Jussin ja kiekuran pyhä yhteys on yllättävän nuori.

Mitä olisi juhannusaatto ilman grillissä, kokon laidalla tai nuotion hiilloksella paistettua rasvaista kiekuraa? Pinnalla viiva sinappia ja palan painikkeena olut tai limonadi, nauttijan iän mukaan.

Ja makkara saa mielellään olla B-laatua – tasaista ja samettista, vailla kökön kökköä, kuten Kummelin pohtiva poikamies Matti Näsä on määritellyt.

Näin tunneperäinen juhannuksen ja makkaran pyhä liitto on varmaan kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Tradition on pakko olla sukupolvien ikäinen – ihan kuin joulukinkun tarinan.

"Itse asiassa makkarasta tuli koko kansan ruokaa vasta nelisenkymmentä vuotta sitten, kun valmistustekniikka oli kehittynyt niin, että makkaraa voitiin valmistaa teollisesti keinosuoleen", tietää ruokahistorioitsija ja filosofian tohtori Merja Sillanpää.

Tätä ennen makkaranteossa tarvittiin paljon käsityötä, mikä piti hinnan korkeana ja kauppareissulla kukkaronnyörit kiinni.

Mauttomuudesta tuli hyve

Suomen ensimmäiset makkaramestarit tulivat Saksasta ja toivat muassaan mausteisen makkaraperinteen. Ennen sotia ruhon halvimmista osista alettiin tehdä myös lenkkimakkaraa muistuttavaa halpamakkaraa, "hampparin väärää".

"Sitä voi pitää nykyisen lenkkimakkaran esimuotona", tutkija sanoo.

Sotien jälkeen välttämättömyydestä tuli hyve. Säännöstely vei mausteet kymmeneksi vuodeksi, ja lihastakin oli pula, joten makkaraa jatkettiin maitojauheella ja perunajauholla.

"Suomalaiset oppivat syömään mausteetonta makkaraa, ja tapa jäi jotenkin päälle", Sillanpää pohtii.

Oli miten oli, mautonkin makkara maistui, ja sitä pidettiin hienona ruokana. 1960-luvulle asti sitä syötiin useimmiten kastikkeessa, josta palat perheenjäsenille annosteltaessa laskettiin tarkasti.

Grilli nousi teltan eteen

Vuonna 1966 Suomi muuttui. Uusi valmistustekniikka laski makkaran hinnan ja "demokratisoi sen kaikkien saataville", kuten Sillanpää sanoo. Lenkkimakkara ja siitä kehitelty grillimakkara lisäsivät suosiotaan yhtä aikaa camping-matkailun kanssa.

Kun retkeilevä perhe pakkasi Volkswagen Kuplaansa oranssin soputeltan ja pienen hiiligrillin, evääksi otettiin tietysti muoviin pakattua makkaraa.

"Vuonna 1973, jolloin camping-matkailu oli suosituimmillaan, oli huipussaan myös lenkkimakkaran kulutus. Muita ruokalajeja suomalaiseen grillikulttuuriin ei tuolloin kuulunutkaan", Sillanpää tietää.

Lenkkimakkara opittiin nyt liittämään tiiviisti vapaa-aikaan: retkeilyyn, mökkeilyyn – ja tietysti juhannukseen, jolloin tuohon kaikkeen oli mahdollisuus. Makkarasta tuli myös olennainen osa lapsuutta, minkä kokemuksen 60-luvun lapset aikuistuttuaan ovat siirtäneet omalle jälkikasvulleen.

"Vaikka ihminen myöhemmin ryhtyisi kasvissyöjäksi, lapsena grillaaminen on tärkeä asia, ja makkaran paistamiset ovat huippukohtia", Merja Sillanpää sanoo.

Ehkä tämä selittää suomalaisten intohimoisen suhteen makkaraan. Se on lenkki lapsuuden kesiin, jolloin aurinko paistoi ja jaffa maistui olutta paremmin.

Nykyään sopii harrastaakin

Nopean nousun jälkeen grillimakkaran tähti alkoi laskea, kun mediassa 1970-luvun lopussa kohuttiin sen valmistusmenetelmistä ja vähän myöhemmin alettiin meuhkata terveysasioista. Naiset siirtyivät salaatteihin ja jättivät rasva- ja energiapitoiset makkarat miehille.

Makkaran uusi nousu alkoi 1990-luvulla. Silloin sitä ruvettiin maistelemaan makkaraseuroissa, ja makkarakulttuurista tehtiin jopa akateemisia opinnäytetöitä. Uudelleen herännyt kiinnostus toi kauppojen hyllyille uusia vaihtoehtoja – maustettuja makkaroita ja kevytlenkkejä – joista oli hyvä valita oma suosikki.

Saksassa opiskelleena ruokahistorioitsija Merja Sillanpään makkaramaku noudattelee enemmän keskieurooppalaista kuin suomalaista traditiota. Grilliin pääseekin useimmiten lihaisa, maustettu ja rasvainen bratwurst.

"Makkarassa on perinteisesti ollut paljon rasvaa, ja mielestäni se kuuluu makkaraan. Ei mikään ruoka sinänsä ole epäterveellistä, vaan kyse on määristä ja kokonaistasapainosta. Yksi makkara silloin tällöin on hyvinkin nautinnollinen, eikä se maailmaa kaada."

Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2010.

Musiikki soi aivoissa kaikkialla. Kuva: Getty Images

Kansien kärkitilan nappasi koira.

Tiede-lehden lukijat ovat antaneet vuosipalautteensa eli äänestäneet vuoden 2017 jutut ja kannet.

Tänä vuonna Tieteessä julkaistiin 76 artikkelia. Kannatus jakautui laajalti, mutta kolmen kärki oli hyvin tasainen. Sijat ratkesivat muutamilla äänillä.

Vuoden jutut

1.  Aivot rakastavat musiikkia

Artikkeli kertoi, kuinka musiikki on paljon muutakin kuin kuuntelunautinto. Musiikkiharrastus vahvistaa aivoja ja kehittää kognitiivisia valmiuksia keskittymiskyvystä muistiin ja älyyn.

Artikkeli ilmestyi numerossa 11/2017. Kirjoittajat olivat tiedetoimittajat Panu Räty ja Kirsi Heikkinen.

2. Mitä koira näkee sinussa?

Artikkeli kysyi, miten paras ystävämme suhtautuu meihin ja mitä se meidän mielenliikkeistämme ja tekemisistämme tajuaa.

Artikkeli ilmestyi numerossa 6/2017. Kirjoittaja oli tiedetoimittaja Maija Karala.

3. Elämän suurimmat arvoitukset

Artikkeli kysyi, mitä nykytiede sanoo maailman pohdituimmista asioista, kuten tietoisuuden olemuksesta ja elämän tarkoituksesta.

Artikkeli ilmestyi numerossa 2/2017. Kirjoittajat olivat New Scientist -lehden tiedetoimittajia.

 

Lue Digilehdet.fi:ssä

Jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja, voit lukea voittoisat artikkelit Digilehdet-palvelussa kirjautumalla tilaajatunnuksillasi alla olevista linkeistä.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet.

 

Vuoden kannet

Tasainen oli myös kansiäänestys. Lämpenevän luonnon maapallojäätelö ja Eurooppaa valtaava susi hävisivät vain hienoisesti koiralle.

Äänestyksen voittajat

Arvonnassa muhkean tietokirjapaketin voittivat

Jaakko Rantanen, Hämeenlinna

Nikolas Uso, Helsinki

Veera Vedenpää, Teerijärvi

 

OJP.
Seuraa 
Viestejä310
Liittynyt18.1.2013

Aivot rakastavat musiikkia on vuoden juttu

- Niin, aivot rakastavat musiikkia. Miksi ? - J.S. Bachin säveltaidetta, musiikkia kuunnellessa , kuten kantaatteja, soolosellosarjaa, Toccara et fuge tai Goldberg muunnelmia puhumattakaan passioista ja oratorioista ymmärtää säveltäjän luovan intuuition perustuvan siihen Hengen voimaan, joka perustuu Pyhän Raamatun Sanaan. --J.S.Bachi säveltaiteen merkitys kirkastuu meille nykyihmisille Hänen rakkautta ilmentävissä sävellyksissän. - Hänen säveltaiteessa on sisäinen looginen rakenne, joka avaa...
Lue kommentti

Osmo, Otto, Juhani Päivinen

Muinainen punkki jäi meripihkaan. Kuva on tutkimuksesta.
Muinainen punkki jäi meripihkaan. Kuva on tutkimuksesta.

Punkilla on ikää sata miljoonaa vuotta.

Meripihkaan kivettyneet eläimet ovat melkein kuin valokuvia dinosaurusten ajasta. Nyt Myanmarista on löytynyt kivettynyttä meripihkaa, jonka sisällä on ikivanha punkki.

Pieni otus on imenyt itsensä täyteen dinosauruksen verta ja tarraa yhä kiinni dinosauruksen sulkaan. Muinaisen havupuun pihkaan on ikuistunut hetki sadan miljoonan vuoden takaa.

Meripihkasta on löytynyt aiemmin vanhempiakin ötököitä ja esimerkiksi kokonainen muinainen linnunpoikanen. Nyt löytynyt punkki on ensimmäinen suora todiste siitä, että nämä verenimijät kiusasivat myös muinaisia eläimiä.

Toki tiedetään, että punkkeja oli olemassa jo yli 200 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin harvinaista, että sekä loiseläin ja kappale sen isäntää ovat kivettyneet samaan pihkanpalaseen.

Tutkijat eivät voi olla täysin varmoja, kuuluiko meripihkaan jämähtänyt sulka dinosaurukselle vai eräälle esihistorialliselle linnulle.

Tiedetään, että useat teropodien alalahkoon kuuluneet dinosaurukset olivat höyhenpeitteisiä. Teropodien kuuluisin edustaja on Tyrannosaurus rex. Teropodeista kehittyivät myös nykyiset linnut.

Pihkasta löytynyt punkki on tieteelle uusi ilmestys. Se edustaa aiemmin tuntematonta punkkilajia ja tutkijat antoivat sille nimeksi Deinocroton draculi, Draculan hirmuinen punkki.

Havupuun pihkaan on tarttunut muutakin kiintoisaa. Tutkijat löysivät useita meripihkaan kivettyneitä punkkeja, ja osaan niistä näyttää tarttuneen pieniä karvoja. Näiden karvojen tutkijat arvelevat olevan peräisin erään kuoriaislajin toukasta.

Nämä toukat elävät nykyäänkin lintujen ja nisäkkäiden pesissä ja popsivat pesänhaltijasta varisevaa kuollutta ihosolukkoa ja sulkia. Kun toukkia on paljon, niistä irtoilevat karvat voivat muodostaa pesän pohjalle maton.

Niinpä tutkijat päättelevät, että punkit ovat vierailleet jonkin sulkapeitteisen dinosauruksen pesässä, missä niihin on myös takertunut näitä toukkien karvoja.

Verenimijät karvoineen ja dinosauruksesta tai linnusta irronnut sulka ovat sitten jämähtäneet kiinni puun pihkaan, joka sopivissa olosuhteissa kivettyy ja vuosimiljoonien saatossa kerrostuu merenpohjaan.

Vaikka yksi punkeista on täynnä verta, joka mahdollisesti on peräisin dinosauruksesta, ei ole toivoakaan, että näistä muinaisjäänteistä saataisiin dinosauruksen dna:ta. Perimäaines ei säily ehjänä siinä kivettymisprosessissa, jossa meripihka muodostuu.

Tutkimuksen julkaisi Nature Communications.