Kokeen aikana viulisteilla oli hitsaajanlasit, jotta he eivät näkemällä erottaisi uusia ja vanhoja instrumentteja. Soittamassa venäläinen Ilja Kaler. Kuva: Stefan Avalos
Kokeen aikana viulisteilla oli hitsaajanlasit, jotta he eivät näkemällä erottaisi uusia ja vanhoja instrumentteja. Soittamassa venäläinen Ilja Kaler. Kuva: Stefan Avalos

Sokkotesti osoitti, että vanhojen viulujen kova maine on katteeton.

Minkä näistä viuluista valitsisit omasi tilalle soolokiertueelle? Näin tutkijat kysyivät kymmeneltä kansainvälisesti palkitulta viulistilta, jotka värvättiin sokkotestaamaan kuutta uutta ja kuutta 1600- ja 1700-luvun italialaismestarien Stradivarin ja Guarneri del Gesun rakentamaa viulua. Valintojen kärkeen nousi kaksi uutta viulua, eivätkä soittajat sokkoina erottaneet, mitkä instrumenteista olivat minkäkin ikäisiä. Ranskalaisen tutkimuksen tulokset julkaisi Pnas-lehti.

Vastaavaa tutkittiin jo vuonna 2010. Silloin 21 taidoiltaan vaihtelevaa kansainvälisen viulukilpailun osallistujaa kokeili hotellihuoneessa kukin alle tunnin ajan kolmea uutta ja kolmea vanhaa viulua. Testin voitti uusi viulu, ja hännänhuipuksi tuli stradivari, eivätkä testaajat sokkoina erottaneet uusia soittimia vanhoista.

Koetta on kuitenkin kritisoitu pienestä instrumenttimäärästä, lyhyestä testiajasta ja siitä, että soittimia kokeiltiin vain pienessä tilassa. Vanhojen viulujen paremmuuden kun arvellaan tulevan esiin vasta konserttisalissa. ”Ei Ferrariakaan testata parkkipaikalla”, huomautettiin.

Claudia Fritz Sorbonnen yliopistosta Pariisista ja kollegat päättivät tehdä kokeen paremmin. He kokosivat lainaksi 15 uutta ja 9 vanhaa huippuviulua, ja kummastakin ryhmästä valittiin aluksi epävirallisella sokkosoittotestillä kuusi parasta. Tämän jälkeen ne annettiin kymmenelle huipputason sooloviulistille sokkotestattaviksi.

Viulistien ikähaitari oli 20–62 vuotta. Heistä kolme toi koepaikalle omana viulunaan uuden ja seitsemän vanhan instrumentin, mutta kaikilla oli runsaasti kokemusta vanhoista viuluista. Heille ei kerrottu, millaisia testattavat viulut ovat.

Kokeen ensimmäisessä osassa kukin viulisti kokeili omansa rinnalla kaikkia 12 testiviulua pienessä harjoitushuoneessa. Noin tunnin aikana hän valitsi testiviuluista neljä parasta ja asetti ne paremmuusjärjestykseen. Lisäksi häntä pyydettiin pisteyttämään oman viulunsa sekä parhaiksi arvioimansa uuden ja vanhan viulun ominaisuuksia, kuten sointia, soitettavuutta ja äänen kantavuutta. Hänelle ei kerrottu, mitä ryhmiä nuo viulut edustivat.

Toisessa osassa kukin viulisti kokeili viuluja sokkona uudestaan, nyt 300-paikkaisessa konserttisalissa vajaan tunnin ajan. Siellä hän sai käyttää apunaan pianistia sekä katsomossa läpinäkymättämän sermin takana istuvia kuuntelijoita. Taas viulistia pyydettiin pisteyttämään ikäryhmien kärkiviulut. Lopuksi häntä pyydettiin vielä lyhyesti soittamaan kutakin istrumenttia satunnaisessa järjestyksessä ja arvaamaan, oliko se uusi vai vanha.

Eri viulisteilla oli erilaisia instrumenttimieltymyksiä, mutta harjoitushuoneessa valitut suosikit pärjäsivät konserttisalissakin. Erityisen samoin viulisti arvioi voittajansa ja hännänhuippunsa; listan keskivaiheille syntyi soittopaikan mukaan enemmän eroja.

Kun kaikkien arvioijien antamat pisteet laskettiin yhteen, kärkeen tuli kaksi uutta viulua pisteillä 45 ja 26. Vasta kolmanneksi sijoittui yksi stradivariuksista 16 pisteellä.

Viulujen ikää sokkosoittajat eivät onnistuneet arvioimaan arvausta paremmin: vääriä veikkauksia tuli yhtä paljon kuin oikeitakin.

Soolokiertueviulukseen kuusi soittajaa olisi sokkotestissä valinnut uuden, neljä vanhan.

Tämän tuloksen jälkeen todistustaakka on sillä, joka väittää vanhojen italialaisviulujen soivan jotenkin ylittämättömästi, tutkijat kiteyttävät.