Avaruuden romua napataan brittien kokeissa haaviinkin. Sitten romu lähetetään alemmas ilmakehään, jossa se palaa poroksi. Kuva: Surrey Space Center
Avaruuden romua napataan brittien kokeissa haaviinkin. Sitten romu lähetetään alemmas ilmakehään, jossa se palaa poroksi. Kuva: Surrey Space Center

Romun ohjataan kitkan tuhottavaksi alemmille kiertoradoille.

Maapalloa kiertää jo noin puolisen miljoonaa kappaletta, jotka ovat tarpeettomia. Tätä tavaraa sanotaan avaruusromuksi. Tuo avaruuden jätemäärä painaa yhteensä noin 7 500 tonnia.

Lisääntyvä romu on saatava pois tärkeiltä kiertoradoilta. Muuten uusien satelliittien – ja ihmisten – vienti avaruuteen vaikeutuu. Tutkimusten mukaan viisi satelliittia on jo kolaroinut avaruusromun kanssa.

Romuista esimerkiksi aikoinaan neljäs taivaalle lähetetty satelliitti, amerikkalainen Vanguard 1, sammahti jo 1964, mutta se kiertää yhä Maata ja jatkaa radallaan yli 200 vuotta, jos sitä ei saada tuhottua.

Tämä johtuu siitä, että Vanguard 1 kiertää Maata niin korkealla, että ilmakehä ei juurikaan hidasta sen vauhtia ja lopulta polta sitä.

Eri konsteja on pohdittu vuosia. Pian alkavat ensimmäiset käytännön kokeilut, joilla hylätyt kantorakettien osat, pienet sirpaleet, sammuneet satelliitit, unohtuneet työkalut, pultit, mutterit ja kaikki romu saadaan pois.

Pienikin romu aiheuttaa paljon vahinkoa, koska sen liike-energia on niin suuri. Viime vuonna irtonainen maalihiutale osui kovalla vauhdilla kansainvälisen avaruusaseman ISS:n ikkunaan. Ikkunaan tuli halkeama.

Britit saavat pian matkaan pienen satelliitin, jonka nimi on RemoveDebris eli ”Roskatpois”. Se on ensimmäinen satelliitti, joka tähtää vain avaruusromun poistoon.

Britit ovat koonneet ensimmäisen ”roskasatelliitin” Surreyn yliopiston avaruuskeskuksessa. Se pakataan lähtökuntoon vuoden 2018 alussa. Satelliitti on pesukoneen kokoinen.

Satelliitti viedään ensiksi rahtina kansainväliselle avaruusasemalle ISS:lle. Astronautit purkavat sen rahtialuksessa paketista ja valmistelevat sen. Sitten se lähetetään maapallon kiertoradalle.

”Romusatelliitissa on tekniikoita, joita ei ole koskaan kokeiltu avaruudessa”, sanoo satelliittia kehittänyt Jason Forshaw Surreyn yliopistosta BBC:lle.

Romunkerääjällä on mukanaan omaa romua, minisatelliitteja. Se kokeilee niiden avulla eri keinoja romun siivoamiseksi.

Jotkut konstit ovat kuin muinaisista gladiaattoreiden taisteluista. Esimerkiksi keihäsmäistä harppuunaa ja verkkoa kokeillaan.

RemoveDebris lähettää ainakin yhden pienen satelliitin ”saaliiksi”. Sitten se käyttää välineitään tuon satelliitin nappaamiseen.

Kokeissa avaruusromujen tutkijat näkevät, miten suunniteltu tekniikka pelaa painottomassa tilassa.

Jos avaruusromu saadaan kokeissa haaviin tai kiinni, on loppu jo helpompaa. Romu ohjataan tai sysätään alemmalle kiertoradalle, jossa on enemmän ilmakehän molekyylejä ja sitä myötä kitkaa.

Kun kitka lämmittää romun pintaa, vajoaa romu yhä alemmas. Lopulta se palaa kokonaan ilmakehässä. Se, mitä romusta jää jäljelle, on lähinnä palamisjätteitä.

Lopuksi RemoveDebris laskee omaa rataansa. Näin se varmistaa, että alus itse palaa ilmakehässä eikä romunkerääjästä itsestään tule romua, selittää Forshaw.

Romun siivoamisen kokeilu maksaa noin 17 miljoonaa euroa.

”Joillekin avaruusromu on samantekevää. Minun mielestäni se on pahimpia ympäristökatastrofeja”, sanoo BBC:lle Southamptonin yliopiston avaruusinsinööri Hugh Lewis.

Avaruuden satelliitit tarjoavat monia tärkeitä palveluja. Niitä ovat satelliittipaikannus, navigointi, viestintä, sääennusteet ja monet muut palvelut, muistuttaa Lewis.

Euroopan avaruusjärjestö ESA tutkii nyt, kuinka suuret satelliitit, kuten 10 metriä pitkä ja 2,5 metriä leveä Envisat voitaisiin tuhota, kun ne eivät ne toimi.

Juuri isoista satelliiteista syntyy paljon uutta romua, jos niihin osuu kovalla vauhdilla pientäkään avaruusromua. Tällaisessa törmäyksessä syntyisi tuhansia uusia pieniä romunpalasia.

Se voisi johtaa ketjureaktioon. Yhä enemmän nopeasti lentäviä osia osuisi toisiinsa. Kiertorata voisi täyttyä niin paljosta romusta, että avaruuden tärkeille kiertoradoille ei voisi enää lähettää mitään.

Jos näin kävisi, mentäisiin maan päällä monessa tekniikassa vuosikymmeniä taaksepäin.

Asiantuntijat suunnittelevat nyt, että kaikkien uusien satelliittien pitäisi kyetä polttamaan itsensä poroksi alemmassa ilmakehässä 25 vuoden käytön jälkeen.

Avaruuteen lähetetään koko ajan lisää pieniä satelliitteja, ja uusia avaruusvaltioita syntyy koko ajan. Suomikin on lähettänyt jo pieniä satelliitteja avaruuteen ja on avaruusvaltio. Siksi kaikki osalliset pitäisi saada noudattamaan avaruusromuun liittyviä sääntöjä.

Planeetta imee 99 prosenttia siihen osuvasta valosta.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet planeetan, joka on kuin itse pimeys. Kaukana Leijonan tähdistössä omaa tähteään kiertävä Jupiterin kokoinen Wasp-104b imee jopa 99 prosenttia siihen osuvasta valosta.

Tutkijat kirjoittavat arXiv-esijulkaisupalveluun ladatussa artikkelissaan, että Wasp-104b on ”mustempi kuin hiili”.

Wasp-104b on Jupiterin massainen kaasujättiläinen. Se kiertää emotähteään erittäin lähellä, lähempänä kuin Merkurius kiertää meidän Aurinkoamme. Planeetta tekee täyden kierroksen tähtensä ympäri alle kahdessa vuorokaudessa.

Tällaista tähden lähellä kiertävää kaasuplaneettaa kutsutaan kuumaksi jupiteriksi. Tähden säteily lämmittää planeettaa jopa tuhansiin asteisiin, mikä estää muun muassa pilvien muodostumisen planeetan päiväpuolelle.

Wasp-104b on lisäksi vuorovesilukittunut tähteensä, eli aina sama puoli planeetasta on tähteen päin. Toisella puolella vallitsee ikuinen yö.

Äärimmäisen musta väri johtuu siitä, että valoa heijastavia pilviä ei pääse muodostumaan. Sen sijaan planeetan kaasukehässä on kaliumia ja natriumia, jotka imevät valoa.

Tummuus ei estä meitä havaitsemasta planeettaa. Tämäkin planeetta löydettiin tarkastelemalla varjoa, joka muodostuu kun planeetta kulkee meistä katsoen tähtensä editse.

”Tähän asti tunnetuista mustista planeetoista sanoisin, että tämä menee top viiteen. Ehkä top kolmoseen”, pohtii tutkimusta johtanut astrofyysikko, tohtoriopiskelija Teo Mocnik englantilaisesta Keelen yliopistosta New Scientist -lehdessä.

Wasp-104b ei ole siis ainoa laatuaan. Tällaisia pikimustia planeettoja tunnetaan muutama muukin. Tummin kaikista on vuonna 2011 löydetty TrES-2b, joka heijastaa vain 0,1 prosenttia siihen osuvasta valosta. Sen kaasukehässä on muun muassa titaanioksidia valoa imemässä.

Toinen kiintoisa musta jättiläinen on Hat-p-7b. Sen yöpuolella sataa rubiineja ja safiireita, kun planeetan kaasukehässä oleva alumiinioksidi tiivistyy mineraalikiteiksi eli korundeiksi.

Vaikka nämä planeetat heijastavat äärimmäisen vähän valoa, on hieman harhaanjohtavaa verrata niitä hiileen, huomauttaa astrofysiikan professori Adam Burrows Princetonin yliopistosta. Ne eivät näyttäydy aivan pikimustina, vaan mitä luultavimmin Wasp-104b on hyvin tumman purppuran värinen. TrES-2b puolestaan on niin kuuma, että se hohtaa heikosti punaisena, kuin kekäle.

Planeetat löydettiin Kepler-avaruusteleskoopin avulla. Aurinkoa kiertävä Kepler-teleskooppi on tähän mennessä havainnut jo yli 2300 planeettaa muiden tähtien ympäriltä.

Kivikautisessa naudankallossa on reikä, jonka kuva näyttää sen sekä otsaluun ulko- että sisäpuolelta. Janan pituus vastaa kymmentä senttimetriä. Kuva: Fernando Ramirez Rozzi
Kivikautisessa naudankallossa on reikä, jonka kuva näyttää sen sekä otsaluun ulko- että sisäpuolelta. Janan pituus vastaa kymmentä senttimetriä. Kuva: Fernando Ramirez Rozzi

Länsi-Ranskasta löydetyssä yli 5 000 vuotta vanhassa lehmän kallossa oleva reikä on mitä todennäköisimmin porattu tarkoituksella.

Kallonporaus on ikivanha toimenpide. Esimerkiksi migreenin ja epilepsian uskottiin aiheutuvan pään sisällä mekastavista pahoista hengistä, ja kun kalloon porattiin tai raaputettiin reikä, nämä pirut pääsivät liihottelemaan matkoihinsa.

Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että ihmiset porasivat reikiä toistensa päihin jo yli 8 000 vuotta sitten. Toimenpiteestä jopa selvittiin hengissä jo kivikaudella.

Useassa vanhassa kallossa näkyy, että porausreikä on luutunut umpeen. Potilas on siis elänyt ainakin jonkin aikaa toimenpiteen jälkeen.

Nyt Ranskasta löydetty yli 5 000 vuotta vanha lehmän kallo viittaa siihen, että ihmiset ovat kenties harjoitelleet operaatiota eläimillä. Lehmän kallossa on ammottava reikä, jonka ympärillä on selvästi samanlaisia raapimisjälkiä kuin porauksen läpikäyneiden ihmisten päässä.

Atlantin rannalla Länsi-Ranskassa on muinoin ollut kivikautista asutusta, ja lehmän kallo kaivettiin siellä esille jo 1970–1980-luvun kaivauksissa.

Reiän ajateltiin tuolloin syntyneen kamppailussa toisen eläimen kanssa. Kenties toinen sarvipää oli puhkaissut lehmäparan kallon.

Kallon alun perin löytänyt tutkija pyysi kuitenkin muutama vuosi sitten kahta tutkijaa vilkaisemaan reikää lähemmin.

”Näimme hyvin nopeasti, että reikä on syntynyt kallonporauksesta. Se ei ole sarven jälki”, kertoo tutkija Fernando Ramirez Rozzi LiveScience-verkkolehdelle.

Totuus paljastui viimeistään elektronimikroskoopin alla, kun tutkijat näkivät kivityökalujen aiheuttamat raapimisjäljet reiän ympärillä.

Muinaiset ihmiset ovat siis ehkä harjoitelleet kallonporausta lehmällä. Tai kenties lehmäparka on kärsinyt jostain sairaudesta, jota on yritetty parantaa poraamalla sen päähän reikä.

Ei tiedetä, oliko lehmä elossa, kun reikä tehtiin. Joka tapauksessa se ei ole elänyt kovin pitkään operaation jälkeen, sillä reikä ei ole luutunut lainkaan.

Tutkijat pohtivat myös, olisiko reikä tehty osana jotain rituaalia. Heidän mielestään on kuitenkin todennäköisintä, että lehmä on toiminut aloittelevan kallonporaajan harjoituspotilaana ennen kuin vaarallista tekniikkaa on lähdetty soveltamaan ihmiseen.

Ranskasta on aiemmin löytynyt myös villisian kallo, jossa on samankaltainen reikä.

Tutkimuksen julkaisi Scientific Reports.