Perusta on löydetty enemmän todisteita muinaisesta kallonporauksesta kuin kaikkialta muualta yhteensä. Kuva: University of Miami
Perusta on löydetty enemmän todisteita muinaisesta kallonporauksesta kuin kaikkialta muualta yhteensä. Kuva: University of Miami

Operaatioissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin 1800-luvun kenttäsairaaloissa tehdyissä kalloleikkauksissa.

Kallonporaus oli muinaisissa kulttuureissa yleinen hoitokeino pään vaivoihin. Kallonporauksella yritettiin ajaa potilaasta piinalliset pahat henget, ja sillä saatettiin hoitaa esimerkiksi päänsärkyä ja epilepsiaa.

Vaikka kallonporaus on kyseenalainen ja vaarallinen toimenpide, muinaiset kulttuurit kehittyivät siinä erittäin taitaviksi. World Neurosurgery -lehdessä julkaistussa uudessa tutkimuksessa tarkasteltiin Perusta löytyneitä pääkalloja tuhansien vuosien ajalta ja havaittiin, että inkojen valtakaudella vuosina 1000–1500 jopa 80–90 prosenttia kallonporauksen läpikäyneistä selvisi hengissä.

Luku on huima, kun ajatellaan, miten riskialtista kallojen aukominen on ilman modernia välineistöä ja ymmärrystä hygieniasta. Inkat olivat itse asiassa niin taitavia kallonporaajia, että heidän potilaistaan selvisi hengissä useampi kuin 1800-luvun sotasairaaloissa tehtyistä kallo-operaatioista.

Peru on antropologeille antoisa paikka, sillä kuivassa ilmastossa muinaiset kallot ja luut ovat säilyneet erittäin hyvin. Perusta on löydetty satoja eri aikoina porattuja kalloja.

Neurologi David Kushner sekä antropologit John Verano ja Anne Titelbaum saivat käsiinsä 640 pääkalloa eri aikakausilta. Vanhimmat oli löydetty Perun etelärannikolta. Ne ovat ajalta 400–200 ennen ajanlaskumme alkua.

Valtaosa kalloista oli tuoreempia ja peräisin Perun keskiylängöiltä. Lisäksi tutkittavana oli 160 kalloa inkojen muinaisen pääkaupungin Cuzcon tienoilta.

Kallot kertovat tarinaa poraajien taitojen hioutumisesta. Niistä näkee, miten potilaalle on käynyt. Jos reikä ei ole luutunut, potilas on kuollut operaatiossa tai pian sen jälkeen.

Vanhimmista kalloista näkyy, että vain 40 prosenttia potilaista selvisi kallonporauksesta hengissä. Seuraavalla aikakaudella selvityjien osuus oli jo 53 prosenttia.

Inkojen valtakaudelle tultaessa henkensä sai pitää 75–83 prosenttia poratuista, ja eräältä alueelta löydettyjen yhdeksän kallon perusteella jopa 91 prosenttia selvisi.

Pääkalloja ei auottu pelkästään pahojen henkien pelossa. Poraamalla saatettiin yrittää hoitaa esimerkiksi kallonmurtumia ja siivota murtuneita luunkappaleita päästä. Useasta kallosta löytyykin jälkiä iskuista.

Lähemmäs nykyaikaa tultaessa porausreiät pienenivät, ja porauksesta ylipäänsä siirryttiin varovaisempiin tekniikoihin, kuten urien raaputtamiseen. Se vähentää riskiä, että leikkaaja puhkaisee vahingossa aivoja suojaavan kovakalvon ja aiheuttaa infektion.

Jotkut potilaista selvisivät jopa useista leikkauksista. Erästä inka-ajan kalloa oli porattu peräti viisi kertaa.

”Kalloista näemme, kuinka he ovat kehittäneet taitojaan tuhannen vuoden ajan. Se ei ole vain tuuria, vaan he olivat todella taitavia”, kommentoi bioarkeologi Corey Ragsdale Science-lehdessä. Hän ei ollut mukana tutkimuksessa.

Lopuksi tutkijat vertasivat inkojen onnistumista 1800-luvulla Yhdysvaltain sisällissodan aikana tehtyihin operaatioihin. Taisteluissa syntyneitä päävammoja hoidettiin pitkälti samalla tavoin, poistamalla kallosta luuta.

Sisällissodassa kuolleisuus näihin operaatioihin oli kaksinkertainen inkojen kallonporauksiin verrattuna. Kenttäsairaaloissa tehtyihin aivoleikkauksiin kuoli 46–56 prosenttia potilaista, kun inkoilla kuolleisuus oli vähimmillään 17–25 prosenttia.

Vertailu ei toki ole ihan reilu, sillä tuliaseiden aiheuttamat vammat olivat kovin erilaisia kuin inkojen aikanaan operoimat kallonmurtumat. Taistelukentällä kirurgit joutuivat lisäksi tekemään työtään ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa kovan paineen alla.

Silti inkojen onnistumisprosentti oli huikean hyvä ottaen huomioon operaation vaarallisuuden ja vielä sen, ettei ennen 1800-lukua ymmärretty mikrobien yhteyttä infektioihin.

Tieto norsun keinoista voi auttaa ihmistäkin syövän torjunnassa.

Norsujen jos joidenkin eläinten luulisi kärsivän syövästä. Mitä enemmän soluja eläimessä on, sitä suuremmalla riskillä jonkin perimässä tapahtuu mutaatio syöpäsoluksi.

Norsussa soluja riittää, sillä se voi kasvaa yli seitsemän tonnin painoiseksi. Siitä huolimatta se elää parhaimmillaan 60–70-vuotiaaksi. Hiiret elävät yleensä maksimissaan kolmevuotiaiksi, ja kuollessaan vanhat hiiret ovat yleensä täynnä syöpäkasvaimia.

Ihminenkin on iso ja pitkäikäinen. Nisäkkäistä noin keskimäärin isot elävät kauemmin kuin pienet. Niillä on siis oltava solutason mekanismeja, joilla ne torjuvat syöpää.

Näitä mekanismeja on tutkittu paljon, ja erityisesti norsuilla. Norsut painavat satakertaisesti enemmän kuin ihminen, mutta eläintarhanorsut kuolevat silti meitä harvemmin syöpään.

Nyt Chicagon yliopiston geneetikot ovat syventäneet ymmärrystä näistä mekanismeista Cell Reports -lehdessä julkaistussa artikkelissa.

Norsuja suojelee geeni, joka aggressivisesti tappaa dna:ltaan vaurioituneita soluja. Evoluution saatossa kyseinen geeni muuttui ”uinuvaksi” eli toimimattomaksi, mutta myöhemmin se heräsi henkiin.

Tämä pätkä ”zombi-dna:ta” on ollut olennainen tekijä siinä, että norsut ovat voineet kasvaa nykyiseen kokoonsa.

Tieto voi auttaa kehittämään syöpälääkkeitä ihmisille, sanoo yksi tutkimuksen tekijöistä, Chicagon yliopiston evoluutiobiologi ja geneetikko Vincent Lynch The New York Timesisssa.

Syöväntorjunnassa on jo pitkään tutkittu p53-geeniä. Se valmistaa p53-proteiinin, joka etsii dna:sta vaurioituneita kohtia. Löytäessään geenivirheen p53 komentaa solun korjaamaan geenivirheen tai vaihtoehtoisesti tuhoamaan itsensä.

Vuonna 2015 Lynch kollegoineen havaitsi, että norsuilla on perimässään 20 kopiota tästä geenistä, kun ihmisillä on vain yksi. Utahin yliopiston tutkijat huomasivat saman asian samaan aikaan.

Molemmat ryhmät saivat selville, että norsulla p53-poliisitoiminta on kovaotteisempaa kuin muilla nisäkkäillä. Geenivirheen löytyessä norsut eivät korjaile soluja vaan suoraviivaisesti tappavat ne.

Äärimmäisen tiukka linja käy järkeen, kun ottaa huomioon norsun valtavan koon ja pitkän iän. Yksi syöpäkasvain voi tappaa koko eläimen, joten turhia riskejä ei pidä ottaa.

Lynch kollegoineen jatkoi norsun syöpäpoliisimekanismin tutkimusta, ja pian he löysivät lif6-nimisen geenin, joka on ilmeisesti vain norsulla.

Kun p53-proteinit havaitsevat norsuilla dna-vauriota, ne aktivoivat lif6-geenin. Se valmistaa suoraviivaisen väkivaltaisen lif6-proteiinin.

Kokeissaan Lynch kollegoineen huomasi, kuinka lif6-proteiinit tunkeutuvat solun energiatehtaisiin eli mitokondrioihin. Ne kairaavat mitokondrion täyteen reikiä, ja mitokondrion molekyylit vapautuvat soluun. Muulle solulle monet energiatehtaan molekyylit ovat myrkyllisiä, ja solu kuolee.

Lif6:n evolutiivinen historia on kiintoisa.

Kaikilla nisäkkäillä on vastaava lif-geeni, mutta liki kaikilla sitä on vain yksi kappale. Ihmissoluissa se toimii sopuisasti, muun muassa välittää viestejä solusta toiseen.

Norsuilla ja niiden lähisukulaisilla, kuten manaateilla, on geenistä useita kopioita. Norsuilla niitä on yhteensä kymmenen.

Geenikopiot syntyivät norsujen ja manaattien yhteisille esi-isille yli 80 miljoonaa vuotta sitten. Niistä kuitenkin puuttui sellainen dna-pätkä, joka kytkee geenin päälle ja pois. Geenit olivat siis toimimattomia.

Evoluution saatossa norsuissa tapahtui geenimutaatio lif6:n lähimaastossa. Mutaation seurauksena p53-proteiini saattoi aktivoida lif6:n. Uudestisyntynyt geeni alkoi aktivoituna tuottaa proteiinia, joka osasi tehdä jotain aivan uutta: hyökätä mitokondrioiden kimppuun ja näin tappaa vaurioituneita soluja.

Tutkijat arvelevat, että lif6 heräsi eloon samoihin aikoihin kun norsujen esi-isät kehittivät ylimääräisiä kopioita p53-geenistä. Nämä entistä tehokkaammat syöväntorjuntamekanismit mahdollistivat sen, että norsut saattoivat kasvaa nykyiseen kokoonsa.

Käyttäjä4499
Seuraa 
Viestejä4208
Liittynyt21.7.2017

Tappajageeni heräsi eloon ja suojaa norsuja syövältä

Kaljurotilla samantyyppistä mekanismia... elimistön happivaje (ei norsumaisensta koosta, vaan elintavoista johtuen) aiheuttaa enemmän vaurioita perimään, kuin mitä keho ennättää korjata -> liikaa vaurioita kärsineen solun apoptoosi/nekroosi. https://www.tiede.fi/keskustelu/74956/kaljurotta-tietaa-pitkan-ian-salai...
Lue kommentti

VVM = varhainen vuorovaikutusmalli

Ihmiset lääkitsevät omin neuvoin lemmikkejään ja sekoittavat lääke- ja viihdekannabiksen keskenään.

Yhdysvaltojen osavaltioista kannabiksen viihdekäytön on laillistanut kymmenkunta, ja lisäksi kannabiksen lääkekäyttö on laillista parissakymmenessä. Kannabiksen käyttö eläinlääkinnässä ei silti ole sallittua yhdessäkään osavaltiossa.

Eläinlääkärit eivät halua edes keskustella kannabiksen määräämisestä lemmikkien kipuja lievittämään, koska pelkäävät menettävänsä näin toimilupansa, Yhdysvaltain eläinlääkäriliiton kannabinoidikomiteaa johtava Jeffrey Powers kertoi Reutersille.

Ihmiset ovat ottaneet eläinlääkinnässä varaslähdön ja ovat tarjonneet omin päin kannabista lääkkeeksi lemmikeilleen. Tämän seurauksena kotieläinten kannabismyrkytykset ovat yleistyneet.

Oregonin osavaltiossa läpi vuorokauden päivystävässä eläinten myrkytystietopuhelimessa kannabikseen liittyvät puhelut ovat kuudessa vuodessa yli viisinkertaistuneet. Oregon laillisti kannabiksen viihdekäytön vuonna 2014.

Koirien hätäkeskuksessa työskentelevä tohtori Adam Stone kertoo, että 12 tunnin päivystysvuoron aikana henkilökunta näkee yleensä ainakin 1–3 lemmikillä, yleensä koirilla, merkkejä kannabismyrkytyksestä.

Kannabismyrkytyksen oireita ovat pahoinvointi, oksentelu, uneliaisuus ja jopa kooma.

Vuonna 2018 Coloradon osavaltioyliopiston eläinlääketieteilijät toteuttivat nettikyselyn koiranomistajille ympäri Yhdysvaltoja. Reilusta tuhannesta vastaajista liki neljä viidestä kertoi ostaneensa kannabisvalmisteita koirilleen. Koiranomistajien mielestä kannabis lievitti heidän lemmikkiensä kipua tehokkaammin kuin perinteiset lääkkeet.

Kliinisiä näyttöjä lääkekannabiksen tehosta koiriin on myös alkanut ilmaantua.

Heinäkuussa Frontiers in Veterinary Science -lehdessä Cornellin yliopiston tutkijat raportoivat että hampussa esiintyvä kannabidioli eli cbd helpottaa tehokkaasti koirien nivelrikkokipuja. Coloradon osavaltioyliopiston tutkimuksen mukaan cbd vähensi epileptisiä kohtauksia 89 prosentilla koirista, joilla on epilepsia.

Matka menestyksekkäästä kliinisestä kokeesta viralliseksi lääkkeeksi on kuitenkin pitkä ja epävarma.

Yhdysvalloissa mietitään nyt myös liittovaltiotasolla kannabiksen sallimista eläinten lääkintään muun muassa erilaisia kohtauksia ja ahdistusta hillitsemään.

Innokkaiden koiranomistajien varaslähtö ja tästä seuranneet myrkytykset voivat kuitenkin vaikuttaa siihen, että liittovaltio lopulta ei sallikaan kannabista eläimille.

Kannabismyrkytys ei ole koirilla tappava, mutta se voi johtaa vaarallisiin komplikaatioihin. Epävarmuus kannabiksen mahdollisista pitkäaikaisvaikutuksista koirilla on keskeinen syy, miksi keskushallinto ei vielä salli eläinlääkäreiden määrätä kannabista.

Redmontin eläinlääkäriklinikalla työskentelevä eläinlääkäri Curt Nitschelm kertoo, että useimmat klinikalle kannabismyrkytyksen vuoksi tuodut koirat ovat syöneet suuria määriä kannabiksen keskeistä päihdyttävää aihetta THC:tä.

”Yleensä sitä annetaan koirille syötävässä muodossa, kuten pikkuleivissä, jolloin vaikutus on voimakas”, Nitschelm kertoo oregonilaiselle paikallislehti The Bulletinille.

Omistajat ovat siis sotkeneet lääkekannabiksen ja päihdekannabiksen. Lääkekannabistuotteissa usein pyritään maksimoimaan tuotteen cbd-pitoisuus, kun taas päihdekannabistuotteissa maksimodaan thc-pitoisuutta.

Toki myös CBD:n pitkäaikaisvaikutukset koirille ovat yhä epävarmoja.

salai
Seuraa 
Viestejä7477
Liittynyt17.3.2005

Koirien kannabismyrkytykset ovat yleistyneet Yhdysvalloissa

Kissat ovat fiksumpia, eivätkä vedä övereitä. Pääsevät fiilikseen ja kuuntelevat hyvää musiikkia: https://www.youtube.com/watch?v=cqZc7ZQURMs (Al Stewart - Year Of The Cat)
Lue kommentti

Mitä tahansa edellä esitetyistä väitteistä saa epäillä ja ne voidaan muuttaa toisiksi ilman erillistä ilmoitusta. Kirjoittaja pyrkii kuitenkin toimimaan rehellisesti ja noudattamaan voimassa olevia lakeja.