Jäätiköt kutistuvat Himalajallakin ilmaston lämmetessä. Kuva: Nasa
Jäätiköt kutistuvat Himalajallakin ilmaston lämmetessä. Kuva: Nasa

Ennätyslämpimät vuodet seuraavat toisiaan, kertoo vuosittainen ilmaston tilaa kartoittava raportti.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvaa jatkuvasti ja kohosi viime vuonna 405 tilavuuden miljoonasosaan (ppm). Muinaisessa jäässä säilyneiden ilmakuplien ansiosta tiedetään, että lukema on korkeampi kuin 800 000 vuoteen, kertoo tuore, jokavuotinen ilmaston tilaa luotaava State of the Climate -raportti.

Hiilidioksidin määrä ilmakehässä lisääntyi viime vuonna 2,2 ppm:ää. Lisäksi ilmastoa lämmittävien metaanin ja typpioksidin pitoisuudet ilmakehässä kasvoivat.

Vuosi oli myös 1800-luvun puoliväliin ulottuvan mittaushistorian lämpimin vuosi, jolloin ei koettu lämmittävää El Niño -ilmiötä. Ylipäänsä viime vuosi 2017 oli mittaushistorian kolmanneksi lämpimin. Ennätysvuosi oli 2016, ja 2015 oli toiseksi lämpimin.

Suunta on hälyttävä. Kahdeksastatoista lämpimimmästä vuodesta 17 on nyt koettu 2000-luvulla.

Jäätiköt jatkavat sulamistaan. Ne ovat menettäneet massaansa yhtäjaksoisesti nyt jo 38 vuotta. Vuodesta 1980 jatkunut sulaminen vastaa tutkijoiden mukaan suunnilleen sitä, kuin jos tyypillisestä mannerjäätiköstä olisi leikattu 22 metrin siivu huipulta pois.

Arktinen merijään maksimipeitto oli talvella pienempi kuin koskaan vuoden 1980 jälkeen, kahdeksan prosenttia menneiden vuosien mediaania pienempi.

Keväinen lumipeite pohjoisessa oli kuitenkin keskiarvoa suurempi, ja Grönlannin jäätikkö toipui ennätysalhaisista lukemista, jotka mitattiin vuonna 2016.

Ikirouta sulaa, kun pohjoinen maaperä lämpenee. Pohjois-Amerikan ja Siperian arktisilla alueilla mitattiin poikkeuksellisen korkeita lämpötiloja, ja eräillä alueilla Alaskassa ja Kanadassa rikottiin jopa ennätyksiä. Viidessä kuudesta ikiroudan tarkkailupisteestä Alaskassa mitattiin ennätyslukemia. Kun katsotaan pelkästään pohjoisia alueita, vuosi 2017 oli historian toiseksi lämpimin.

Pohjoiseen jäämereen kuuluvalla Tšuktšimerellä rikottiin meren pintalämpötilaennätys, kun merivesi elokuussa oli paikoitellen 3–4 astetta lämpimämpää kuin yleensä vuodesta 1981 alkaen.

Kansalliset lämpötilaennätykset rikkoutuivat useassa maassa, muun muassa Espanjassa, Argentiinassa ja Bulgariassa. Yhdysvalloissa koettiin rankkoja metsäpaloja, kun liekit nielivät metsää neljän miljoonan hehtaarin edestä ja aiheuttivat yli 15 miljardin euron vahingot. Amazonin alueella oli 272 000 metsäpaloa.

Meriveden lämpeneminen tuhosi koralleja ympäri maailmaa ennätysrankasti vuosina 2014–2017. Korallien haalistuminen jatkui pidempään kuin aiemmin. Maailman koralleista 70 prosenttia kärsi vaurioita, ja Australian Isosta valliriutasta kaksi kolmasosaa on joko kuollut tai vahingoittunut. 30 viime vuoden aikana maailman koralleista on menetetty arviolta puolet, ja tutkijoiden mukaan vuonna 2050 on jäljellä enää kymmenen prosenttia.

On hyviäkin uutisia. Otsonikerros toipuu hitaasti. Etelämantereen ylle joka vuosi sikäläisen talven päätteeksi elo-lokakuussa ilmestyvä otsoniaukko on yhä valtava, mutta se kuroutuu hiljalleen umpeen. Nasan tutkijat arvioivat, että aukko voisi olla kokonaan historiaa ehkä vuonna 2080.

Otsonia tuhoavien freonikemikaalien maailmanlaajuinen kielto on siis todella purrut. Tänä vuonna kävi kuitenkin ilmi, että Kiinassa valmistetaan yhä laittomasti CFC-11-kemikaalia sisältäxviä jääkaappeja ja eristeitä. Tästä aiheutuvat päästöt voivat hidastaa otsonikerroksen jo lupaavalta näyttävää toipumista.

Tämä muumio löytyy Torinon egpytiläisestä museosta. Kuva: Dr Stephen Buckley, University of York
Tämä muumio löytyy Torinon egpytiläisestä museosta. Kuva: Dr Stephen Buckley, University of York

Muumiointi aloitettiin jo esihistoriallisena aikana, paljon ennen faaraoiden aikaa. Resepti pysyi samana vuosituhansia.

Muumion resepti paljastui, kun Torinon egyptiläisessä museossa olevaan muumioon sovellettiin rikospaikkatutkinnassa käytettyjä kemiallisia testejä. Tutkittu muumio oli palsamoitu 3 700–3 500 ennen ajanlaskumme alkua.

”Tämä muumio kirjaimellisesti ruumiillistaa palsamointimenetelmän, joka oli Egyptin muumiointikulttuurin sydämessä neljän vuosituhannen ajan”, arkeologi Stephen Buckley sanoi BBC:lle.

Egyptiläisen muumiopalsamin perusresepti sisältää:

* kasviöljyä, mahdollisesti seesamiöljyä

* kasvi- tai juuriuutetta, mahdollisesti sarakasveista

* kasviperäistä kumia, mahdollisesti akaasiasta

* havupuun pihkaa, luultavasti männystä

Öljyn ja pihkan seos suojaa bakteereita vastaan, ja se estää muumiota mädäntymästä.

Buckley alkoi etsiä reseptiä vuosia sitten. Hän ja hänen kollegansa tutkivat kemikaaleja muinaisista rievuista, joihin muumio oli kiedottu. Nämä tekstiilit ovat osa pohjoisenglantilaisen Boltonin museon Egypti-kokoelmaa.

Kankaat ajoitettiin noin vuoden 4000 eaa. paikkeille. Muumioinnin on uskottu alkaneen vasta paljon myöhemmin, vuoden 2600 eaa. paikkeilla, kun suuret pyramidit rakennettiin.

Ryhmä löysi siis todisteen, että muumiointi aloitettiin Egyptissä jo esihistoriallisena aikana eli ennen kirjoitustaidon käyttöönottoa.

Tämän jälkeen tutkijat suuntasivat Torinon museon muumioiden kimppuun. Niitä ei ollut koskaan museotarkoituksessa käsitelty nykyaikaisilla kemikaaleilla, joten ryhmä saattoi tutkia alkuperäistä egyptiläistä palsamointikemiaa.

”Yhdistelemällä kemiallista analyysiä näköhavaintoihin, geenikartoituksiin, radiohiiliajoitukseen ja käärinliinan mikroskooppianalyysiin varmistuimme, että kyseessä on 20–30-vuotiaana kuollut mies, joka muumioitiin vuoden 3 600 eaa. paikkeilla”, egyptologi Jana Jones kertoo BBC:lle.

Löydöksen merkitys on siinä, että samaa reseptiä käytettiin noin 2 000 vuotta myöhemmin faaraoiden muumiointiin.

”Jonkinlainen yleisegyptiläinen identiteetti oli siis olemassa jo kauan ennen kuin faaraoiden Egyptin sivilisaatio muodostui vuoden 3100 eaa. paikkeilla”, Buckley sanoo.

Tutkimus julkaistiin Journal of Archaeological Science -lehdessä.

Vähentäminen auttaa löydösten mukaan vain suurkuluttajia, joita on alle viisi prosenttia väestöstä.

Suolan käytön vähentämistä pidetään tärkeänä keinona ehkäistä sydän- ja verisuonitauteja. Maailman terveysjärjestö WHO suosittaa käyttämään ruokasuolaa alle viisi grammaa päivässä.

Arvostetussa lääketieteen lehdessä Lancetissa julkaistun tuoreen tutkimuksen mukaan suolan käytön vähentäminen hyödyttää vain niitä, jotka käyttävät sitä yli 12,7 grammaa päivässä eli yli 2,5 teelusikallista. Sen verran saa kolmesta isosta pussillisesta perunalastuja.

Alle viisi prosenttia kehittyneiden maiden ihmisistä kuluttaa näin paljon suolaa. Suomalaiset miehet syövät sitä keskimäärin vajaat kymmenen ja naiset noin seitsemän grammaa päivässä.

Enemmistöllä pieni suolan eli natriumkloridin lisäys ei tutkimuksen mukaan vaikuta sydän- ja verisuonisairauksiin mitenkään. Vähän suolaa käyttävillä pieni suolan käytön lisäys jopa vähensi riskiä sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin.

”Tutkimuksemme lisää todisteita siitä, että kohtuullisesti käytettynä natriumista voi olla hyötyä sydämelle ja verenkierrolle, mutta hyvin vähän tai hyvin paljon käytettäessä siitä voi ollakin haittaa”, sanoi pääkirjoittaja Andrew Mente kanadalaisesta McMaster-yliopistosta The Guardian-lehdelle.

”Tällaisia tuloksia voi odottaa mistä tahansa tärkeästä ravintoaineesta. Kehomme tarvitsee natriumia. Kysymys on vain määrästä”, hän sanoi.

Lancetin tutkimus perustuu Pure-kohorttitutkimukseen, jossa seurataan pitkän aikaa suurten ihmisjoukkojen elämää rikkaissa ja köyhissä maissa eri mantereilla.

Suolankäyttöä ja sydänterveyttä käsittelevään analyysiin kelpuutettiin 255 ihmisyhteisöä 18 maasta eli yhteensä 82 500 ihmistä. Heitä seurattiin keskimäärin kahdeksan vuotta.

Tutkijat jakoivat nämä yhteisöt kolmeen kastiin suolankulutuksen mukaan. Vähiten ruokasuolaa käyttävässä kolmanneksessa päivittäinen keskiarvokulutus jäi alle 11,3 gramman. Heillä suolan käytön lisääminen yllättäen vähensi sydän- ja verisuonitautien esiintyvyyttä. Lisägramma päivittäiseen suola-annokseen tarkoitti yhtä sydän- ja verisuonitautitapausta vähemmän tuhannelle ihmiselle vuodessa.

Keskimmäisessä kolmanneksessa eli 11,3–12,9 grammaa suolaa henkeä kohti syövissä yhteisöissä lisägramma päivässä ei vaikuttanut sydän- ja verisuonitapauksiin käytännössä mitenkään.

Eniten suolaa käyttävässä eli yli 12,9 grammaa nauttivassa kolmanneksessa lisägramma suolaa lisäsi vain vähän sydän- ja verisuonitautien riskiä.

Vahvaa osoitusta suolan käytön lisäämisen haitoista sydämelle löytyi Kiinasta, jossa suolaa käytettiin keskimäärin 14,2 grammaa päivässä.

Suolan käyttöä pyritään hillitsemään ympäri maailmaa.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehdyt kliiniset tutkimukset osoittavat laajalla rintamalla, että suolan käytön lisäys kohottaa varsin suoraviivaisesti verenpainetta. Korkea verenpaine taas on tilastollisesti vahvasti yhteydessä aivoverenkierron häiriöihin sekä sydän- ja verisuonisairauksiin.

”Näistä yhteyksistä ei ole juuri epäilyä”, sanoo epidemiologi ja professori Jussi Huttunen, joka toimi pitkään Kansanterveyslaitoksen eli nykyisen THL:n pääjohtajana.

Pure-tutkijat kuitenkin havaitsivat aineistossaan suolankäytön kohottavan verenpainetta vain siinä kolmanneksessa yhteisöjä, joka käytti suolaa eniten.

He myös kyseenalaistivat sen, että suola vaikuttaa sydän- ja verisuonitautien riskiin verenpaineen kautta.

Siitä, että suola kohottaa verenpainetta ja kohonnut verenpaine on yhteydessä sydän- ja verisuonitauteihin, ei voi heidän mukaansa oikaista johtopäätökseen, että suolan vaikutusmekanismi tauteihin kulkisi vain verenpaineen kautta.

Pure-aineistossa suolan yhteydet sydänterveyteen eivät juurikaan liittyneet suolan yhteyksiin verenpaineeseen.

Pure-tutkijat suosittavat, että terveysvalistusta suolankäytön vähentämiseksi harjoitetaan vain niissä yhteisöissä, joissa suolaa käytetään keskimäärin yli 12,7 grammaa päivässä.

Huttunen ei tätä kannata.

”Tuskin tämä mitenkään muuttaa tämänhetkistä terveyspolitiikkaamme. Suosittelemme jatkossakin suolan vähennystä tavoitteena verenpaineen lasku ja verenpaineeseen liittyvien sairauksien vähentäminen”, hän sanoo.

”Terveysvalistusta ei voi suunnata vain keskiarvoille. Monissa väestöissä on yksilöitä, jotka käyttävät aivan liikaa suolaa.”

Huttunen arvelee, että tutkimuksen vahvuus – iso maantieteellinen kattavuus ja isot aineistot – voi myös olla sen heikkous.

Kun asioita katsoo maailmalaajuisesti hyvin yleisellä tasolla, monet yhteydet katoavat. Se ei tarkoita, etteikö yhteyksiä voisi paikallisesti olla. Tarkasti rajattu kliininen tutkimus voi kertoa enemmän kuin valtava aineisto.