Fossilisoituneita sienieläinten tukirangan neulasia. Kuva: Nicholas J. Butterfield
Fossilisoituneita sienieläinten tukirangan neulasia. Kuva: Nicholas J. Butterfield

Uusi teoria mullistaa käsitystä eläinkunnan alusta.

Tavallisesti ajatellaan, että ilmakehän suurentunut happipitoisuus johti valtamerten hapettumiseen ja loi siten edellytykset monimutkaisten eläinten kehitykselle. Nyt tutkijat esittävät Nature Geoscience -lehdessä, että valtamerten hapettuminen saattoi lähteä niistä itsestään sienieläinten vauhdittamana.

Valtameren pinnalla oli ollut kohtalaisesti happea jo puolitoista miljardia vuotta ennen ensimmäisten eläinten kehittymistä. Syvemmältä happi kuitenkin puuttui. Tämä johtui tutkijoiden mukaan siitä, että happea kului runsaasti kuolleiden bakteerien hajoamiseen meren pinnalla, josta bakteerijäänteet eivät yleensä vajonneet syvemmälle.

Kun sitten suurempia yksisoluisia eliöitä, kuten ameboja, kehittyi, ne vajosivat kuoltuaan, jolloin hapen kulutus pintavesissä alkoi vähetä. Happea alkoi riittää leviämään sieltä muuallekin.

Kun seuraavaksi pesusienimäiset eläimet kehittyivät elämään merenpohjissa, entistä suurempi määrä eloperäistä jätettä alkoi poistua vedestä. Sienieläimet näet suodattavat vedestä orgaanista ainesta ravinnokseen, ja monet niistä käyttävät itse vain hitusen happea. Siksi niiden yllä olevassa vesimassassa hapen kulutus hajottamiseen väheni. Tämä mahdollisti hapen leviämisen yhä syvemmälle.

Sienieläimet vauhdittivat vesimassan hapettumista myös epäsuorasti. Niiden ansiosta happea kertyi pohjavesiin asti, mikä taas siirsi tärkeää ravinnetta fosforia vedestä pohjan sedimentteihin. Tämän johdosta meren perustuotanto supistui, mikä puolestaan vähensi hapen kulumista vesimassassa entisestään.

Tuloksena happi levisi kaikkialle valtamereen. Runsashappiset meret mahdollistivat lopulta liikkuvampien ja siksi happea enemmän vaativien eläinten kehityksen.