioita höyhenten kehittymisestä. Hännän uskotaan olevan peräisin liitukauden puolivälistä noin 99 miljoonan vuoden takaa.

Meripihkaan takertuneita muinaisia höyheniä on löytynyt jo aiemmin, mutta niiden alkuperää on ollut vaikea varmistaa, koska ne eivät ole kiinnittyneet luurankoon.

McKellarin mukaan dinosauruksen hännän jumiutuminen pihkaan johti lähes varmasti eläimen kuolemaan.

”Se olisi ollut otukselle leikin loppu. Dinosaurukset eivät pudottaneet häntiään toisin kuin jotkut liskot”, hän kertoo Reutersille.

Euroopan avaruusjärjestön havainnekuvassä on asteroidi Didysos ja sitä kiertävä kappale, johon tutkijat törmäyttäisivät luotaimen.

Yhdysvaltain avaruusjärjestö Nasan ja Euroopan Esan tutkijat haluavat selvittää, miten asteroideja voitaisiin torjua, mutta Euroopan puolelta rahoitus on jäissä.

Kuulussa Armageddon-katastrofielokuvassa 1990-luvulta Bruce Willisin johtama tiimi lähetetään avaruuteen räjäyttämään Maata kohti syöksyvä asteroidi palasiksi.

Yhdysvaltojen ja Euroopan avaruusjärjestöjen Nasan ja Esan tutkijat suunnittelevat vähän samaa, mutta paljon pienemmässä mitassa ja ilman ydinpommeja.

Niin sanottu Aida-hanke on ollut vireillä jonkin aikaa. Nimi tulee sanoista Asteroid Impact and Deflection Assessment.

Sen tarkoitus on laukaista luotain Didymos-asteroidille, jota kiertää myös pieni kuu. Didymoksen läpimitta on 800 metriä ja sitä kiertävän kappaleen läpimitta on 150 metriä.

Tutkijat haluavat törmäyttää luotaimen tähän pienempään kappaleeseen. Ajatuksena on tutkia, miten asteroidien ratoja pystytään muuttamaan törmäyksellä.

Aida koostuisi kahdesta luotaimesta: eurooppalaisten Aim laukaistaisiin ensin ja se asettuisi kiertämään Didymosta.

Aim tekisi tärkeitä mittauksia ja sen jälkeen laukaistaisiin amerikkalaisten Dart, joka törmäisi Didymoksen kuuhun ja suistaisi sen radaltaan.

Didymos sopii kohteeksi, koska se on lähellä ja törmäyskoe ei saisi sen kuuta syöksymään Maata kohti. Didymoksen kuu on myös samaa kokoluokkaa kuin maapalloa todennäköisimmin uhkaavat asteroidit. Asiasta kertoo Nasan verkkosivu.

Uhkaavia asteroideja ei tällä hetkellä tunneta. Asteroidivyöhykkeellä on kuitenkin tuhansia ja tuhansia kappaleita, jotka voisivat mahdollisesti joskus ajautua törmäämään maapalloon.

Kiviä putoilee silloin tällöin. Kuuluisa Siperian Tunguskan räjähdys vuonna 1908 aiheutui todennäköisesti pienehkön asteroidin törmäyksestä. Vuonna 2013 Tšeljabinskin yllä räjähti meteori, joka aiheutti 1 600 ihmisen loukkaantumisen.

Tutkijat uskovat, että asteroidien törmäykseltä voidaan suojautua. Siksi Aida-hankkeen eteneminen olisi tärkeää.

”Emme ole voimattomia asteroidien edessä. Mutta meidän täytyy harjoitella niiden torjumista tosielämässä siltä varalta, että joskus joudumme oikeasti suistamaan asteroidin radaltaan”, sanoo yhdysvaltalaista osaa hankkeesta johtava Andrew Cheng tiedotteessa.

Viime joulukuussa Euroopan avaruusjärjestö Esan jäsenmaat peruivat rahoituksen toiselta hankkeeseen tarvittavalta luotaimelta

Rahat ohjattiin Marsista elämää etsivään ExoMars-hankkeeseen.

Nyt tutkijat yrittävät lobata asteroidihanketta taas henkiin.

Latviassa pidetyssä tapaamisessa tutkijat esittivät halvemman vaihtoehdon Aimin toteuttamiseksi.

Uudessa versiossa luotaimesta olisi riisuttu Didymoksen kuuhun suunniteltu laskeutuja ja poistettu tutkajärjestelmä, joka luotaisi kuun rakennetta. Hintalappu olisi nyt 210 miljoonaa.

Nasan Dart-hanke eli varsinainen törmääjä etenee eurooppalaisista huolimatta, mutta Dart ei pysty tekemään kaikkia niitä tärkeitä mittauksia, joihin Aimia tarvittaisiin.

Aimin pitäisi mitata tarkasti kappaleen massa, jotta törmäyksen vaikutukset voitaisiin myös mitata.

”Emme ole koskaan kokeilleet asteroidin työntämistä radaltaan eikä sitä voi testata laboratoriossa mitenkään. Meidän täytyy selvittää, pitävätkö simulaatiomme ja mallimme paikkansa”, kertoo Esan johtaja Jan Woerner.

Nasa rakentaa Dart-luotaintaan edelleen alkuperäisessä aikataulussa. Sen olisi tarkoitus törmätä asteroidiin vuonna 2022.

Tutkijat sanovat, että parasta olisi ollut saada Aim tekemään mittauksia samaan aikaan Dartin kanssa. Aim pystyy heidän mukaansa hoitamaan tehtävänsä myös törmäyksen jälkeen, jos hanke ylipäätään saa rahoitusta.

Koirat, joilla oli tietty muoto oksitosiiniin liittyvästä geenistä, kääntyvät herkemmin omistajansa puoleen. Sama geenivariantti löytyi myös susilta.

Aivoissa erittyvä kiintymyshormoni oksitosiini on tärkeä osa ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä. Hellyydenosoitukset kuten halaaminen ja suutelu saavat oksitosiinia erittymään, ja sitä vapautuu erityisesti seksin aikana.

Oksitosiini säätelee myös ihmisen ja lemmikkien välistä elämää. Lemmikin silittely vapauttaa oksitosiinia, ja samalla tavoin koirankin aivot raksuttavat.

Ruotsalaisessa Linköpingin yliopistossa tutkittiin oksitosiinin vaikutusta kultaisiin noutajiin. Koirat, joilla oli tietty geenimuunnos oksitosiinireseptoriin liittyvällä alueella perimässä, kääntyivät herkemmin omistajansa puoleen pyytääkseen apua.

Tutkimuksessa pantiin 60 kultaista noutajaa ratkaisemaan yksinkertainen pulma. Niiden piti avata kansi saadakseen herkkupalan.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen kansi suljettiin niin, ettei koira voinut saada sitä auki. Tarkoitus oli katsoa, miten herkästi koira hakee omistajaltaan apua.

Kolme varttia ennen koetta koirien kuonoon suihkutettiin joko oksitosiinia tai suolavesiliuosta. Sitten tutkijat ottivat aikaa, kuinka kauan koira jaksaa itsekseen painia kannen kanssa.

Oksitosiinisuihke todella vaikutti, mutta vain osaan koirista. Sellaiset koirat, joilla oli tietty oksitosiinireseptoriin liittyvä geenivariantti, tulivat helpommin pyytämään apua omistajaltaan.

Samoja koiria testattiin myös suolavesiliuoksella, mikä odotetusti ei vaikuttanut avuntarpeen lisääntymiseen.

Kaikista koirista otettiin dna-näytteet. Tutkijat paikansivat erityyppisiä muunnoksia oksitosiinigeenien lähistöllä niiden kromosomistossa. Niin sanotun AA-genotyypin koirat reagoivat oksitosiiniin, kun taas GG-genotyypin koirat eivät.

Samaa vaihtelua havaittiin myös susilla. Tutkijat analysoivat 21 suden dna:ta niiden verinäytteistä.

Toisin sanoen oksitosiinireseptoriin liittyvät muunnokset olivat susilla jo ennen niiden kesyttämistä koiriksi. Se voi selittää, miksi tietyt sudet muinoin tulivat paremmin ihmisten kanssa toimeen.

”Tulokset antavat olettaa, että ihmiset aikoinaan valitsivat kesytettäviksi yhteistyökykyisiä susia ja jalostivat niistä seuraavia sukupolvia”, sanoo tiedotteessa Mia Persson, yksi tutkijoista.

Tutkimuksen julkaisi Hormones and Behaviour.