Kilpaurheilun aiheuttamat pään vammat nousevat helposti otsikoihin. Kuva: Kimmo Taskinen HS
Kilpaurheilun aiheuttamat pään vammat nousevat helposti otsikoihin. Kuva: Kimmo Taskinen HS

Aivovammoista vain murto-osa tulee urheilukentillä, neurokirurgi Teemu Luoto muistuttaa.

Pään vammojen tiedetään olevan yleisiä urheilussa, ja karmeimmat tapaukset nousevat helposti otsikoihin. Toistuvilla aivotärähdyksillä uskotaan olevan pitkäaikaisia seurauksia.

Miten on, saavatko jalkapalloilevat lapset puskea palloa, neurokirurgiaan erikoistuva lääkäri Teemu LuotoTampereen yliopistollisesta sairaalasta?

”Saavat puskea”, Luoto lupaa.

Urheilussa sattuvien pään vammoja on tutkittu Luodon mukaan kiivaasti vasta alle vuosikymmenen ajan, eikä varsinkaan lievemmistä vammoista voi sanoa mitään varmaa.

”Jotakin haittaa niistä on”, Luoto muotoilee.

Luoto on tutkinut aivovammoja ja ohjaa väitöstutkimusta jääkiekossa sattuvista pään vammoista. Suomessa urheilussa saadut pään vammat liitetään monesti juuri jääkiekkoon.

Vaikka karmeat taklaukset nousevat otsikoihin, vakavia aivovammoja näyttäisi jääkiekon huipulla sattuvan vähän.

Kolmen vuoden aikana esimerkiksi SM-liigassa on Luodon mukaan sattunut vain yksittäisiä vakavampia pään vammoja. Aivotärähdyksiä liigan pelaajat saavat vuosittain 30–60.

”Luku on kansainvälistä tasoa”, Luoto huomauttaa.

Tilastointi voi olla epätarkkaa. Vammatilanteet voivat olla huomaamattomia ja välittömät oireet vähäisempiä kuin luullaan, Luoto sanoo. Oireet voivat tulla tuntien tai päivien viiveellä.

”Toisaalta huipputasolla pelaajat saattavat ikään kuin peitellä päähän saamaansa vammaa, koska haluavat jatkaa pelaamista”, Luoto sanoo.

Vamman vähättely voi altistaa kaukaloon palanneen pelaajan uusille vammoille. Liikkeiden hallinta, reaktionopeus ja tarkkaavaisuus voivat heikentyä.

Urheilussa tulleista pään vammoista 90 prosenttia on lieviä. Niistäkin iso osa oli Luodon mukaan ehkäistävissä.

Esimerkiksi jääkiekossa voitaisiin siirtyä joustaviin kaukaloihin, joiden on todettu vähentävän päävammoja. Ensimmäisen iskun jälkeen pelaaja voi menettää tasapainonsa ja iskeä päänsä.

Toinen keino on kehittää entisestään pelaajien suojausta. Kolmas on hillitä lajien pelitapoja ja tekniikoita vähemmän aggressiivisiksi. Nyrkkeilyyn ja muihin kamppailulajeihin Luoto ei ota kantaa.

Toistuvien päävammojen vaikutuksesta urheilijan terveyteen tutkijat ovat kahta mieltä, koska varmaa näyttöä syy-seuraussuhteesta ei Luodon mukaan ole.

”Raja-arvoa päävammojen turvalliselle määrälle ei tiedetä. Aihe on ollut kiistanalainen toistakymmentä vuotta”, Luoto muistuttaa.

Luoto muistuttaa, että edes toistuvien aivotärähdysten pitkäaikaisia vaikutuksia ei ole osoitettu kiistattomasti, saati puskemisen.

Jalkapallon puskemisen aiheuttamista pienistä tilapäisistä muutoksista aivoissa kerrottiin vastikään brittitutkimuksessa.

Kun toisessa tutkimuksessa tutkittiin entisten ammattilaisjalkapalloilijoiden aivoja ja heille tehtiin muistitestejä, poikkeamia ei havaittu.

Erityisen paljon on puhuttu amerikkalaisen jalkapallon aiheuttamista aivovammoista, mutta Luodon mukaan keskusteluun liittyy runsaasti vääristävää ja paisuttelevaa medianäkyvyyttä.

”Selkeää on, että pään kolhiminen oireisuuteen asti lajissa kuin lajissa ei ainakaan edistä aivoterveyttä, vaikka liikunnalla muuten todetusti on runsaasti terveyttä edistäviä vaikutuksia.”

Kaikista suomalaisten aivovammoista 2–9 prosenttia tulee urheilukentillä, muillakin kuin kilpakentillä.

”Kilpaurheilussa saadut vammat ovat vain murto-osa kaikista pään vammoista. Suurin osa tulee arkisista kaatumisista ja liikenteessä”, Luoto sanoo.

Aivovammaliiton mukaan aivovamman saisi 15 000–20 000 suomalaista vuosittain. Kansainvälisiin tutkimuksiin perustuva laskelma viittaa yli kaksinkertaiseen määrään.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.