Taitelijan näkemys etäisimmästä löydetystä mustasta aukosta. Kuva: Robin Dienel / Carnegie Institution for Science
Taitelijan näkemys etäisimmästä löydetystä mustasta aukosta. Kuva: Robin Dienel / Carnegie Institution for Science

Tähtitieteilijöitä mietityttää, miten musta aukko on kasvanut valtavaan massaansa jo niin varhain.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet supermassiivisen mustan aukon noin 13 miljardin valovuoden päästä. Sillä on noin 800 miljoonaa kertaa Aurinkomme massa.

Aukko on syntynyt arviolta 690 miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen. Ennen tätä löytöä kaikkein etäisin musta aukko oli löytynyt ajalta, jolloin universumi oli noin 800 miljoonaa vuotta vanha.

Kesti yli puoli vuosikymmentä ennen kuin tämä kohde löytyi, vaikka tähtitieteilijät etsivät koko ajan etäisempää kohdetta.

Tähtitieteilijöitä mietityttää nyt se, miten aukko on kasvanut isoksi niin varhain ja niin nopeasti. Löydöstä kertoi tiedelehti Nature.

Löydetty musta aukko imee ainetta nuoren galaksin keskustassa. Tutkijat kutsuvat tällaista ilmiötä kvasaariksi.

Mustalle aukolle imeytyvä kuuma kaasu asettuu mustan aukon ympärille kertymäkiekoksi, josta sitä siirtyy mustan aukon nieluun.

”Kvasaarit ovat kirkkaimpia ja kaukaisimpia tunnettuja taivaan kohteita”, sanoo BBC:lle Bram Venemans Max Planckin tähtitieteen instituutista Saksassa. Kvasaarien avulla tähtitieteilijät yrittävät selittää varhaisen maailmankaikkeuden vaiheita.

Ihmetystä herättää, mistä musta aukko kokosi ison massansa, sanoo yksi löytäjien ryhmästä, Eduardo Bañados Carnegie -instituutista.

Löydetty kvasaari kiinnostaa, koska sieltä saapuva valo tulee ajalta, jolloin universumin ikä oli vain noin viisi prosenttia nykyisestä. Tuona aikana syttyivät ensimmäiset tähdet.

Kvasaarin etäisyyttä kuvaa ominaisuus, jota kutsutaan punasiirtymäksi. Siinä mitataan, kuinka paljon maapallolle saapuneen valon aallonpituus on venynyt universumin laajentuessa.

Havaittu mustan aukon punasiirtymä on 7,54. Mitä suurempi luku, sitä suurempi kohteen etäisyys on.

miilu
Seuraa 
Viestejä704
Liittynyt25.1.2011

Etäisin musta aukko löytyi 13 miljardin valovuoden päästä

Mustan aukon ympärillä on valoisia kohteita joista punasiirtymän avulla saadaan etäisyys. Kun tämä tiedetään, voidaan gravitaatioaaltojen maapallolla mitatusta taajuudesta saada tieto esim. kahden aukon törmäyksessä ollut pyörimisnopeus. Gravitaatioaaltojen taajuus on laskenut huomattavasti matkatessaan kohteesta. Hiukan ihmetytti noiden primitiivisten aukkojen etäisyyden mittaus. Eli käytetäänkö etäisyyden arviointiin itse galaksin valoa?
Lue kommentti
Tutkijan mielestä presidentti Donald Trumpkaan ei vaikuta tietävän paljon, vaikka laukookin vankasti mielipiteitään. Kuva: Paul D. Williams/The White House
Tutkijan mielestä presidentti Donald Trumpkaan ei vaikuta tietävän paljon, vaikka laukookin vankasti mielipiteitään. Kuva: Paul D. Williams/The White House

Niin sanottu ylivertaisuusvinouma saa epäpätevän ihmisen yliarvioimaan omaa osaamistaan ja pätevän vähättelemään itseään.

Mitä vähemmän ihminen asiasta tietää, sitä enemmän hän luulee tietävänsä. Asioista oikeasti perillä olevat taas saattavat olla taipuvaisia vähättelemään omaa osaamistaan.

Tähän psykologiassa tunnettuun ylivertaisuusvinoumaan eli Dunning–Krugerin vaikutukseen törmää esimerkiksi internetin kommenttipalstoilla. Uusi tutkimus osoittaa, että se vaikuttaa myös poliittisessa ajattelussa.

Politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Ian Anson Marylandin yliopistosta havahtui tutkimaan asiaa seuratessaan sosiaalisessa mediassa käytyjä keskusteluja Yhdysvaltain vaalien aikaan. Anson ja muut tutkijat kiinnittivät huomiota siihen, että sosiaalisessa mediassa paljon seuraajia saaneet kommentaattorit esittivät vaalikamppailusta varsin voimakkaita ja itsevarmoja näkemyksiä.

”Vaalien jälkeen jotkut alkoivat puhua jopa Dunning–Kruger-presidentistä, sillä Donald Trump laukoo voimakkaita mielipiteitä asioista, joista ei kuitenkaan vaikuta tietävän paljon mitään”, Anson sanoo Psypost-verkkolehdessä.

Anson huomasi, että ylivertaisuusvinouman vaikutusta ei juurikaan ollut selvitetty politiikan tutkimuksessa. Häntä kiinnosti myös, ovatko erityisen vahvasti johonkin poliittiseen siipeen sitoutuvat ihmiset alttiimpia sille.

Anson kehitti yksinkertaisen koeasetelman testatakseen asiaa. 2600 täysi-ikäistä amerikkalaista vastasi verkkokyselyyn, jossa kartoitettiin heidän tietojaan Yhdysvaltojen politiikasta. Lomakkeessa kysyttiin esimerkiksi, kuka on Yhdysvaltain energiaministeri, kumpi puolue hallitsee tällä hetkellä edustajainhuonetta ja mihin hankkeisiin hallitus käyttää vähiten rahaa.

Koehenkilöitä pyydettiin samalla arvioimaan, miten hyvin he kokevat olevansa perillä politiikasta.

Todellinen osaaminen osoittautuikin kuviteltua vähäisemmäksi. Mitä huonommat tiedot politiikasta ihmisellä testin mukaan oli, sitä paremmaksi hän omat tietonsa arvioi. Ylipäänsä koe osoittautui valtaosalle vaikeaksi.

”Moni amerikkalainen vaikuttaa todella itsevarmalta omista tiedoistaan, koska he eivät tiedä itse, kuinka vähän he oikeastaan tietävät.”

”Vaikutus näyttää myös vahvistuvan, kun ihmiset kohtaavat toisen poliittisen laidan edustajia”, Anson kertoo.

Kokeen toisessa osassa jompaankumpaan poliittiseen laitaan vahvasti samaistuvat osallistujat pantiin pisteyttämään muiden vastauksia. Heille annettiin valmiiksi täytetty lomake, jonka kerrottiin olevan toista poliittista laitaa edustavan henkilön täyttämä. Vakaumukselliset republikaanit siis luulivat arvioivansa vankkojen demokraattien vastauksia ja toisin päin.

Vinouma vaikutti tässäkin. Mitä huonommin henkilö oli itse pärjännyt testissä, sitä todennäköisemmin hän pisteytti muiden testivastaukset puhtaasti omien poliittisten luulojensa mukaan.

”Tulokset viittaavat siihen, että amerikkalainen poliittinen keskustelukulttuuri on laajasti epäonnistunut. Kun yhden laidan edustaja kohtaa omaan puolueeseensa kuulumattoman, on varsin todennäköistä, että hän arvioi sekä omansa että toisen ihmisen poliittisen ymmärryksen väärin. Ja usein vielä niin, että hän pitää itseään pätevämpänä”, Anson sanoo.

Ansonin tutkimus julkaistiin Political Psychology -lehdessä.

Joistain viruksen kantajista löytyneet vasta-aineet vaikuttavat lupaavalta keinolta torjua tautia.

Nature Medicine -lehdessä julkaistu uusi tutkimus antaa toivoa kauan etsitystä hiv-rokotteesta. Niin sanotut laajasti neutraloivat vasta-aineet näyttävät lupaavalta lähestymistavalta. Niitä kehittyy joillekin hiv-positiivisille henkilöille.

Nämä vasta-aineet tepsivät useaan hi-viruksen kantaan, ja niillä on onnistuttu suojaamaan apinoita ihmisen hiviä muistuttavalta virukselta useita kuukausia.

Yhdysvaltain terveysviraston tutkija Malcolm Martinin johtama ryhmä räätälöi näiden laajasti neutraloivien vasta-aineiden ominaisuuksia laboratoriossa niin, että yksi ruiske tätä uutta vasta-ainecocktailia esti reesusmakakeita saamasta tartuntaa pisimmillään 20 viikon ajan.

Muunnellut vasta-aineet säilyvät koe-eläimen verenkierrossa 2–4 kertaa pidempään kuin muuntelemattomat.

Ruiskeen saaneita apinoita altistettiin kokeen aikana muunnellulle versiolle hi-viruksesta, niin sanotulle shiville. Se on laboratoriossa luotu yhdistelmä apinoiden si-virusta ja ihmisen hi-virusta. Ihmisen hi-virus on kehittynyt apinoilla luonnostaan esiintyvästä si-viruksesta, mutta ihmisen hi-virus ei tartu apinoihin.

Tutkimus on jatkoa saman ryhmän aiemmalle tutkimukselle, joka julkaistiin pari vuotta sitten Naturessa.

Vasta-aineruiske ei ole varsinaisesti rokote, sillä rokotteen ideana on virittää potilaan oma immuunijärjestelmä tuottamaan vasta-aineita viruksen nujertamiseksi. Nyt siis apinoihin ruiskutettiin näitä vasta-aineita suoraan. Niiden teho hiipuu ennen pitkää.

Kaksi kertaa vuodessa otettava vasta-aineruiske olisi silti merkittävä harppaus hiv:n torjumisessa. Vuonna 2016 maailmassa oli 37 miljoonaa hiv-positiivista ihmistä, ja uusia tartuntoja tuli 1,8 miljoonaa.

Tutkijat kuitenkin huomauttavat, että tulosten soveltaminen ihmisiin on vielä kaukana. Vaikka laajasti neutraloivat vasta-aineet nyt toimivatkin apinoilla, niin kokeessa ne pitivät kurissa vain yhtä tiettyä, räätälöityä viruskantaa. Toimivan rokotteen tai vasta-aineruiskeen pitäisi tepsiä hyvin erilaisiin hi-viruskantoihin.

Myös toisenlaiset lähestymistavat ovat tuottaneet hedelmää. Science-lehti raportoi viime kuussa yhdysvaltalaisessa hiv-konferenssissa esitellyistä tutkimuksista, joita pidetään lupaavina.

Oregonin Health & Science -yliopiston tutkijat esimerkiksi ovat siirtäneet apinoiden si-viruksen geenejä sytomegalovirukseen, pistäneet sitä koe-eläimiin ja luoneet näin rokotteen, joka on kokeissa pystynyt suojaamaan apinoita tartunnalta jopa vuoden ajan.

Koska herpesviruksiin kuuluva, muunneltu sytomegalovirus säilyy hengissä rokotetun elimistössä, se tarjoaa immuunijärjestelmälle jatkuvan harjoitusvihollisen todellista sairautta vastaan. Tämä rokote ei kuitenkaan toimi läheskään aina, eivätkä tutkijat tiedä vielä, miksi.

Hi-virukseen ei ole vielä parantavaa hoitoa, mutta lääkkeet ovat kehittyneet 1980-luvulta valtavasti. Kun vielä 30 vuotta sitten tartunta oli käytännössä kuolemantuomio, nykyään hi-positiivinen ihminen voi elää tavallista elämää päivittäisen lääkityksen turvin.