Kaikki nykyihmiset ovat samaa afrikkalaista alkujuurta. Kuva: Kimmo Taskinen
Kaikki nykyihmiset ovat samaa afrikkalaista alkujuurta. Kuva: Kimmo Taskinen

Tutkijat paikansivat kahdeksan geenivarianttia, jotka säätelevät ihmisen ihon väriä.

Ihmisen geenipalettia on sekoiteltu ja ravisteltu lajimme satojatuhansia vuosia kestäneen taipaleen aikana, mutta kaikki ihmiset ovat samaa afrikkalaista alkujuurta.

Nyt monikansallinen tutkimusryhmä on toteuttanut Afrikassa ensimmäisen laajamittaisen tutkimuksen ihonväriä säätelevistä geeneistä.

Kahdeksaan geenivarianttiin keskittyvä tutkimus julkaistiin nyt Science-lehdessä.

Nykyisistä afrikkalaisista löytyy sekä geenien että ulkonäön tasolla miltei jokaista maailman ihonväriä. Ihmisen väripaletti onkin pitkälti kehittynyt jo muinoin Afrikassa, ennen kuin ihmiskunta vaelsi sieltä muihin maailman kolkkiin.

Tutkijat tarkastelivat eri ihonvärejä ja niihin vaikuttavia geenejä mittaamalla 2 100 eri ihmisryhmiin kuuluvan nykyafrikkalaisen ihon heijastavuutta ja ottivat heiltä verinäytteitä.

Tutkijat paikansivat ihmisen perimästä neljä aluetta, joissa yksittäisen emäsparin muutokset eli niin sanotut snipit vaikuttavat ihmisen ihon väriin.

Näitä geenivariantteja, snippejä, löydettiin tutkimuksessa kahdeksan.

Eräs niistä, nimeltään slc42a5, liittyy vaaleaan ihoon ja yleistyi nopeasti Euroopassa viimeisen 6 000 vuoden aikana.

Samaa geenivarianttia löytyy kuitenkin myös Itä-Afrikassa eläviltä ihmisiltä, Etiopiassa jopa puolelta tiettyjen alueiden asukkaista. Se ei kuitenkaan yksinään määrää ihonväriä, joka on monen geenin yhteispelin tuotos.

Hieman yllättäen vaalean ihon synnyttävät geenit ovat jopa vanhempia kuin aivan tummaan ihoon liitetyt variantit.

Kumpikin juontaa juurensa aikaan ennen nykyihmistä. Esimerkiksi kahta muuta vaalean ihonvärin synnyttävää geenivarianttia löytyy eurooppalaisilta ja Botswanassa elävän san-kansan metsästäjä-keräilijöiltä, mutta variantti oli olemassa jo 900 000 vuotta sitten eläneillä apinaihmisillä, arvelevat tutkijat.

Tiedetään, että ihmisen hipiän vaihtelevat värit ovat kehittyneet vastauksena auringonvalon vaihteluun.

Melaniinipigmentin aikaansaama tumma väri suojaa ihoa auringon uv-säteilyn aiheuttamilta vaurioilta. Vähemmän valoisilla alueilla elävät hyötyvät vaaleammasta ihosta voidakseen tuottaa paremmin d-vitamiinia.

On todennäköistä, että nykyihmisen esi-isät kuten Australopithecus olivat karvapeitteensä alla vaaleita, sillä karva suojasi säteilyltä.

Kun ihmisen esi-isät alkoivat kehittyä karvattomiksi, myös hipiä tummentui. Esimerkiksi simpanssin nahka on vaalea, kun karvat ajelee.

Tummin väri kehittyi ihmisen esi-isän iholle kenties vasta 500 000 vuotta sitten. Nykyihmisistä esimerkiksi Etelä-Sudanin dinka-kansa on tyypillisesti näin tummaa. Tähän liittyy geenivariantti nimeltään mfsd12.

Samaa geenivarianttia löytyy myös Oseaniassa eläviltä kansoilta, Australian aboriginaaleilta ja joiltakin intialaisilta.

Tästä voidaan päätellä muinaisten ihmisten liikkeitä ulos Afrikasta. Kenties osa muinaisista ihmisistä vaelsi Itä-Afrikasta kohti Intiaa ja lopulta Oseaniaa.

Kenties Afrikasta ulos suuntautui vain yksi suuri vaellus, mutta tumminta ihoa tuottava geenivariantti hävisi myöhemmin Euraasiaan asettuneelta populaatiolta.

Ennen uusinta tutkimusta kukaan ei tiennyt, mikä tämän mfsd12-geenivariantin rooli ihmisessä on. Tutkijat osoittivat hiirillä, että se säätelee turkin pigmentaatiota häivyttämällä punaiset ja keltaiset pigmentit.

Hiirten vaaleanruskeista turkeista tuli harmaita. Solumaljassa puolestaan havaittiin, että geeni saa solut tuottamaan enemmän eumelaniinia, joka tummentaa paitsi ihoa, myös hiuksia ja silmiä.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.