Jussin ja kiekuran pyhä yhteys on yllättävän nuori.

Mitä olisi juhannusaatto ilman grillissä, kokon laidalla tai nuotion hiilloksella paistettua rasvaista kiekuraa? Pinnalla viiva sinappia ja palan painikkeena olut tai limonadi, nauttijan iän mukaan.

Ja makkara saa mielellään olla B-laatua – tasaista ja samettista, vailla kökön kökköä, kuten Kummelin pohtiva poikamies Matti Näsä on määritellyt.

Näin tunneperäinen juhannuksen ja makkaran pyhä liitto on varmaan kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Tradition on pakko olla sukupolvien ikäinen – ihan kuin joulukinkun tarinan.

"Itse asiassa makkarasta tuli koko kansan ruokaa vasta nelisenkymmentä vuotta sitten, kun valmistustekniikka oli kehittynyt niin, että makkaraa voitiin valmistaa teollisesti keinosuoleen", tietää ruokahistorioitsija ja filosofian tohtori Merja Sillanpää.

Tätä ennen makkaranteossa tarvittiin paljon käsityötä, mikä piti hinnan korkeana ja kauppareissulla kukkaronnyörit kiinni.

Mauttomuudesta tuli hyve

Suomen ensimmäiset makkaramestarit tulivat Saksasta ja toivat muassaan mausteisen makkaraperinteen. Ennen sotia ruhon halvimmista osista alettiin tehdä myös lenkkimakkaraa muistuttavaa halpamakkaraa, "hampparin väärää".

"Sitä voi pitää nykyisen lenkkimakkaran esimuotona", tutkija sanoo.

Sotien jälkeen välttämättömyydestä tuli hyve. Säännöstely vei mausteet kymmeneksi vuodeksi, ja lihastakin oli pula, joten makkaraa jatkettiin maitojauheella ja perunajauholla.

"Suomalaiset oppivat syömään mausteetonta makkaraa, ja tapa jäi jotenkin päälle", Sillanpää pohtii.

Oli miten oli, mautonkin makkara maistui, ja sitä pidettiin hienona ruokana. 1960-luvulle asti sitä syötiin useimmiten kastikkeessa, josta palat perheenjäsenille annosteltaessa laskettiin tarkasti.

Grilli nousi teltan eteen

Vuonna 1966 Suomi muuttui. Uusi valmistustekniikka laski makkaran hinnan ja "demokratisoi sen kaikkien saataville", kuten Sillanpää sanoo. Lenkkimakkara ja siitä kehitelty grillimakkara lisäsivät suosiotaan yhtä aikaa camping-matkailun kanssa.

Kun retkeilevä perhe pakkasi Volkswagen Kuplaansa oranssin soputeltan ja pienen hiiligrillin, evääksi otettiin tietysti muoviin pakattua makkaraa.

"Vuonna 1973, jolloin camping-matkailu oli suosituimmillaan, oli huipussaan myös lenkkimakkaran kulutus. Muita ruokalajeja suomalaiseen grillikulttuuriin ei tuolloin kuulunutkaan", Sillanpää tietää.

Lenkkimakkara opittiin nyt liittämään tiiviisti vapaa-aikaan: retkeilyyn, mökkeilyyn – ja tietysti juhannukseen, jolloin tuohon kaikkeen oli mahdollisuus. Makkarasta tuli myös olennainen osa lapsuutta, minkä kokemuksen 60-luvun lapset aikuistuttuaan ovat siirtäneet omalle jälkikasvulleen.

"Vaikka ihminen myöhemmin ryhtyisi kasvissyöjäksi, lapsena grillaaminen on tärkeä asia, ja makkaran paistamiset ovat huippukohtia", Merja Sillanpää sanoo.

Ehkä tämä selittää suomalaisten intohimoisen suhteen makkaraan. Se on lenkki lapsuuden kesiin, jolloin aurinko paistoi ja jaffa maistui olutta paremmin.

Nykyään sopii harrastaakin

Nopean nousun jälkeen grillimakkaran tähti alkoi laskea, kun mediassa 1970-luvun lopussa kohuttiin sen valmistusmenetelmistä ja vähän myöhemmin alettiin meuhkata terveysasioista. Naiset siirtyivät salaatteihin ja jättivät rasva- ja energiapitoiset makkarat miehille.

Makkaran uusi nousu alkoi 1990-luvulla. Silloin sitä ruvettiin maistelemaan makkaraseuroissa, ja makkarakulttuurista tehtiin jopa akateemisia opinnäytetöitä. Uudelleen herännyt kiinnostus toi kauppojen hyllyille uusia vaihtoehtoja – maustettuja makkaroita ja kevytlenkkejä – joista oli hyvä valita oma suosikki.

Saksassa opiskelleena ruokahistorioitsija Merja Sillanpään makkaramaku noudattelee enemmän keskieurooppalaista kuin suomalaista traditiota. Grilliin pääseekin useimmiten lihaisa, maustettu ja rasvainen bratwurst.

"Makkarassa on perinteisesti ollut paljon rasvaa, ja mielestäni se kuuluu makkaraan. Ei mikään ruoka sinänsä ole epäterveellistä, vaan kyse on määristä ja kokonaistasapainosta. Yksi makkara silloin tällöin on hyvinkin nautinnollinen, eikä se maailmaa kaada."

Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2010.

Nimipäivä oli pitkään tärkein henkilökohtainen merkkipäivä.

Tiedätkö, milloin sinulla on nimipäivä? Toisin kun monessa muussa maailman maassa, vastauksesi on todennäköisesti kyllä. Liekö edes suomalaista, joka ei tietäisi.

Entä panitko merkille, että eilen alkoi naistenviikko? Monet panivat – muutkin kuin ne yli 600 000 naista, joiden nimipäivä osuu 18.7.–24.7. sijoittuvaan viikkoon.

Meillä muistetaan naistenviikko sen peruina, että ennen sääkarttoja ja taloussivujen pörssianalyysejä suomalaiset yrittivät ennakoida elämäänsä enteistä.

Naisten viikolla selvisivät sadot ja sateet.

Joka ei ole Marketan aikana heinässä, se ei korjaa heiniä.
Jos ei Kristiinan päivänä ole pavussa kukkaa, saa päästää siat papumaahan.
Jos on poudat, varokaa ämmäviikkoa. Kyllä ämmät kastelee.
Kun Matleenan päivänä sataa, sataa Pertun päivään asti.

Vietto alkoi 1700-luvulla

Naistenviikon juuren muodostavat kahden pyhimyksen, Maria Magdalenan ja Kristinan, keskiaikaiset muistopäivät.

Katolisen kirkon pyhimyskalenterista lähti aikoinaan koko ajatus nimille omistetuista päivistä. Pyhimysten päivät alkoivat muuntua nimipäiviksi, kun kirkon jäsenet ryhtyivät nimeämään lapsiaan pyhimysten mukaan.

Yhteys pyhimyksiin höllentyi, kun Martin Luther käynnisti Saksassa uskonnollisen reformaation. Se hylkäsi pyhimysten palvonnan ja korvasi pyhimyskalenterit evankelisilla kalentereilla, joihin merkittiin nimipäiviä myös suosituille kansannimille.

Suomeen tämä maallinen nimipäiväperinne saapui Ruotsin kautta 1700-luvulla. Tavan omaksuivat ensin – niin kuin tuolloin uudet muotivillitykset yleensä – säätyläiset, mutta seuraavalla vuosisadalla nimipäiviä vietettiin jo koko maassa.

Perinteen yleistymistä edisti täkäläinen nimipäiväkalenteri, jota päivitettiin vastaamaan suomalaisten tosiasiallista nimistöä.

Maassa, jossa kaikki eivät vielä satakaan vuotta sitten tienneet toistensa syntymäpäiviä, eivät aina omaansakaan, almanakkaan merkityt nimipäivät antoivat mahdollisuuden toivottaa sukulaisille ja ystäville vuosittain lisää onnellisia elonpäiviä.

Näin Suomesta tuli nimipäivien vieton kärkimaita – ja sellainen maamme on yhä. Meidän lisäksemme maallisia nimipäiviä viettävät innokkaasti lähinnä ruotsalaiset, tšekit ja latvialaiset.

Kalenterit tukevat edelleen

Nimipäiväperinteen säilymistä ovat tukeneet uudet nimipäiväkalenterit, joilla on haluttu varmistaa, että mahdollisimman monella on tilaisuus viettää nimipäivää.

Suomenruotsalaiset saivat omansa vuonna 1929. Inarinsaamelaisten kalenteria on julkaistu vuodesta 1996, ja ensimmäinen pohjoissaamelaisten kalenteri ilmestyi 1997.

Luonnollisesti myös ortodokseilla on kalenteri. He juhlivat nimipäivää oman nimikkopyhänsä päivänä.

Nykyään jopa 84 prosenttia suomalaisista pystyy viettämään nimipäivää suomenkielisen nimipäiväkalenterin mukaan.

Jos nimeään etsii lisäksi suomenruotsalaisesta, ortodoksisesta tai saamelaisesta kalenterista, nousee luku yli 90 prosenttiin, arvioi nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala, joka Helsingin yliopiston almanakkatoimiston johtajana hoitaa suomenkielistä nimipäiväkalenteria.

 

Lue lisää

Tiede-lehdessä 8/2018 on pitkä artikkeli, jossa tiedetoimittaja Johanna Junttila  kertoo nimipäiväperinteen synnystä ja nimipäivien perinteisistä viettotavoista. Nykyiset someviestit ja pullakahvit työpaikalla ovat kalpea aavistus alkuperäisistä menoista. Ennen päivänsankari sai nimipäiväpuun ja olkiheilan sänkyyn.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.

Jopa huonomuistisena pidetty kultakala pystyy palauttamaan mieleensä yli vuoden takaisia tapahtumia.

Englanninkieliset kutsuvat hajamielisyyttä usein ”kultakalan muistiksi”, ja sen väitetään olevan vain kolmen sekunnin mittainen.

Todellisuudessa kultakala, kuten moni muukin kala, on muistivirtuoosi. Sen muisti on jopa niin luotettava, että Kanadassa Brittiläisen Kolumbian yliopiston luennoitsijat hyödyntävät sitä biologian opetuksessa.

Harjoituksessa kunkin opiskelijan pitää opettaa yhdelle kultakalalle, että se saa ylimääräisen ruoka-annoksen uimalla tietyn värisen muoviputken luo. Joka kalalle on varattu hiukan eri värisävy. Sitten putkirivistö pidetään poissa kalojen näkyviltä vuoden ajan. Tämän jälkeen opiskelija saa tehtäväkseen kokeilla, vieläkö hänen ”oma” kalansa valitsee oikean sävyn.

Vastaus on kyllä. Jokainen kultakala viilettää edelleen oman värisävynsä putkelle.

Kalojen muisti on muutenkin osoittautunut mainettaan paremmaksi. Eräs todiste tästä on röyhelötokko, sormenmittainen sintti, joka elää Atlantin rantavesissä.

Tutkimuksissa on paljastunut, että röyhelötokko painaa nousuveden aikana mieleensä kolmiulotteisen kartan kotivetensä pohjasta. Sitä hyödyntämällä tokko löytää laskuveden aikana vuorovesilammikosta takaisin mereen. Kartta päässään se loikkii yhdestä rannalle jääneestä lampareesta viereiseen, siitä seuraavaan ja niin edelleen avoveteen asti.

Jos tokot siirtää vieraan rannan lammikoihin, niiden loikat suuntautuvat mihin sattuu ja päättyvät yleensä kuivalle maalle. Jo yhden nousuveden mittainen uiskentelu uuden pohjamaiseman yllä riittää kuitenkin siihen, että ne muistavat oikeat hyppelyreitit yli kuukautta myöhemmin.

 

Lue lisää

Kesäkuun Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa tutkija ja tietokirjailija Helena Telkänranta kertoo kalojen hämmästyttävistä kyvyistä. Valtaosa kalojen älyä ja tunnemaailmaa koskevista tutkimuksista on niin tuoretta, että tiedot eivät ole vielä ehtineet esimerkiksi oppikirjoihin.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.