Madagaskarilla elävä gekkolaji on ovela pakenija ja vaikea tutkittava. Kuva: F. Glaw
Madagaskarilla elävä gekkolaji on ovela pakenija ja vaikea tutkittava. Kuva: F. Glaw
Suomujen lisäksi lisko luo ihonsa paetessaan. Kuva: F. Glaw
Suomujen lisäksi lisko luo ihonsa paetessaan. Kuva: F. Glaw

Moni lisko pystyy pudottamaan häntänsä, mutta Geckolepis pistää paremmaksi: hätätilassa se pystyy irrottamaan ihonsa ja suomunsa.

Madagaskarilla elää gekkoja, joiden keino pelastautua pinteestä tekee niistä poikkeuksellisen vaikeita tutkia.

Kun Geckolepikseen tarttuu, se irtoaa ihostaan ja kipittää käpälämäkeen. Paikalle – tai pedon suuhun – jää vain kasa kalamaisia suomuja.

Tästä huolimatta eläintieteilijät ovat nyt onnistuneet tunnistamaan upouuden Geckolepis-lajin, megalepiksen. Sen suomut ovat koko gekkokunnan suurimmat.

Se on mestari livistämään kiipelistä: eläimen suomupuku jää käteen kevyestäkin hipaisusta.

Tutkijat arvelevat, että suuret suomut varisevat helpommin kuin pienet, koska niissä on suhteessa enemmän kitkapintaa.

”Huomionarvoista on se, että sekä suomut että niiden alapuolinen iho uusiutuvat nopeasti eikä ihoon jää mitään arpia”, tohtorikoulutettava Mark Scherz saksalaisesta Ludwig Maximilian -yliopistosta toteaa tiedotteessa.

Suomut ja iho ovat takaisin paikallaan muutamassa viikossa. Jos gekkoihon korjausmekanismi saadaan selvitettyä, tietoa voitaisiin hyödyntää lääketieteessä, tutkijat toivovat.

G. megalepiksen määrittelyyn osallistui viisi tutkijaa Saksasta, Yhdysvalloista ja Kolumbiasta.

”Tunnistustehtävä oli painajaismainen”, Scherz kertoo.

Vaikka tutkijat saivat liskoja kiinni houkuttelemalla ne ansapusseihin, luokittelu osoittautui ongelmalliseksi.

Matelijalajeja erotellaan toisistaan usein suomukuvioiden avulla, mutta Geckolepikset ripottelevat suomujaan niin herkästi, ettei kuvioita voinut käyttää määrittelyssä.

Scherz kollegoineen keksi kokeilla työhön mikrotomografialaitetta. Sillä saa otetuksi kolmiulotteisia röntgenkuvia ja tutkittua eläimen rakennetta ilman, että sitä tarvitsee vahingoittaa.

Mikrotomografialla gekkojen kalloista löytyi kuin löytyikin tarpeeksi erityispiirteitä, jotka riittivät uuden lajin luokitteluun.

Yllätyksiä ilmeni. 150 vuotta sitten nimetty kalansuomugekkolaji, Geckolepis maculata, osoittautui sukulinjaltaan aivan erilaiseksi kuin mitä oli luultu.

”Tyypillistä Geckolepiksille. Juuri kun kuvittelet, että olet saanut ne järjestykseen, ilmenee jotakin, mikä kääntää olettamuksen päälaelleen. Emme vieläkään tiedä, mikä Geckolepis maculata oikein on”, Scherz tunnustaa.

Tutkimuksen julkaisi Peerj.

Euroopan avaruusjärjestön havainnekuvassä on asteroidi Didysos ja sitä kiertävä kappale, johon tutkijat törmäyttäisivät luotaimen.

Yhdysvaltain avaruusjärjestö Nasan ja Euroopan Esan tutkijat haluavat selvittää, miten asteroideja voitaisiin torjua, mutta Euroopan puolelta rahoitus on jäissä.

Kuulussa Armageddon-katastrofielokuvassa 1990-luvulta Bruce Willisin johtama tiimi lähetetään avaruuteen räjäyttämään Maata kohti syöksyvä asteroidi palasiksi.

Yhdysvaltojen ja Euroopan avaruusjärjestöjen Nasan ja Esan tutkijat suunnittelevat vähän samaa, mutta paljon pienemmässä mitassa ja ilman ydinpommeja.

Niin sanottu Aida-hanke on ollut vireillä jonkin aikaa. Nimi tulee sanoista Asteroid Impact and Deflection Assessment.

Sen tarkoitus on laukaista luotain Didymos-asteroidille, jota kiertää myös pieni kuu. Didymoksen läpimitta on 800 metriä ja sitä kiertävän kappaleen läpimitta on 150 metriä.

Tutkijat haluavat törmäyttää luotaimen tähän pienempään kappaleeseen. Ajatuksena on tutkia, miten asteroidien ratoja pystytään muuttamaan törmäyksellä.

Aida koostuisi kahdesta luotaimesta: eurooppalaisten Aim laukaistaisiin ensin ja se asettuisi kiertämään Didymosta.

Aim tekisi tärkeitä mittauksia ja sen jälkeen laukaistaisiin amerikkalaisten Dart, joka törmäisi Didymoksen kuuhun ja suistaisi sen radaltaan.

Didymos sopii kohteeksi, koska se on lähellä ja törmäyskoe ei saisi sen kuuta syöksymään Maata kohti. Didymoksen kuu on myös samaa kokoluokkaa kuin maapalloa todennäköisimmin uhkaavat asteroidit. Asiasta kertoo Nasan verkkosivu.

Uhkaavia asteroideja ei tällä hetkellä tunneta. Asteroidivyöhykkeellä on kuitenkin tuhansia ja tuhansia kappaleita, jotka voisivat mahdollisesti joskus ajautua törmäämään maapalloon.

Kiviä putoilee silloin tällöin. Kuuluisa Siperian Tunguskan räjähdys vuonna 1908 aiheutui todennäköisesti pienehkön asteroidin törmäyksestä. Vuonna 2013 Tšeljabinskin yllä räjähti meteori, joka aiheutti 1 600 ihmisen loukkaantumisen.

Tutkijat uskovat, että asteroidien törmäykseltä voidaan suojautua. Siksi Aida-hankkeen eteneminen olisi tärkeää.

”Emme ole voimattomia asteroidien edessä. Mutta meidän täytyy harjoitella niiden torjumista tosielämässä siltä varalta, että joskus joudumme oikeasti suistamaan asteroidin radaltaan”, sanoo yhdysvaltalaista osaa hankkeesta johtava Andrew Cheng tiedotteessa.

Viime joulukuussa Euroopan avaruusjärjestö Esan jäsenmaat peruivat rahoituksen toiselta hankkeeseen tarvittavalta luotaimelta

Rahat ohjattiin Marsista elämää etsivään ExoMars-hankkeeseen.

Nyt tutkijat yrittävät lobata asteroidihanketta taas henkiin.

Latviassa pidetyssä tapaamisessa tutkijat esittivät halvemman vaihtoehdon Aimin toteuttamiseksi.

Uudessa versiossa luotaimesta olisi riisuttu Didymoksen kuuhun suunniteltu laskeutuja ja poistettu tutkajärjestelmä, joka luotaisi kuun rakennetta. Hintalappu olisi nyt 210 miljoonaa.

Nasan Dart-hanke eli varsinainen törmääjä etenee eurooppalaisista huolimatta, mutta Dart ei pysty tekemään kaikkia niitä tärkeitä mittauksia, joihin Aimia tarvittaisiin.

Aimin pitäisi mitata tarkasti kappaleen massa, jotta törmäyksen vaikutukset voitaisiin myös mitata.

”Emme ole koskaan kokeilleet asteroidin työntämistä radaltaan eikä sitä voi testata laboratoriossa mitenkään. Meidän täytyy selvittää, pitävätkö simulaatiomme ja mallimme paikkansa”, kertoo Esan johtaja Jan Woerner.

Nasa rakentaa Dart-luotaintaan edelleen alkuperäisessä aikataulussa. Sen olisi tarkoitus törmätä asteroidiin vuonna 2022.

Tutkijat sanovat, että parasta olisi ollut saada Aim tekemään mittauksia samaan aikaan Dartin kanssa. Aim pystyy heidän mukaansa hoitamaan tehtävänsä myös törmäyksen jälkeen, jos hanke ylipäätään saa rahoitusta.

Koirat, joilla oli tietty muoto oksitosiiniin liittyvästä geenistä, kääntyvät herkemmin omistajansa puoleen. Sama geenivariantti löytyi myös susilta.

Aivoissa erittyvä kiintymyshormoni oksitosiini on tärkeä osa ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä. Hellyydenosoitukset kuten halaaminen ja suutelu saavat oksitosiinia erittymään, ja sitä vapautuu erityisesti seksin aikana.

Oksitosiini säätelee myös ihmisen ja lemmikkien välistä elämää. Lemmikin silittely vapauttaa oksitosiinia, ja samalla tavoin koirankin aivot raksuttavat.

Ruotsalaisessa Linköpingin yliopistossa tutkittiin oksitosiinin vaikutusta kultaisiin noutajiin. Koirat, joilla oli tietty geenimuunnos oksitosiinireseptoriin liittyvällä alueella perimässä, kääntyivät herkemmin omistajansa puoleen pyytääkseen apua.

Tutkimuksessa pantiin 60 kultaista noutajaa ratkaisemaan yksinkertainen pulma. Niiden piti avata kansi saadakseen herkkupalan.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen kansi suljettiin niin, ettei koira voinut saada sitä auki. Tarkoitus oli katsoa, miten herkästi koira hakee omistajaltaan apua.

Kolme varttia ennen koetta koirien kuonoon suihkutettiin joko oksitosiinia tai suolavesiliuosta. Sitten tutkijat ottivat aikaa, kuinka kauan koira jaksaa itsekseen painia kannen kanssa.

Oksitosiinisuihke todella vaikutti, mutta vain osaan koirista. Sellaiset koirat, joilla oli tietty oksitosiinireseptoriin liittyvä geenivariantti, tulivat helpommin pyytämään apua omistajaltaan.

Samoja koiria testattiin myös suolavesiliuoksella, mikä odotetusti ei vaikuttanut avuntarpeen lisääntymiseen.

Kaikista koirista otettiin dna-näytteet. Tutkijat paikansivat erityyppisiä muunnoksia oksitosiinigeenien lähistöllä niiden kromosomistossa. Niin sanotun AA-genotyypin koirat reagoivat oksitosiiniin, kun taas GG-genotyypin koirat eivät.

Samaa vaihtelua havaittiin myös susilla. Tutkijat analysoivat 21 suden dna:ta niiden verinäytteistä.

Toisin sanoen oksitosiinireseptoriin liittyvät muunnokset olivat susilla jo ennen niiden kesyttämistä koiriksi. Se voi selittää, miksi tietyt sudet muinoin tulivat paremmin ihmisten kanssa toimeen.

”Tulokset antavat olettaa, että ihmiset aikoinaan valitsivat kesytettäviksi yhteistyökykyisiä susia ja jalostivat niistä seuraavia sukupolvia”, sanoo tiedotteessa Mia Persson, yksi tutkijoista.

Tutkimuksen julkaisi Hormones and Behaviour.