Hiukkasen löytyminen jättää monta avointa kysymystä.

Hiukkastutkimuskeskus Cern kertoi tänään uusimmat tulokset Higgsin hiukkasen metsästyksestä.

Mega-arvoitus ratkeaa tänä vuonna

Teksti: Maria Korteila

Jos maailman etsityintä hiukkasta Higgsin bosonia ei lähikuukausina löydy, sitä ei ole olemassakaan. Jos se löytyy, se voi olla yksi viidestä. Oletukset aineesta saattavat heittää kuperkeikkaa.

Artikkeli on julkaistu Tiede-lehdessä 6/2012.

Sinäkin olet varmasti kuullut tästä kuuluisasta karkulaisesta, josta ei ole nähty vilaustakaan, vaikka teoria antaa sille oikeuden olla olemassa. Nyt sen kohtalon hetket ovat käsillä. Viime syksynä pääetsivinä häärivät hiukkastutkimuskeskus Cernin fyysikot saattoivat saada sen jo näköpiiriinsä. Tiedelehtien lööpit huusivat: Higgsin hiukkanen melkein löytyi!

Niin ne huusivat myös vuonna 2000. Ei silloin löytynyt. Hitsin hiukkanen!

Mistä metsästys alkoi?

Palataan hieman ajassa taaksepäin. 1960-luvulla brittifyysikko Peter Higgs esitteli teorian, jonka mukaan avaruus ei ole tyhjä vaan siellä vaikuttaa kenttä, joka antaa alkeishiukkasille massan. Ennen tätä massaa ei fysiikassa juuri ollut mietitty. Sitä oli pidetty hiukkasten itsestään selvänä ominaisuutena.

Higgsin kenttää voi verrata vaikkapa mereen tai mihin tahansa aineeseen, johon joutuessaan hiukkasten liike tahmaa. Raskaammilla enemmän, kevyemmillä vähemmän.

Kuten kaikki kentät, myös Higgsin kenttä tarvitsee välittäjähiukkasen. Jos kenttä on olemassa, on oltava myös Higgsin hiukkanen.

Totuuden nimessä on mainittava, ettei Higgs ollut ainoa eikä edes ensimmäinen, joka hiukkasen esitteli. Hän oli yksi monista, mutta hänen mukaansa hiukkasta nyt kutsutaan.

Mihin hiukkanen tarvitaan?

Higgsin hiukkanen on puuttuva pala nykyfysiikan perusteoriaa, standardimallia, joka kuvaa aineen koostumusta ja kolmen luonnon perusvoiman vuorovaikutussuhteita. Kaikki muut mallin ennustamat hiukkaset on löydetty, vain Higgs puuttuu. Jos sekin paljastaisi itsensä, teoriasta tulisi täydellinen.

Valitettavasti tämä on kaunisteltu totuus. Higgsin hiukkanen ei selitä lainkaan kaikkea massasta. Se ei kerro, miksi alkeishiukkasten massat ovat hyvin erilaiset: pienimmän ja suurimman massalla on eroa yli kymmenen kertaluokkaa. Kuten vaikka elefantilla ja pikkuruisimmalla muurahaisella.

Toiseksi se ei selitä kaikkea massaakaan. Atomin alkeishiukkasten, kvarkkien, massa selittää vain 1,5 prosenttia atomin massasta – loppu on vinhasti liikkuvien hiukkasten liike-energiaa. Nykykäsityksen mukaan hiukkaset muodostavatkin vain neljä–viisi prosenttia universumin massasta.

Standardimallin täydentymistä Higgsin hiukkasella himmentää myös se, ettei mallikaan ole täydellinen. Standarditeoria ei esimerkiksi pysty selittämään neljättä perusvoimaa, gravitaatiota, eikä pimeää ainetta, jota maailmankaikkeutemme aineesta ja massasta on todella iso siivu, noin neljännes.

Miksi Higgs sitten on niin himoittu hiukkanen? Siksi, että pienikin selitys on osa jotain suurempaa ja pienikin havainto tarjoaa tienviitan uusiin tutkimuksiin. Pienikin uusi tieto auttaa vastaamaan kysymykseen, ovatko selityksemme maailman fysikaalisesta rakenteesta oikeita vai pielessä pahastikin.

Mistä hiukkasta etsitään?

Fyysikot etsivät hiukkasta kuin neulaa heinäsuovasta. Ongelmana vain on, että neulan koko on mysteeri. Standardimalli ei edes vihjaa, kuinka suuri on Higgsin bosonin massa ja mistä sitä niin ollen pitäisi etsiä. Niinpä suureen jahtiin osallistuneet fyysikot ovat joutuneet haravoivaan heinää jo koko tovin. Enää on jäljellä suhteellisen pieni kasa.

Viime syksynä Cernin tutkijat saattoivat ylpeästi esittää, että Higgsin hiukkasen on oltava alueella, joka sijaitsee 115:n ja 127 gigaelektronivoltin eli gevin välissä. Fyysikkopiireissä hiukkasten massaa mitataan gigaelektronivoltteina. Esimerkiksi protoni painaa noin yhden gevin. Grammoissa siinä olisi pilkun jälkeen 24 nollaa.

Saartorengas on kiristynyt nopeasti. Kun vielä jokin aika sitten etsintäalue oli laaja, 114–600 geviä, on rako enää 115–127 geviä. Tänä vuonna käydäänkin läpi kaikki, mikä vielä on tutkimatta. Siksi Cern on varma, että Higgsin hiukkanen löytyy vuoden loppuun mennessä – jos on löytyäkseen.

Miksi hiukkaseen uskotaan?

Viime joulukuussa Cernin kumpikin hiukkasta jahtaava jättihanke, CMS ja Atlas, kertoi löytäneensä datastaan pikkuisen poikkeaman, joka saattaisi olla Higgs. Toinen oli 124 gevin kohdalla, toinen 126:n. Dataa varmistamiseen vain ei vielä – noin 500 triljoonan protonitörmäyksen jälkeen – ollut tarpeeksi. Tämän vuoden kuluessa sitä kuitenkin kertyy nelinkertaisesti lisää.

Jännitystä peliin ovat tuoneet myös Tevatron-havainnot. Tämä Yhdysvaltain Fermilabin hiukkaskiihdytin on jo siirretty eläkkeelle, mutta dataa riittää kahlattavaksi.

Tevatron löysi heikon signaalin 125 gevin kohdalta, mutta vahvistusta havainnolle ei ole saatu. Se on kuitenkin siinä mielessä merkittävä, että Tevatron etsi Higgsiä eri tavalla kuin Cern.

Higgsin hiukkasta ei voi havaita suoraan. Se voi syntyä voimakkaiden protonisuihkujen yhteentörmäyksessä, mutta saman tien se myös hajoaa muiksi hiukkasiksi. Hajoamisen tapoja on monia, ja Tevatron tarkkaili eri hajoamiskanavaa kuin CMS tai Atlas. On kutkuttavaa, että eri hajoamistuotteita seuraavalla kokeella on saatu alustavasti vihiä hiukkasesta, joka olisi samankokoinen kuin Higgsin hiukkanen.

Vähemmälle huomiolle uutisoinnissa jäi, että sekä CMS että Atlas havaitsi jotakin myös 119 gevin kohdalla. Onko sielläkin hiukkanen? Higgs vai jokin toinen?

On kerrottu myös tuloksista, jotka saattavat puhua löytöä vastaan. Kun Atlas on saanut aiempaan dataansa lisää tuloksia, havainnon tilastollinen merkitys on heikentynyt. CMS ei ole raportoinut muutoksista.

Mitä löytö tarkoittaisi?

Jos varma havainto Higgsin hiukkasesta meitä tänä vuonna hellii, tilanne ei ole sittenkään kovin yksinkertainen. Mistä tiedämme, että kyseessä on juuri alun perin etsinnän kohteena ollut neula heinäsuovassa? Vai onko se neula laisinkaan? Emme heti mistään.

Ennen kuin löydetyn hiukkasen kaikki ominaisuudet on saatu selville – mihin voi mennä vuosia – voimme vain katsoa, mikä fyysikkojoukko tuulettaa rajuimmin.

Standardimallille löytö olisi toki suuri voitto, mutta toisaalta fyysikoita ei mikään pelota enemmän kuin se, että löytyy ainoastaan se, mitä etsitään. Standardimalli ei ole täydellinen hiukkasmalli eikä siksi sellaisenaan riitä kuvaamaan maailmankaikkeutta viimeistä piirtoa myöten. Jonkin pitäisi paikata kauneusvirheet, kuten gravitaation puuttuminen.

Paniikkiin ei kuitenkaan ole syytä. Standardimallin mukaan käyttäytyvä hiukkanen sopii myös moneen muuhun teoriaan, kuten supersymmetriaan.

Supersymmetriateoria on standardimallin laajennos, joidenkin kilpailuhenkisten mielestä sen kilpailija. Teorian mukaan jokaisella hiukkasella on vastinhiukkanen, niin sanottu superpartneri, ja Higgsin kenttiä on yhden sijaan kaksi ja Higgsin hiukkasia peräti viisi. Yksi niistä voisi käyttäytyä kuin standardimallin olettama Higgs, siis osoittautua tähtäimessä olevaksi haamuilijaksi, jonka massa olisi noin 125 geviä. Supersymmetrian olemassaolosta ei vielä ole saatu ainoatakaan kokeellista näyttöä, vaikka Cernissä on etsitty tunnettujen hiukkasten superpartnereita jo pitkään.

Vielä pidemmälle viety laajennos – tai kilpailija – ovat säieteoriat ja niiden kattoteoria, M-teoria. Sen mukaan universumissa ei olekaan ulottuvuuksia neljä, kuten olemme tottuneet ajattelemaan, vaan kymmenen tai yksitoista. Me emme vain kykene havaitsemaan kaikkia, sillä valtaosa ulottuvuuksista on kiertynyt pieneen kippuraan.

Säieteoriat poikkeavat muista kaikkeusteorioista toisellakin tapaa. Ne eivät näe hiukkasia pistemäisinä vaan määrittelevät ne värähtelyksi. M-teorian eräs muunnos kuitenkin esittää, että 117:n ja 127 gevin haarukassa olisi Higgsin hiukkasen kaltainen hiukkanen.

Säieteorian ongelmana on, että aineelle pystytään laskemaan tuhansia vaihtoehtoisia olemuksia, joita nykyisillä kiihdyttimillä ei mitenkään pysty todistamaan sen enempää oikeiksi kuin vääriksi.

Mihin nollatulos johtaisi?

Kaikkein jännittävintä olisi, ettei koko Higgsin hiukkasta löytyisi. On täysin mahdollista, ettei heinäsuovassa ole neulaa. Vääräleuat ovat laukoneet, ettei saartorenkaan pienentyminen tarkoita löytymisen todennäköisyyden kasvua vaan todennäköisyyttä, ettei hiukkasta olekaan.

Jos Higgsin kenttää ja hiukkasta ei ole, massalle täytyy löytää jokin uusi selitys.

Yksi ehdokas on teknivärimalli. Sen mukaan neljän perusvoiman lisäksi on olemassa myös viides perusvoima, niin sanottu väri. Teknivärimallissa kvarkit korvautuvat teknikvarkeilla, joita on paljon enemmän kuin kvarkkeja. Higgsin bosonia vastaava puuttuva hiukkanen olisi puolestaan hiukkaskimpusta koostuva massahiukkanen, ei Higgsin tapainen alkeishiukkanen.

Teknivärimallistakaan ei ole kokeellisia tuloksia. Keväällä 2011 Fermilabin Tevatron sai tosin vihiä jostakin aivan uudenlaisesta hiukkasesta, jonka uumoiltiin edustavan tekniväriä. Siitä ei kuitenkaan saatu tarpeeksi vahvaa signaalia, eikä löytöä voitu vahvistaa.

Teorioista ei ole pulaa, mutta ehkä kaikkea ei ole vielä hoksattu edes kuvitella. Ehkä Cernin jätti-ilmaisimet paiskaavat eteemme jotain täysin odottamatonta. Ehkä fysiikan uusi aikakausi alkaakin superyllätyksellä, joka saa käsityksemme aineen rakenteesta heittämään kuperkeikkaa.

 

Mikä Higgs?

Higgsin hiukkanen eli Higgsin bosoni on hiukkasfysiikan standardimallin puuttuva palanen. Teoreettinen malli, joka kuvaa aineen koostumusta ja luonnon kolmen perusvoiman – heikon, vahvan ja sähkö­magneetisen voiman – vuorovaikutus­suhteita, määrittelee Higgsin hiukkasen alkeishiukkaseksi, jonka välityksellä muut mallin alkeishiukkaset saavat massan. Nämä muut on löydetty kaikki. Vain Higgs on kateissa.

Jos Higgs löytyy

1 Kyseessä voi olla standardimallin tarkoittama alkeishiukkanen, joka selittää osan aineen massasta. Tällöin muita vastaavan kaltaisia hiukkasia ei ole.

2 Kyseessä voi olla standardimallin laajennoksen, supersymmetriateorian, odottama hiukkanen, yksi viidestä Higgsin hiukkasesta. Silloin pitäisi löytyä myös muita supersymmetrian ennustamia hiukkasia, tunnettujen hiukkasten superpartnereita.

3 Kyseessä voi olla ensimmäinen kokeellinen todiste säieteorioiden paikkansapitävyydestä. Osa näistä laajennoksista ennustaa, että massanluojahiukkanen löytyy juuri sieltä, mistä sitä nyt etsitään.

Jos Higgsiä ei löydy

1 Hiukkanen on vastoin odotuksia jollakin aivan toisella massa-alueella kuin sillä, mistä sitä on haettu. Joidenkin supersymmetriateorioiden mukaan Higgsiä vastaava hiukkanen voisi painaa yli 600 gigaelektronivolttia.

2 Hiukkasta ei ole olemassa lainkaan. Ainakaan kyse ei ole alkeishiukkasesta vaan hiukkasesta, joka koostuu muista hiukkasista. Silloin massalle täytyy löytää uusi selitys. Yksi vaihtoehto on niin sanottu teknivärimalli, joka sisältää uuden luonnon voiman, värin.

3 Käsityksissämme aineen perusrakenteesta on jokin perusluonteinen aukko. Maailmassa on jotain, mitä kukaan ei ole tullut ajatelleeksi. Olemme ihan kuutamolla!

 

Arkimerkitys kirkastuu hitaasti

Maria Korteila

Suurin osa meistä elää elämänsä täysin tyytyväisenä tietämättä mitään siitä, miten fyysikot yrittävät ympäröivää maailmaa selittää. Higgsin hiukkasen löytymisestäkään ei seuraa mullistuksia jokapäiväiseen arkeemme. Ainakaan pian.

Välillisesti hiukkasfysiikan tutkimus hyödyttää toki koko ihmiskuntaa. Pelkästään hiukkaskiihdyttimien kehitys on edistänyt lukuisia muita aloja lääketieteestä tietojenkäsittelyyn.

Se, miten fysikaalisen maailmankuvan muuttuminen muuttaa maailmaamme, selviää vasta vuosikymmenten tai vuosisatojen jälkeen. Näin on ollut aina. Kun elektroni löytyi 1800-luvun lopulla, tutkijat nostivat maljan "täysin turhalle hiukkaselle". Millainen sähkövallankumous siitä seurasikaan!

Ennen asiat olivat siinä mielessä paremmin, että tieteen löydöt oli helpompi käsittää. Maapallon saattoi kuvitella kiertämään Aurinkoa, vaikkei sitä omin silmin nähnytkään. Atomimallit, ainakin ensimmäiset niistä, pystyi hahmottamaan vilkkaalla mielikuvituksella.

Mutta miten maallikko voisi käsittää todellisuuden, jossa on 11 ulottuvuutta? Vaikka kuinka pinnistelisi, kolmiulotteinen koordinaatistomme hannaa vastaan.

Joku fyysikko totesi osuvasti fysiikan teorioista, että sanat ovat aivan turhia – tärkeintä on matematiikka. Sen kauniit yhtälöt johdattavat tietämme kohti maailmankaikkeuden suurimpia saloja.

Jokaista uutta teoriaa epäillään, ja monia suomitaan kokeellisten tulosten puutteesta. Yleensä uutta on täysin mahdoton todistaa saman ajan tietämyksellä. Niin kävi suhteellisuusteoriallekin. Todisteet tulivat jälkikäteen.

Kuten aina, historiasta voi ottaa oppia. Kyllähän se naurattaa jo alakoululaista, että maapallon on joskus luultu olevan litteä. Ja hihityttää opiskelijaa, että Einsteiniin saakka avaruuden luultiin olevan täynnä eetteriä. Voi sentään!

Ehkä jo muutaman sukupolven jälkeen tuntuu naurettavalta, että me pidimme useita ulottuvuuksia höpsönä ajatuksena. Kehitys kehittyy, onneksi myös ihmiset.

Maria Korteila on fysiikan diplomi-insinööri ja Tiede-lehden toimittaja. 

 

 Aineesta, teorioista ja Higgsin etsinnästä enemmän:

Megakone alkaa ratkoa kaikkeuden arvoituksia, Tiede 1/2008

Aineen 8 arvoitusta, Tiede 6/2008.

Valoa pimeään aineeseen, Tiede 12/2010.

Nimipäivä oli pitkään tärkein henkilökohtainen merkkipäivä.

Tiedätkö, milloin sinulla on nimipäivä? Toisin kun monessa muussa maailman maassa, vastauksesi on todennäköisesti kyllä. Liekö edes suomalaista, joka ei tietäisi.

Entä panitko merkille, että eilen alkoi naistenviikko? Monet panivat – muutkin kuin ne yli 600 000 naista, joiden nimipäivä osuu 18.7.–24.7. sijoittuvaan viikkoon.

Meillä muistetaan naistenviikko sen peruina, että ennen sääkarttoja ja taloussivujen pörssianalyysejä suomalaiset yrittivät ennakoida elämäänsä enteistä.

Naisten viikolla selvisivät sadot ja sateet.

Joka ei ole Marketan aikana heinässä, se ei korjaa heiniä.
Jos ei Kristiinan päivänä ole pavussa kukkaa, saa päästää siat papumaahan.
Jos on poudat, varokaa ämmäviikkoa. Kyllä ämmät kastelee.
Kun Matleenan päivänä sataa, sataa Pertun päivään asti.

Vietto alkoi 1700-luvulla

Naistenviikon juuren muodostavat kahden pyhimyksen, Maria Magdalenan ja Kristinan, keskiaikaiset muistopäivät.

Katolisen kirkon pyhimyskalenterista lähti aikoinaan koko ajatus nimille omistetuista päivistä. Pyhimysten päivät alkoivat muuntua nimipäiviksi, kun kirkon jäsenet ryhtyivät nimeämään lapsiaan pyhimysten mukaan.

Yhteys pyhimyksiin höllentyi, kun Martin Luther käynnisti Saksassa uskonnollisen reformaation. Se hylkäsi pyhimysten palvonnan ja korvasi pyhimyskalenterit evankelisilla kalentereilla, joihin merkittiin nimipäiviä myös suosituille kansannimille.

Suomeen tämä maallinen nimipäiväperinne saapui Ruotsin kautta 1700-luvulla. Tavan omaksuivat ensin – niin kuin tuolloin uudet muotivillitykset yleensä – säätyläiset, mutta seuraavalla vuosisadalla nimipäiviä vietettiin jo koko maassa.

Perinteen yleistymistä edisti täkäläinen nimipäiväkalenteri, jota päivitettiin vastaamaan suomalaisten tosiasiallista nimistöä.

Maassa, jossa kaikki eivät vielä satakaan vuotta sitten tienneet toistensa syntymäpäiviä, eivät aina omaansakaan, almanakkaan merkityt nimipäivät antoivat mahdollisuuden toivottaa sukulaisille ja ystäville vuosittain lisää onnellisia elonpäiviä.

Näin Suomesta tuli nimipäivien vieton kärkimaita – ja sellainen maamme on yhä. Meidän lisäksemme maallisia nimipäiviä viettävät innokkaasti lähinnä ruotsalaiset, tšekit ja latvialaiset.

Kalenterit tukevat edelleen

Nimipäiväperinteen säilymistä ovat tukeneet uudet nimipäiväkalenterit, joilla on haluttu varmistaa, että mahdollisimman monella on tilaisuus viettää nimipäivää.

Suomenruotsalaiset saivat omansa vuonna 1929. Inarinsaamelaisten kalenteria on julkaistu vuodesta 1996, ja ensimmäinen pohjoissaamelaisten kalenteri ilmestyi 1997.

Luonnollisesti myös ortodokseilla on kalenteri. He juhlivat nimipäivää oman nimikkopyhänsä päivänä.

Nykyään jopa 84 prosenttia suomalaisista pystyy viettämään nimipäivää suomenkielisen nimipäiväkalenterin mukaan.

Jos nimeään etsii lisäksi suomenruotsalaisesta, ortodoksisesta tai saamelaisesta kalenterista, nousee luku yli 90 prosenttiin, arvioi nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala, joka Helsingin yliopiston almanakkatoimiston johtajana hoitaa suomenkielistä nimipäiväkalenteria.

 

Lue lisää

Tiede-lehdessä 8/2018 on pitkä artikkeli, jossa tiedetoimittaja Johanna Junttila  kertoo nimipäiväperinteen synnystä ja nimipäivien perinteisistä viettotavoista. Nykyiset someviestit ja pullakahvit työpaikalla ovat kalpea aavistus alkuperäisistä menoista. Ennen päivänsankari sai nimipäiväpuun ja olkiheilan sänkyyn.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.

Jopa huonomuistisena pidetty kultakala pystyy palauttamaan mieleensä yli vuoden takaisia tapahtumia.

Englanninkieliset kutsuvat hajamielisyyttä usein ”kultakalan muistiksi”, ja sen väitetään olevan vain kolmen sekunnin mittainen.

Todellisuudessa kultakala, kuten moni muukin kala, on muistivirtuoosi. Sen muisti on jopa niin luotettava, että Kanadassa Brittiläisen Kolumbian yliopiston luennoitsijat hyödyntävät sitä biologian opetuksessa.

Harjoituksessa kunkin opiskelijan pitää opettaa yhdelle kultakalalle, että se saa ylimääräisen ruoka-annoksen uimalla tietyn värisen muoviputken luo. Joka kalalle on varattu hiukan eri värisävy. Sitten putkirivistö pidetään poissa kalojen näkyviltä vuoden ajan. Tämän jälkeen opiskelija saa tehtäväkseen kokeilla, vieläkö hänen ”oma” kalansa valitsee oikean sävyn.

Vastaus on kyllä. Jokainen kultakala viilettää edelleen oman värisävynsä putkelle.

Kalojen muisti on muutenkin osoittautunut mainettaan paremmaksi. Eräs todiste tästä on röyhelötokko, sormenmittainen sintti, joka elää Atlantin rantavesissä.

Tutkimuksissa on paljastunut, että röyhelötokko painaa nousuveden aikana mieleensä kolmiulotteisen kartan kotivetensä pohjasta. Sitä hyödyntämällä tokko löytää laskuveden aikana vuorovesilammikosta takaisin mereen. Kartta päässään se loikkii yhdestä rannalle jääneestä lampareesta viereiseen, siitä seuraavaan ja niin edelleen avoveteen asti.

Jos tokot siirtää vieraan rannan lammikoihin, niiden loikat suuntautuvat mihin sattuu ja päättyvät yleensä kuivalle maalle. Jo yhden nousuveden mittainen uiskentelu uuden pohjamaiseman yllä riittää kuitenkin siihen, että ne muistavat oikeat hyppelyreitit yli kuukautta myöhemmin.

 

Lue lisää

Kesäkuun Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa tutkija ja tietokirjailija Helena Telkänranta kertoo kalojen hämmästyttävistä kyvyistä. Valtaosa kalojen älyä ja tunnemaailmaa koskevista tutkimuksista on niin tuoretta, että tiedot eivät ole vielä ehtineet esimerkiksi oppikirjoihin.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.