Rytikerttunen ruokkii käenpoikasta. Kuva: <A HREF=http://en.wikipedia.org/wiki/File:Reed_warbler_cuckoo.jpg>Wikimedia Commons</A>.
Rytikerttunen ruokkii käenpoikasta. Kuva: Wikimedia Commons.

Hyökkäily käkiä vastaan on rytikerttusten loisinnanvastaisen puolustuksen etulinja.

Rytikerttuset harjoittavat hyökkäilykäyttäytymistä puolustaakseen pesäänsä loisivia käkiä vastaan, kävi ilmi Current Bioloogy -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta.

Käet loisivat muita lintujen, varsinkin rytikerttusia, munimalla niiden pesiin ja jättämällä ruokinnasta huolehtimisen isäntälajin vastuulle.

"Historiallisesti on ollut vaikea todistaa pesänpuolustuksen tehokkuutta loisia vastaan", Justin Welbergen ja Nick Davies Cambridgen yliopistosta sanovat.

"Artikkelissamme ensi kerran esitetään näyttöä sille, että käkien loisimiselle alttiit linnut hyötyvät hyökkäilystä."

Tutkijat huomasivat myös, että kerttuset ymmärsivät käyttää tätä kallista puolustusstrategiaansa vaihtelevasti sen mukaan, kuinka suuri riski käkiemon loisimisesta vallitsee.

Kaikilla loisilla ja niiden isännillä ilmenee evolutiivista kilpavarustelua, myös rytikerttusten ja käkien välillä. Kerttuset voivat myös hylätä munia, jotka näyttävät niille vierailta. Käet ovat taas vastanneet tähän munimalla erityisen hyvin isäntälajin omia vastaavia munia.

Welbergenin mukaan rytikerttusen paras tapa välttää loisimista on estää muniminen puolustamalla aggressiivisesti pesiään. Tällainen hyökkäävä käyttäytyminen on kuitenkin riskialtista, koska se voi houkutella paikalle muita vihollisia. Rytikerttunen voi esimerkiksi vahingossa hyökkäillä päin varpushaukkaa, joka saalistaa rytikerttusia ja muistuttaa käkeä.

Testatakseen tätä teoriaa Welbergen ja Davis asettivat mallikäkiä rytikerttusten pesien lähelle, kun kerttuset olivat munineet. He havaitsivat, että noin joka toisessa tapauksessa kerttuset hyökkäsivät päin malleja.

Käet munivat hyökkäilevien rytikerttusten pesiin huomattavasti harvemmin kuin rauhallisemmin käyttäytyvien kerttusten pesiin alueilla, jossa loisimisen riski oli suuri. Pienemmän riskin alueella hyökkäilystä ei ollut samanlaista hyötyä, ennemminkin haittaa.

Welbergen ja Davies huomasivatkin, että rytikerttuset olivat taipuvaisempia hyökkäilyyn silloin, kun ne olivat erityisen alttiita loisimiselle. Ne rajaavat puolustuksensa käkiin, mikä on lisänäyttöä sille, että hyökkäily on kehittynyt sopeutumana loisimiseen.

Welbergen arvelee, että koska pesänpuolusttus vähentää loisimista tehokkaasti, seuraavat puolustuslinjat, kuten munan- tai poikasentunnistus, eivät ole kehittyneet kovin pitkälle.