Silakoita Selkämereltä. Tuoreen tutkimuksen mukaan maailman kalansaaliiden kannalta olisi hyvä pitää lämpeneminen alle puolessatoista asteessa. Kuva: Antti Johansson / HS
Silakoita Selkämereltä. Tuoreen tutkimuksen mukaan maailman kalansaaliiden kannalta olisi hyvä pitää lämpeneminen alle puolessatoista asteessa. Kuva: Antti Johansson / HS

Jos ilmaston lämpeneminen saadaan pidettyä enintään 1,5 asteessa, saaliit säilyvät eritoten väkirikkailla seuduilla.

Jokainen celsiusaste, jonka maailma lämpenee, keventää maailman kalansaaliita kolme miljoonaa tonnia vuodessa.

Jos valtiot onnistuvat toteuttamaan Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteen ja pysäyttämään lämpenemisen 1,5 celsiusasteeseen, pyydyksiin jäisi siis kuusi miljoonaa tonnia enemmän kalaa kuin siinä tapauksessa, että keskilämpö kipuaa ennustetut 3,5 astetta.

Näin laskee kanadalais-brittiläinen tutkijakolmikko tiedelehdessä Science.

Luvut eivät ehkä kuulosta suurilta, mutta meret ovat osa maailman ruokahuoltoa – erityisesti, kun väkimäärämme tästä vielä kasvaa.

Kalakato tulee koettelemaan ankarimmin juuri niitä alueita, joilla ihmisten elanto on jo nyt vahvasti riippuvainen meren antimista, muistuttaa meribiologi Elisabeth Fulton Sciencessa.

Jotkin meret nimittäin kärsivät lämpenemisestä huomattavasti enemmän kuin toiset.

Esimerkiksi Bengalinlahdella, Siaminlahdella, Etelä-Kiinan merellä sekä Sulun-ja Celebesinmerillä 3,5 asteen lämpeneminen laihduttaisi saalista peräti 47 prosenttia.

Kannat ja lajisto ohenisivat rajusti, kun suuri osa lajeista häviäisi tropiikista kokonaan.

Vain vähäväkisillä arktisilla alueilla 3,5 asteen lämpeneminen saattaisi kasvattaa saaliita.

Kala-apajien tulevaisuuden näkymistä saatiin vihiä tietokonemalleilla.

Tutkija William Cheung Brittiläisen Kolumbian yliopiston Nereus-ohjelmasta kollegoineen mallinsi, mitä tapahtuu 892 kalastetulle lajille ilmaston muuttuessa.

”Merten olojen muutokset, kuten lämpötila ja happipitoisuus, kytkeytyvät voimakkaasti ilmakehän lämpötilaan ja siten hiilidioksidipäästöihin”, tutkijaryhmään kuulunut Thomas Frölicher selittää tiedotteessa.

”Jokaista ilmaan pääsevää hiilidioksiditonnia kohden saalis vähenee huomattavasti”, Frölicher sanoo.

Analyysin mukaan keskilämpötilan nousu 3,5 asteella kutistaisi maailman maksimisaalista kahdeksan prosenttia vuodessa. Jos lämpötila sen sijaan nousee 1,5 astetta, mahdollinen pyynti pienenisi vain 2,5 prosenttia.

Tutkijat korostavat, että arviot ovat alakantissa.

He toivovat, että tulokset innostaisivat päättäjät ja yksityisen sektorin sitoutumaan tiukemmin hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen.

”Jos joku suurimmista hiilidioksidin päästäjämaista lähtee Pariisin sopimuksesta, muiden ponnistelu laimenee”, tutkija Gabriel Reygondeau painottaa tiedotteessa.

”Kyse ei ole siitä, paljonko hyödymme sopimuksesta vaan siitä, paljonko haluamme hävitä”, Reygondeau muotoilee.

Maailman kalansaalis on nykyisin noin 109 miljoonaa tonnia vuodessa.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.