Perusta on löydetty enemmän todisteita muinaisesta kallonporauksesta kuin kaikkialta muualta yhteensä. Kuva: University of Miami
Perusta on löydetty enemmän todisteita muinaisesta kallonporauksesta kuin kaikkialta muualta yhteensä. Kuva: University of Miami

Operaatioissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin 1800-luvun kenttäsairaaloissa tehdyissä kalloleikkauksissa.

Kallonporaus oli muinaisissa kulttuureissa yleinen hoitokeino pään vaivoihin. Kallonporauksella yritettiin ajaa potilaasta piinalliset pahat henget, ja sillä saatettiin hoitaa esimerkiksi päänsärkyä ja epilepsiaa.

Vaikka kallonporaus on kyseenalainen ja vaarallinen toimenpide, muinaiset kulttuurit kehittyivät siinä erittäin taitaviksi. World Neurosurgery -lehdessä julkaistussa uudessa tutkimuksessa tarkasteltiin Perusta löytyneitä pääkalloja tuhansien vuosien ajalta ja havaittiin, että inkojen valtakaudella vuosina 1000–1500 jopa 80–90 prosenttia kallonporauksen läpikäyneistä selvisi hengissä.

Luku on huima, kun ajatellaan, miten riskialtista kallojen aukominen on ilman modernia välineistöä ja ymmärrystä hygieniasta. Inkat olivat itse asiassa niin taitavia kallonporaajia, että heidän potilaistaan selvisi hengissä useampi kuin 1800-luvun sotasairaaloissa tehtyistä kallo-operaatioista.

Peru on antropologeille antoisa paikka, sillä kuivassa ilmastossa muinaiset kallot ja luut ovat säilyneet erittäin hyvin. Perusta on löydetty satoja eri aikoina porattuja kalloja.

Neurologi David Kushner sekä antropologit John Verano ja Anne Titelbaum saivat käsiinsä 640 pääkalloa eri aikakausilta. Vanhimmat oli löydetty Perun etelärannikolta. Ne ovat ajalta 400–200 ennen ajanlaskumme alkua.

Valtaosa kalloista oli tuoreempia ja peräisin Perun keskiylängöiltä. Lisäksi tutkittavana oli 160 kalloa inkojen muinaisen pääkaupungin Cuzcon tienoilta.

Kallot kertovat tarinaa poraajien taitojen hioutumisesta. Niistä näkee, miten potilaalle on käynyt. Jos reikä ei ole luutunut, potilas on kuollut operaatiossa tai pian sen jälkeen.

Vanhimmista kalloista näkyy, että vain 40 prosenttia potilaista selvisi kallonporauksesta hengissä. Seuraavalla aikakaudella selvityjien osuus oli jo 53 prosenttia.

Inkojen valtakaudelle tultaessa henkensä sai pitää 75–83 prosenttia poratuista, ja eräältä alueelta löydettyjen yhdeksän kallon perusteella jopa 91 prosenttia selvisi.

Pääkalloja ei auottu pelkästään pahojen henkien pelossa. Poraamalla saatettiin yrittää hoitaa esimerkiksi kallonmurtumia ja siivota murtuneita luunkappaleita päästä. Useasta kallosta löytyykin jälkiä iskuista.

Lähemmäs nykyaikaa tultaessa porausreiät pienenivät, ja porauksesta ylipäänsä siirryttiin varovaisempiin tekniikoihin, kuten urien raaputtamiseen. Se vähentää riskiä, että leikkaaja puhkaisee vahingossa aivoja suojaavan kovakalvon ja aiheuttaa infektion.

Jotkut potilaista selvisivät jopa useista leikkauksista. Erästä inka-ajan kalloa oli porattu peräti viisi kertaa.

”Kalloista näemme, kuinka he ovat kehittäneet taitojaan tuhannen vuoden ajan. Se ei ole vain tuuria, vaan he olivat todella taitavia”, kommentoi bioarkeologi Corey Ragsdale Science-lehdessä. Hän ei ollut mukana tutkimuksessa.

Lopuksi tutkijat vertasivat inkojen onnistumista 1800-luvulla Yhdysvaltain sisällissodan aikana tehtyihin operaatioihin. Taisteluissa syntyneitä päävammoja hoidettiin pitkälti samalla tavoin, poistamalla kallosta luuta.

Sisällissodassa kuolleisuus näihin operaatioihin oli kaksinkertainen inkojen kallonporauksiin verrattuna. Kenttäsairaaloissa tehtyihin aivoleikkauksiin kuoli 46–56 prosenttia potilaista, kun inkoilla kuolleisuus oli vähimmillään 17–25 prosenttia.

Vertailu ei toki ole ihan reilu, sillä tuliaseiden aiheuttamat vammat olivat kovin erilaisia kuin inkojen aikanaan operoimat kallonmurtumat. Taistelukentällä kirurgit joutuivat lisäksi tekemään työtään ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa kovan paineen alla.

Silti inkojen onnistumisprosentti oli huikean hyvä ottaen huomioon operaation vaarallisuuden ja vielä sen, ettei ennen 1800-lukua ymmärretty mikrobien yhteyttä infektioihin.