Hunnipäällikkö Attila kylvää tuhoa Eugène Delacroix'n maalauksessa. Kuva: Wikimedia Commons
Hunnipäällikkö Attila kylvää tuhoa Eugène Delacroix'n maalauksessa. Kuva: Wikimedia Commons

Paimentolaiset pitivät kiinni elämänmuodostaan.

Rooman valtakuntaa 380–450-luvuilla ryöstelleistä hunneista elää yhä käsitys, että he olisivat yhdistyneet valtakunnaksi ja heidän päällikkönsä olisivat olleet kuninkaita. Aikalaislähteet eivät kuitenkaan anna tukea käsitykselle, osoittaa Turun yliopistossa tehty väitöskirja.

Historiankirjoitukseen vakiintuneet väitteet hunnikuninkaista ja -valtakunnasta liittyvät näkemykseen siitä, että hunnit olisivat omaksuneet paikallaan asuville yhteisöille ominaisen elämäntavan ja johtajuuden.

– Aiemmasta tutkimuksesta poiketen esitän, että hunnit eivät missään vaiheessa hylänneet paimentolaista elämäntapaansa, ensi viikolla väittelevä Päivi Kuosmanen sanoo yliopiston tiedotteen mukaan.

Hunnipäälliköt olivat paimentolaiselämäntavalle tyypillisiä väliaikaisia sotapäälliköitä.

– Puheet Attilasta hunnien kuninkaana ja hunnivaltakunnasta on aika hylätä, Kuosmanen esittää.

Myöhäisantiikin roomalaisten aikalaiskirjoittajien tekstit ja arkeologinen materiaali osoittavat, että hunnit saapuivat Euraasian aroalueilta Rooman valtakuntaan Tonavan suiston rajoille 300-luvun lopulla useina omatoimisina paimentolaisryhminä.

Ryhmät eivät missään vaiheessa muodostaneet tiivistä kokonaisuutta. Ryhmiä kylläkin yhdistyi suuremmaksi liittoutumaksi 430–440-luvuilla, mutta yhtenäisyys hajosi täydellisesti jo 450-luvun alussa. Tämä tosiasia kiistää väitteen yhtenäisestä hunnivaltakunnasta.

– Vain parin vuosikymmenen ajanjakso on liian lyhyt tuodakseen katetta puheille valtakunnan noususta ja olemassaolosta, Kuosmanen muistuttaa.

Hunniryhmät liittoutuivat muodostaakseen vahvempia sotajoukkoja ryöstöretkille Rooman alueille. Ryöstöretkien jälkeen tarve toimia yhtenäisenä kokonaisuutena ja keskitetyn johtajan alaisuudessa lakkasi. Ryhmät hajaantuivat jatkaakseen paimentolaista elämäntapaansa.

Myös joukkojen johdossa toiminut ylin sotapäällikkö menetti valtansa johtaa ja käskeä muita. Ryhmien hajaannuttua tällaiselle johtajuudelle ei enää ollut tarvetta eikä yhteisön jäsenten hyväksyntää.

– Hunnijoukkojen johdossa toimineista on historiankirjoituksessa käytettävä asemalle oikeutta tekevää nimikettä. Johtajat olivat sotapäälliköitä, eivät kuninkaita, Kuosmanen sanoo.

Vaikka Rooma yritti saada hunnit omaksumaan paikallaan asuville yhteisöille ominaisen johtamisjärjestelmän, se ei onnistunut. Vastahanka näyttää selittyvän hunnien paimentolaistaustalla.

– Tämä korostaa historiantutkimuksessa niukalti huomioitua ilmiötä: paimentolaisyhteisöt eivät tavoittele paikallaan asuville yhteisöille tyypillistä elämäntapaa, vaan haluavat säilyttää omansa niin pitkälti kuin mahdollista, Kuosmanen sanoo.