Uudella kuvaustekniikalla solujen välinen interstitium eli välikudos näyttäytyi erilaisena kuin ennen. Kuva: Scientific Reports, Neil Theise, David Carr-Locke
Uudella kuvaustekniikalla solujen välinen interstitium eli välikudos näyttäytyi erilaisena kuin ennen. Kuva: Scientific Reports, Neil Theise, David Carr-Locke

Amerikkalaisten tutkijoiden väite uuden elimen löytymisestä saattaa osoittautua alustavien tutkimustulosten paisutteluksi.

Ryhmä amerikkalaistutkijoita tarjoaa oppikirjoihin uutta elintä. Se on nimeltään interstitium tai välikudos. Kyse on nesteen täyttämästä, solujen välisestä tilasta kudoksissa ympäri kehoa. Se on eräänlainen mikroskooppinen ontelorakenne, jota löytyy esimerkiksi ihon alta ja elimiä ympäröivästä kudoksesta.

Scientific Reports -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa 11 amerikkalaista patologia ja sisätautilääkäriä on päässyt kurkistamaan tämän välikudoksen sisään aiempaa tarkemmin. Mikroskoopin alla se on aiemmin näyttäytynyt tiheänä, kollageenisäikeistä muodostuvana seinämänä, mutta se on pikemminkin ”avoin, nesteen täyttämä valtatie”, kuvailee yksi tutkijoista, patologian professori Neil Theise LiveScience-verkkosivulla.

Välikudosta on ollut aiemmin vaikea havaita kaikessa komeudessaan, sillä kudoksista otetuista koepaloista häviää neste, kun ne siivutetaan tutkimusta varten. Niinpä tämä kudosverkosto näyttää mikroskoopin alla kuivalta seinämältä, Theise selittää.

Tutkijat näkivät nyt välikudoksen nestetäytteiset ontelot tarkastelemalla elävän ihmisen sappitiehyiden kudoksia uudella tekniikalla, jolla pystytään saamaan millimetrin tuhannesosan tarkkoja kuvia elävästä kudoksesta.

Nähtävästi siis normaalitilassa välikudoksen ontelot ovat laajentuneet ja täynnä kudosnestettä. Kyse on vain kymmenien mikrometrien kokoisista rakenteista. Mikrometri on millimetrin tuhannesosa.

Millä perusteella kyse olisi sitten uudesta elimestä?

Theise esittää, että välikudos toimisi eräänlaisena verkostona veri- ja imusuoniston välissä ja voisi esimerkiksi selittää sen, miksi tietyt syövät pääsevät leviämään imusolmukkeisiin. Kenties syöpäsolut kulkeutuvat joissain tapauksissa tämän välikudoksen nesteen kautta ja muodostavat etäpesäkkeitä.

Toisekseen Theise uumoilee, että välikudos toimisi jonkinlaisena ”suojatyynynä” muille kudoksille.

”Tämä on suurempi kuin iho”, Theise kommentoi uutiskanava CNN:lle.

”Arvioisin, että 20 prosenttia kehon tilavuudesta on välikudoksessa, mikä vastaisi kymmentä litraa nestettä nuorella aikuisella.”

Tästä ei ole vielä mitään näyttöä. Väite uuden elimen löytämisestä on kuitenkin varma tapa saada uusi tutkimustulos otsikoihin. Tutkimus on viikossa saanut valtavasti julkisuutta, kun siihen ovat tarttuneet paitsi suuret uutiskanavat, myös useat tiedesivustot.

”Taitavia kirjoittajia ja markkinoijia”, toteaa kehitysbiologian professori Hannu Sariola Helsingin yliopistosta.

”Minun on vaikea yhtyä kirjoittajien näkemykseen, että interstitium olisi elimeen rinnastettava kudos”, Sariola sanoo.

Anatomian professori Matti Airaksinen Helsingin yliopistosta tyrmää koko tutkimuksen.

”Artikkelissa esitetty ei ole mikään uusi elin eikä edes mikään uusi asia vaan elimistössä laajalti esiintyvän niin sanotun löyhän sidekudoksen yleisin muoto. Mielestäni tuloksissa on hyvin vähän mitään uutta, tärkeää tai hyödyllistä”, Airaksinen sanoo.

Kyseessä on yksittäinen tutkimus, jossa jo aiemmin tunnettu kudosrakenne on näyttäytynyt erilaisena kuin on luultu. Siitä on pitkä matka siihen, että voitaisiin sanoa tällä välikudoksella olevan jokin suuri tehtävä kehossa tai että se olisi jopa ihoa suurempi yhtenäinen elin.

”Tutkimuksessa ja varsinkin siihen viittaavissa uutisissa on paljon spekulaatiota ja väitteitä, joista ei ole näyttöä”, Airaksinen sanoo.

Tietoisuus ei ole vakaa tila vaan vaihtelee alati. Se tarjoaa tilaisuuksia oudoille aistimuksille. Kuva: iStock

Muinaisen kalliotaiteen kuvajaiset tuotti muuntunut tietoisuus. Se syntyy meidänkin aivoissamme.

Kalliotaidetta tehtiin kaikilla asutuilla mantereilla kymmeniätuhansia vuosia. Suomestakin sitä tunnetaan yli viidentuhannen vuoden takaa.

Jos olet joskus katsellut kuvia näistä maalauksista tai uurroksista, olet varmaan pannut merkille, kuinka samankaltaisia ne ovat maailman eri puolilla.

Kaikkialla kiveen on laadittu ristikoita, siksakkeja, aaltoviivoja, täpliä, kaaria ja spiraaleja. Yhtä lailla yleismaailmallisia ovat eläimet, ja joka puolella on kuvattu paljon myös ihmisiä.

Ihmisissä huomiota kiinnittää yhtäläinen kahtalaisuus. Osa toimittaa selvästi arkisia askareita, osa kokee jotain yliluonnollista. Heillä saattaa olla linnun pää, peuran sarvet tai leijonan häntä.

Menneisyytemme tutkijoilla on selitys samankaltaisuuteen. Se löytyy aivoistamme.

Tietoisuus on universaali

Tietoisuuden syvintä olemusta etsitään yhä, mutta yksi asia näyttää selvältä: aivomme tuottavat kaikille yhteistä tajunnan sisältöä.

Esihistoriallista ihmismieltä tutkiva Steven Mithen laskee, että universaali tietoisuus syntyi noin 50 000–60 000 vuotta sitten, samoihin aikoihin, kun meidän nykyisten ihmisten esivanhemmat purkautuivat Afrikasta maailmalle. Silloin aivorakenteissa tapahtui muutoksia, jotka mahdollistivat uudet kollektiiviset innovaatiot.

Kalliotaiteessa tämä näkyy aiheiden samanlaisuutena.

Yhteiset sisällöt syntyvät muuntuneessa tietoisuuden tilassa, jossa aivot tuottavat kuvia ihan itsestään, ilman visuaalisia ärsykkeitä. Tutkijat kutsuvat sisäsyntyisiä aistimuksia entoptisiksi kuviksi, mutta he eivät osaa vielä sanoa, miten aivot niitä tarkkaan ottaen tekevät. Se tiedetään, että havainnot etenevät vaiheissa abstrakteista kuvioista hallusinaatioihin ja että aivot ovat mukana laajalti.

Kuka vain voi kokea

Myös se on käynyt tutkimuksissa ilmi, että entoptisia havaintoja voi syntyä kenen tahansa päässä.

Tilaisuuksia tarjoaa tietoisuuden häilyvyys. Tajuntamme ei näet ole vakaa vaan vaihtelee tilasta toiseen. Erityisen altis harha-aistimuksille tietoisuus on silloin, kun se on kääntynyt sisäänpäin, itseen.

Entisaikain samaanit näkivät oman kulttuurinsa pyhiä ja pahoja, me voimme nähdä enkelin, kuolleen omaisen tai hirviön. Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan yliluonnolliset aistimukset ovat yleisiä. Sellaisen on kokenut joka toinen maailman ihminen.

 

Lue lisää

Huhtikuun Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa kalliotaidetta tutkiva psykologi Mauno Niskanen valaisee universaalin tietoisuuden ja entoptisten aistimusten syntyä.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.

Planeetta imee 99 prosenttia siihen osuvasta valosta.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet planeetan, joka on kuin itse pimeys. Kaukana Leijonan tähdistössä omaa tähteään kiertävä Jupiterin kokoinen Wasp-104b imee jopa 99 prosenttia siihen osuvasta valosta.

Tutkijat kirjoittavat arXiv-esijulkaisupalveluun ladatussa artikkelissaan, että Wasp-104b on ”mustempi kuin hiili”.

Wasp-104b on Jupiterin massainen kaasujättiläinen. Se kiertää emotähteään erittäin lähellä, lähempänä kuin Merkurius kiertää meidän Aurinkoamme. Planeetta tekee täyden kierroksen tähtensä ympäri alle kahdessa vuorokaudessa.

Tällaista tähden lähellä kiertävää kaasuplaneettaa kutsutaan kuumaksi jupiteriksi. Tähden säteily lämmittää planeettaa jopa tuhansiin asteisiin, mikä estää muun muassa pilvien muodostumisen planeetan päiväpuolelle.

Wasp-104b on lisäksi vuorovesilukittunut tähteensä, eli aina sama puoli planeetasta on tähteen päin. Toisella puolella vallitsee ikuinen yö.

Äärimmäisen musta väri johtuu siitä, että valoa heijastavia pilviä ei pääse muodostumaan. Sen sijaan planeetan kaasukehässä on kaliumia ja natriumia, jotka imevät valoa.

Tummuus ei estä meitä havaitsemasta planeettaa. Tämäkin planeetta löydettiin tarkastelemalla varjoa, joka muodostuu kun planeetta kulkee meistä katsoen tähtensä editse.

”Tähän asti tunnetuista mustista planeetoista sanoisin, että tämä menee top viiteen. Ehkä top kolmoseen”, pohtii tutkimusta johtanut astrofyysikko, tohtoriopiskelija Teo Mocnik englantilaisesta Keelen yliopistosta New Scientist -lehdessä.

Wasp-104b ei ole siis ainoa laatuaan. Tällaisia pikimustia planeettoja tunnetaan muutama muukin. Tummin kaikista on vuonna 2011 löydetty TrES-2b, joka heijastaa vain 0,1 prosenttia siihen osuvasta valosta. Sen kaasukehässä on muun muassa titaanioksidia valoa imemässä.

Toinen kiintoisa musta jättiläinen on Hat-p-7b. Sen yöpuolella sataa rubiineja ja safiireita, kun planeetan kaasukehässä oleva alumiinioksidi tiivistyy mineraalikiteiksi eli korundeiksi.

Vaikka nämä planeetat heijastavat äärimmäisen vähän valoa, on hieman harhaanjohtavaa verrata niitä hiileen, huomauttaa astrofysiikan professori Adam Burrows Princetonin yliopistosta. Ne eivät näyttäydy aivan pikimustina, vaan mitä luultavimmin Wasp-104b on hyvin tumman purppuran värinen. TrES-2b puolestaan on niin kuuma, että se hohtaa heikosti punaisena, kuin kekäle.

Planeetat löydettiin Kepler-avaruusteleskoopin avulla. Aurinkoa kiertävä Kepler-teleskooppi on tähän mennessä havainnut jo yli 2300 planeettaa muiden tähtien ympäriltä.