Jupiterin etelänapa kuvattuna ensi kertaa. Juno-luotain kuvasi tämän JunoCam-kameralla 27. elokuuta 2016. Luotain oli silloin 94 500 kilometrin päässä kaasuplanettan yläpilvistä. Lähimpään kohtaan oli vielä tunti matkaa. Kuva: Nasa
Jupiterin etelänapa kuvattuna ensi kertaa. Juno-luotain kuvasi tämän JunoCam-kameralla 27. elokuuta 2016. Luotain oli silloin 94 500 kilometrin päässä kaasuplanettan yläpilvistä. Lähimpään kohtaan oli vielä tunti matkaa. Kuva: Nasa
Junon Jiram-infrapunakameralla saatiin kuva Jupiterin etelänavan revontulista. Kuva: Nasa
Junon Jiram-infrapunakameralla saatiin kuva Jupiterin etelänavan revontulista. Kuva: Nasa
Kuvassa pohjoisnapa näkyy noin eli 195 000 kilometrin päästä, kaksi tuntia ennen kuin Juno oli lähimmillään napaa. Kuva: Nasa
Kuvassa pohjoisnapa näkyy noin eli 195 000 kilometrin päästä, kaksi tuntia ennen kuin Juno oli lähimmillään napaa. Kuva: Nasa

Kuvista paljastuu aurinkokunnan myrskyisin sää.

Jupiteria kiertävä Juno-luotain on lähettänyt kuvia Jupiterin navoilta. Tähän asti ei tarkasti tiedetty, miltä Jupiterin napaseudut näyttävät.

Kuvista paljastuu aurinkokunnan myrskyisin sää.

Juno ohitti napaseudut 27. elokuuta ja oli lähimmillään vain 4 200 kilometrin päässä Jupiterin kaasukerrosten yläpilvistä. Ohilento kesti kaikkineen kuusi tuntia.

Nasa ei ole vielä julkaissut aivan lähikuvia. Oheinen ylin kuva on otettu etelänavan seudulta noin tunti ennen lähintä kohtaamista, noin 94 500 kilometrin päästä.

”Napojen seudulla ei ole merkkejä leveistä nauhoista, joita olemme tottuneet näkemään päiväntasaajan lähellä. Aivan kuin nämä kuvat eivät olisi Jupiterista”, sanoo Scott Bolton, Junon päätutkija Southwestin tutkimusinstituutista San Antoniossa.

Pohjoisnapa on sinisempi kuin Jupiterin muut seudut.

”Pilvet näyttävät napaseuduilla heijastavan varjoja. Tämä viittaa siihen, että jotkin pilvet ovat korkeammalla kuin muut.”

JunoCam-kameran lisäksi Junon kahdeksan muuta mittalaitetta olivat toimessa ohilennon aikana. Esimerkiksi Jiram kuvasi napaseutuja infrapunavalon aallonpituuksilla.

”Infrapuna kurkisti Jupiterin pinnan alle ensi kertaa”, sanoo Alberto Adriani, planeettatutkija Roomasta.

”Näimme myös infrapunan avulla Jupiterin etelänavan revontulet.”

Waves-laitteella tallennettiin aavemaisia ääniä, jotka tulivat planeetalta. Radioäänet on tiedetty jo 1950-luvulta, mutta niitä ei ole aiemmin voitu tutkia näin läheltä.

Juno lähti Jupiterille Cape Canaveralista Floridasta 5. elokuuta 2011. Se asettui Jupiterin kiertoradalle 4. heinäkuuta tänä vuonna.

Planeetta imee 99 prosenttia siihen osuvasta valosta.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet planeetan, joka on kuin itse pimeys. Kaukana Leijonan tähdistössä omaa tähteään kiertävä Jupiterin kokoinen Wasp-104b imee jopa 99 prosenttia siihen osuvasta valosta.

Tutkijat kirjoittavat arXiv-esijulkaisupalveluun ladatussa artikkelissaan, että Wasp-104b on ”mustempi kuin hiili”.

Wasp-104b on Jupiterin massainen kaasujättiläinen. Se kiertää emotähteään erittäin lähellä, lähempänä kuin Merkurius kiertää meidän Aurinkoamme. Planeetta tekee täyden kierroksen tähtensä ympäri alle kahdessa vuorokaudessa.

Tällaista tähden lähellä kiertävää kaasuplaneettaa kutsutaan kuumaksi jupiteriksi. Tähden säteily lämmittää planeettaa jopa tuhansiin asteisiin, mikä estää muun muassa pilvien muodostumisen planeetan päiväpuolelle.

Wasp-104b on lisäksi vuorovesilukittunut tähteensä, eli aina sama puoli planeetasta on tähteen päin. Toisella puolella vallitsee ikuinen yö.

Äärimmäisen musta väri johtuu siitä, että valoa heijastavia pilviä ei pääse muodostumaan. Sen sijaan planeetan kaasukehässä on kaliumia ja natriumia, jotka imevät valoa.

Tummuus ei estä meitä havaitsemasta planeettaa. Tämäkin planeetta löydettiin tarkastelemalla varjoa, joka muodostuu kun planeetta kulkee meistä katsoen tähtensä editse.

”Tähän asti tunnetuista mustista planeetoista sanoisin, että tämä menee top viiteen. Ehkä top kolmoseen”, pohtii tutkimusta johtanut astrofyysikko, tohtoriopiskelija Teo Mocnik englantilaisesta Keelen yliopistosta New Scientist -lehdessä.

Wasp-104b ei ole siis ainoa laatuaan. Tällaisia pikimustia planeettoja tunnetaan muutama muukin. Tummin kaikista on vuonna 2011 löydetty TrES-2b, joka heijastaa vain 0,1 prosenttia siihen osuvasta valosta. Sen kaasukehässä on muun muassa titaanioksidia valoa imemässä.

Toinen kiintoisa musta jättiläinen on Hat-p-7b. Sen yöpuolella sataa rubiineja ja safiireita, kun planeetan kaasukehässä oleva alumiinioksidi tiivistyy mineraalikiteiksi eli korundeiksi.

Vaikka nämä planeetat heijastavat äärimmäisen vähän valoa, on hieman harhaanjohtavaa verrata niitä hiileen, huomauttaa astrofysiikan professori Adam Burrows Princetonin yliopistosta. Ne eivät näyttäydy aivan pikimustina, vaan mitä luultavimmin Wasp-104b on hyvin tumman purppuran värinen. TrES-2b puolestaan on niin kuuma, että se hohtaa heikosti punaisena, kuin kekäle.

Planeetat löydettiin Kepler-avaruusteleskoopin avulla. Aurinkoa kiertävä Kepler-teleskooppi on tähän mennessä havainnut jo yli 2300 planeettaa muiden tähtien ympäriltä.

Kivikautisessa naudankallossa on reikä, jonka kuva näyttää sen sekä otsaluun ulko- että sisäpuolelta. Janan pituus vastaa kymmentä senttimetriä. Kuva: Fernando Ramirez Rozzi
Kivikautisessa naudankallossa on reikä, jonka kuva näyttää sen sekä otsaluun ulko- että sisäpuolelta. Janan pituus vastaa kymmentä senttimetriä. Kuva: Fernando Ramirez Rozzi

Länsi-Ranskasta löydetyssä yli 5 000 vuotta vanhassa lehmän kallossa oleva reikä on mitä todennäköisimmin porattu tarkoituksella.

Kallonporaus on ikivanha toimenpide. Esimerkiksi migreenin ja epilepsian uskottiin aiheutuvan pään sisällä mekastavista pahoista hengistä, ja kun kalloon porattiin tai raaputettiin reikä, nämä pirut pääsivät liihottelemaan matkoihinsa.

Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että ihmiset porasivat reikiä toistensa päihin jo yli 8 000 vuotta sitten. Toimenpiteestä jopa selvittiin hengissä jo kivikaudella.

Useassa vanhassa kallossa näkyy, että porausreikä on luutunut umpeen. Potilas on siis elänyt ainakin jonkin aikaa toimenpiteen jälkeen.

Nyt Ranskasta löydetty yli 5 000 vuotta vanha lehmän kallo viittaa siihen, että ihmiset ovat kenties harjoitelleet operaatiota eläimillä. Lehmän kallossa on ammottava reikä, jonka ympärillä on selvästi samanlaisia raapimisjälkiä kuin porauksen läpikäyneiden ihmisten päässä.

Atlantin rannalla Länsi-Ranskassa on muinoin ollut kivikautista asutusta, ja lehmän kallo kaivettiin siellä esille jo 1970–1980-luvun kaivauksissa.

Reiän ajateltiin tuolloin syntyneen kamppailussa toisen eläimen kanssa. Kenties toinen sarvipää oli puhkaissut lehmäparan kallon.

Kallon alun perin löytänyt tutkija pyysi kuitenkin muutama vuosi sitten kahta tutkijaa vilkaisemaan reikää lähemmin.

”Näimme hyvin nopeasti, että reikä on syntynyt kallonporauksesta. Se ei ole sarven jälki”, kertoo tutkija Fernando Ramirez Rozzi LiveScience-verkkolehdelle.

Totuus paljastui viimeistään elektronimikroskoopin alla, kun tutkijat näkivät kivityökalujen aiheuttamat raapimisjäljet reiän ympärillä.

Muinaiset ihmiset ovat siis ehkä harjoitelleet kallonporausta lehmällä. Tai kenties lehmäparka on kärsinyt jostain sairaudesta, jota on yritetty parantaa poraamalla sen päähän reikä.

Ei tiedetä, oliko lehmä elossa, kun reikä tehtiin. Joka tapauksessa se ei ole elänyt kovin pitkään operaation jälkeen, sillä reikä ei ole luutunut lainkaan.

Tutkijat pohtivat myös, olisiko reikä tehty osana jotain rituaalia. Heidän mielestään on kuitenkin todennäköisintä, että lehmä on toiminut aloittelevan kallonporaajan harjoituspotilaana ennen kuin vaarallista tekniikkaa on lähdetty soveltamaan ihmiseen.

Ranskasta on aiemmin löytynyt myös villisian kallo, jossa on samankaltainen reikä.

Tutkimuksen julkaisi Scientific Reports.