Hammaslääkäriopiskelijoiden hoitovirheet lisääntyivät, kun he operoivat ahdistuneen ihmisen hiellä hajustettua nukkea.
Hammaslääkäriopiskelijoiden hoitovirheet lisääntyivät, kun he operoivat ahdistuneen ihmisen hiellä hajustettua nukkea.

Hammaslääkäriopiskelijat tekivät enemmän virheitä, kun he harjoittelivat operaatioita nukella, jolle oli puettu ahdistuneen ihmisen aiemmin käyttämä paita.

Ihminen voi ehkä haistaa toisen ihmisen pelon. Italialaisten ja norjalaisten tutkijoiden kokeessa hammaslääkäriopiskelijat tekivät enemmän hoitovirheitä, kun he operoivat ahdistuneen ihmisen hiellä hajustettua nukkea.

Saattaa siis olla, että ihminen tuottaa tunnetiloistaan viestiviä kemiallisia signaaleja, joihin muut tiedostamattaan reagoivat.

Italialaisen Sissa-tutkimuskeskuksen ja Oslon yliopiston kliinisen hammaslääketieteen tutkijat värväsivät 24 vapaaehtoista opiskelijaa, joiden piti luovuttaa tutkimukseen kaksi t-paitaa. Toista he olivat pitäneet yllään stressaavassa koetilanteessa, ja toista paitaa he käyttivät tavallisella, rauhallisella yliopistoluennolla.

Paidat käsiteltiin kehon tuoksut peittävällä hajusteella (eugenolilla). Sitten ne annettiin toisten vapaaehtoisten opiskelijoiden nuuhkittavaksi. Nämä opiskelijat eivät aistineet paitojen tuoksussa mitään eroa.

Paidat puettiin seuraavaksi hammaslääkäreiden koulutuksessa käytettäville harjoitusnukeille, ja opiskelijat saivat ryhtyä harjoittelemaan nukeilla kolmea tavanomaista hammasoperaatiota.

Koeryhmässä oli niin ikään 24 kolmannen vuoden hammaslääketieteen opiskelijaa. He eivät tienneet, mikä paita nukella on päällä – kaikki tuoksuivat samalta eugenolilta.

Kun opiskelijat operoivat stressaantuneen henkilön aiemmin käyttämään t-paitaan puettua nukkea, he tekivät selvästi enemmän virheitä kuin muissa tilanteissa. He esimerkiksi saattoivat raapaista ja vahingoittaa viereisiä hampaita.

Tutkijat katsovat, että paitoihin oli jäänyt kemiallinen jälki stressistä, ja koehenkilöt aistivat tämän tiedostamattaan. Ahdistuksen aistiminen teki myös koehenkilöistä jännittyneempiä ja he sortuivat virheisiin.

Tuloksen yleistämisessä tosielämään on kuitenkin ilmeisiä rajoitteita. Koehenkilöt olivat vasta opiskelijoita, 24 henkilön otanta on varsin pieni, ja hutiloinnin taustalla voi olla jokin muukin selittävä tekijä.

Tämän perusteella ei nyt missään tapauksessa kannata ajatella, että pelokkaana hammaslääkärin vastaanotolle meneminen johtaisi hoitovirheisiin. Voisi ajatella, että vastaanottohuone olisi muutenkin tulvillaan pelon hajua, harvapa hammasoperaatioon iloisin mielin astelee.

Tutkimus on kuitenkin kiinnostava päänavaus ihmisen alitajuisesta, kemiallisesta viestinnästä. Sitä, voiko ihminen todella haistaa pelon, on tutkittu paljon vastaavilla kokeilla, joissa ihmiset on laitettu haistelemaan joko stressaantuneen tai rentoutuneen henkilön hikeä vaatekappaleista.

On viitteitä siitä, että ihminen kyllä reagoi pelokkaan henkilön tuoksuun, mutta ei esimerkiksi tiedetä, mikä molekyyli hiessä tätä tunnetilaa välittäisi.

Hajuaistia tutkiva psykologi Pamela Dalton Monellin tutkimuslaitoksesta kehuu New Scientist- lehdessä koetta mielenkiintoiseksi. Hän ei osallistunut tutkimukseen.

”Tämä auttaa meitä ymmärtämään, miten voimme viestiä ilman kieltä”, Dalton sanoo.

Yksi tutkijoista, neurotieteilijä Valentina Parma, huomauttaa, että esimerkiksi hermostuneen henkilön vieressä istuminen koetilanteessa voi hyvin vaikuttaa omaankin koesuoritukseen.

Ja kuten tutkimustulos näyttää osoittavan, myös lääkäri voi tiedostamattaan aistia operoitavan henkilön ahdistuksen. On kuitenkin toinen asia, onko tällä hoitoon mitään vaikutusta.

Koirien on havaittu haistavan ihmisen pelon. Evolutiivisesti olisi järkeenkäypää, että myös ihmisellä voisi olla tallella tällainen mekanismi, joskin lajina olemme kehittyneet luottamaan paljon enemmän näköön kuin hajuaistiimme.

Toisaalta viime vuonna Science-lehdessä ilmestynyt tutkimus esittää, että ihmisen hajuaisti on todellisuudessa paljon parempi kuin kuvitellaan. Neurotieteilijä John McGannin mukaan ihmisellä on aivan riittävästi hajureseptoreita pystyäksemme erottelemaan miljoonia ja miljoonia tuoksuja. Jotkin asiat, kuten vaikkapa hedelmien kypsyysasteen, pystymme haistamaan jopa paremmin kuin koirat.

Uuden tutkimuksen julkaisi Chemical Senses.

Ilmaviljely vauhditti siemenperunoiden tuotantoa.

Uusi suomalainen varhaisperuna Jussi tuli markkinoille kolme vuotta sitten. Lajike osoittautui niin suosituksi, että siemenperunat ovat kahtena keväänä loppuneet kesken. Vasta täksi kaudeksi sitä oli ammattiviljelijöille riittävästi, 500 tonnia.

Suuri kysyntä yllätti kaikki.

Jussin siemeniä alettiin kasvattaa Suomen siemenperunakeskuksessa myös aeroponisesti, ilman multaa, koska niitä piti saada viljelijöille paljon ja nopeasti. Perinnäisellä tavalla olisi saatu riittävä määrä siemenperunoita viidessä vuodessa, mutta uusi ilmaviljelymenetelmä nopeutti tuotantoa.

Aeroponisten perunoiden varret varttuvat luonnonvalossa tai ledien loisteessa kaapin päällä, juuret ja maavarret taas venyvät kaapin sisällä pimeässä. Juuristoon ja mukulavyöhykkeelle vain ruiskutetaan ajoittain ravinnesumua.

Jos mukulat poimitaan 30–35-millisinä, kasvi innostuu tekemään niitä jatkuvasti lisää. Kasvi ei ymmärrä vanheta vaan kasvaa ja kasvaa. 

Keskimäärin menetelmä kymmenkertaistaa sadon. Jos turpeessa kehittyy vaikka kolme mukulaa, aeroponisesti niitä syntyy vähintään 30.

Työläs jalostaa

Ajatus uudesta suomalaista perunalajikkeesta syntyi toistakymmentä vuotta sitten. Tavoitteena oli kehittää kaunis, maukas, satoisa ja aikaisen kevään kylmässä maassa selviävä peruna. Sen piti myös kestää tauteja ja soveltua Suomen lyhyeen kasvukauteen ja runsaaseen valoon.

Helpommin sanottu kuin tehty. Perunan perimä sisältää neljä versiota jokaisesta geenistä, kun esimerkiksi ihmisellä niitä on kaksi. Tämän vuoksi kahden perunalajikkeen risteyttäminen tuottaa tuhansia erilaisia vaihtoehtoja. Jotta kaikki halutut ominaisuudet saadaan samaan kasviin, tarvitaan runsaasti jälkeläisiä, joista karsia.

Vuosien jalostustyö tuotti Jussin. Muutamassa vuodessa se on kahmaissut kolmasosan varhaisperunan 800 viljelyalasta. Kahdella muulla kolmanneksella kasvaa Timoa ja saksalaista Solistia. 

Missään muualla kuin Suomessa ja Ruotsissa ei kuitenkaan ymmärretä varhaisperunan arvoa. Jussi sai nimensäkin siitä, että sitä on tarkoitus syödä juhannuksena.

 

Lue lisää

Kesäkuun Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa tiedetoimittaja Arja Kivipelto kertoo, miten uuden perunalajikkeen kehitys ideasta lautasille eteni. Hän kertoo myös, mistä peruna on peräisin – ja miten ja miksi se valloitti maailman.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä

Moni asiantuntija pitää luokitusta taudiksi ennenaikaisena.

Maailman terveysjärjestö WHO on lisännyt peliriippuvuuden kansainväliseen ICD-11-tautiluokitukseen. Video- tai digipelien ongelmapelaaminen on nyt siis virallisesti määritelty mielenterveyden häiriöksi. Tautiluokituksessa se rinnastuu esimerkiksi päihde- ja rahapeliriippuvuuteen. WHO toisin sanoen katsoo, että digipelaaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet.

”Konsultoituamme asiantuntijoita ympäri maailmaa ja tarkasteltuamme todistusaineistoa perusteellisesti päätimme, että tämä häiriö tulisi lisätä luokitukseen”, kertoo WHO:n mielenterveys- ja päihdejaoston johtaja, tohtori Shekhar Saxena uutistoimisto AFP:lle.

Miljardit ihmiset pelaavat erilaisia pelejä kännyköillä, konsoleilla, tietokoneilla ja muilla laitteilla. Länsi-Euroopassa on arvioitu, että lapsista ja nuorista kaksi kolmasosaa harrastaa pelaamista. Joissain maissa suurin osa aikuisistakin pelaa.

”Emme väitä, että kaikki pelaaminen on patologista”, Saxena korostaa. Hänen mukaansa ongelmapelaaminen koskettaa hyvin pientä osaa pelaajista. Yhden arvion mukaan pelaaminen voi muodostua ongelmaksi noin 8–12 prosentille ihmisistä.

Ongelmapelaamisesta on tautiluokituksen mukaan kyse silloin, kun elämänhallinta alkaa rakoilla. Ihminen voi käyttää suuren osan valveillaoloajastaan pelaamiseen ja laiminlyödä muita asioita.

Digipeliriippuvuuden diagnosointiin on määritelty kolme tärkeää kriteeriä.

”Ensimmäinen on, että pelaaminen menee kaiken muun tekemisen yli ja muu elämän sisältö jää reuna-alueelle”, kertoo luokituksen laatimiseen osallistunut tohtori Vladimir Pozniak CNN-uutiskanavalle.

Toinen on se, että ihminen ei kykene hallitsemaan käytöstään, vaikka siitä alkaa aiheutua ongelmia elämään. Pelaaminen jatkuu ja saattaa vain lisääntyä. Diagnoosi vaatii, että käytös on ”jatkuvaa ja toistuvaa” sekä ”riittävän vakavaa”.

Kolmanneksi pelaamisesta tulee koitua potilaalle ahdistusta ja ongelmia henkilökohtaisissa suhteissa tai työelämässä. Yöunet saattavat jäädä vähäisiksi, ruokavalio huonontua ja liikunta jäädä taka-alalle. Kriteerit ovat siis hyvin pitkälti samat kuin päihde- ja uhkapeliriippuvuudessa.
WHO katsoo diagnoosin edellyttävän, että ongelmakäytös on jatkunut vähintään vuoden. Pozniakin mukaan hoito nojaisi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan.

Näyttö vielä heikkoa

Erilaisia pelejä on valtavasti, ja niiden käyttötarkoitukset voivat olla ihmisillä hyvin erilaisia. Muun muassa tästä syystä moni tutkija pitää ongelmallisena digipeliriippuvuuden niputtamista yhdeksi sairaudeksi.

26 psykologia ja pelitutkijaa kritisoi viime vuonna Journal of Behavioural Addictions -lehdessä WHO:n aietta lisätä ongelmapelaaminen tautiluokitukseen.

”Taustalla oleva tieteellinen pohja on heikkoa. Tutkimusalalla esiintyy useita ristiriitoja ja epäselvyyksiä eikä asiasta vallitse konsensusta”, he muun muassa kirjoittavat.

Tutkijat kritisoivat myös sitä, että diagnoosipohja nojaa liian vahvasti päihde- ja uhkapeliriippuvuuteen eikä ota huomioon digipelaamisen kontekstia ja kulttuuria. Pelaaminen on niin yleinen ja monihaarainen harrastus, että sitä on vaikea niputtaa yhdeksi, monoliittiseksi kokonaisuudeksi.

Video- ja digipelaamisen toisinaan nostattamat moraalipaniikit saattavat näiden tutkijoiden mukaan myös johtaa häiriön ylidiagnosointiin lapsilla ja nuorilla. Ylipäänsä digipelaamishäiriön määritteleminen taudiksi patologisoi ilmiötä, joka on lopulta yksi ajanvietemuoto ”siinä missä tanssiminen, urheilu, seksi tai puutarhanhoito”, tutkijat kirjoittavat.

Psykologian professori Chris Ferguson vaati viime vuonna Pnas-tiedelehdessä  julkaistussa peliriippuvuutta käsittelevässä artikkelissa vahvempaa tutkimusnäyttöä siitä, että digipeliriippuvuus todella on oma sairautensa eikä aiheudu muista ongelmista ja mielenterveyshäiriöistä henkilön elämässä.

”Masentuneet ihmiset voivat maata sängyssä koko päivän, mutta emme silti sano, että he ovat sänkyriippuvaisia”, Ferguson vertaa.

On kiistatonta, että joillekin pelaamisesta tulee todellinen ongelma, joka vaatii apua. Tutkijoiden kritiikki kohdistuu vain siihen, onko digipeliriippuvuutta järkevää määritellä omaksi mielenterveyden häiriökseen, kuten WHO nyt on tehnyt.

Suomessa Sosiaalipedagogiikan säätiö Sosped on tuottanut hiljattain tutkimuskatsauksen  viihteellisestä ja ongelmallisesta digipelaamisesta.
Helsingin yliopiston tutkijat Soile Kuuluvainen ja Terhi Mustonen ovat katsauksessa koonneet yhteen tutkimustietoa digipelaamisesta ja ongelmapelaamisesta.

He kirjoittavat yhteenvedossa, että ongelmalliseen digipelaamiseen liittyy kiinteästi runsas pelaamiseen käytetty aika. Tiettyä tuntimäärää, jossa pelaaminen muuttuisi ongelmalliseksi, ei kuitenkaan ole mahdollista asettaa yksilöiden erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Toisaalta ongelmallisesta digipelaamisesta tehtyä laadullista tutkimusta on hyvin niukasti, etenkin pelaajan itsensä näkökulmasta.

”Tutkimustiedon pohjalta voisi ajatella, että digipelaamisen ongelmallisuutta pohdittaessa on erityisen tärkeää kuunnella digipelaajan omaa kokemusta siitä, miksi hän pelaa ja mitä pelaaminen hänen elämässään merkitsee”, Kuuluvainen ja Mustonen kirjoittavat.

Erityisen tärkeää on tunnistaa ja myöntää pelaamisen taustalla vaikuttavat syyt, jos pelaamisen vähentäminen ei onnistu, vaikka digipelaaja itse niin haluaisi tai se olisi hänen ulkopuolisten velvoitteidensa vuoksi välttämätöntä, tutkijat sanovat. Tällöin tilanteeseen on hyvä hakea apua esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisilta tai muilta saman kokeneilta. 

ID10T
Seuraa 
Viestejä2256
Liittynyt3.10.2007

Peliriippuvuudesta tuli sairaus

Käyttäjä8217 kirjoitti: Totta kai. Tutkittuahan sekin on, että tietyissä rajoissa pelaaminen parantaa keskittymiskykyä ja refleksejä. Ystäväni teki pelaamisesta ammattinsa, josta tienaa hyvin, ja rakastaa sitä mitä tekee. Itse koen, että olen myös itse kehittynyt ihmisenä tästä syystä. -M, 25v Olet siis kehittynyt ihmisenä, koska ystävästäsi tuli peliammattilainen? Vai siksikö, koska harrastat itsekin pelaamista? Saivartelu sikseen... Kyllä pelaaminen tietyssä määrin voi parantaa keskittymis-...
Lue kommentti