Raidat vaihtuvat pyörteiksi, kun kamera siirtyy napaseudulle. Kuva: Nasa
Raidat vaihtuvat pyörteiksi, kun kamera siirtyy napaseudulle. Kuva: Nasa
Amatööri käsitteli JunoCamin kuvaa kolmannelta ohilennolta. Kuva: Nasa
Amatööri käsitteli JunoCamin kuvaa kolmannelta ohilennolta. Kuva: Nasa
Amatööri käsitteli JunoCamin kuvaa kolmannelta ohilennolta. Kuva: Nasa
Amatööri käsitteli JunoCamin kuvaa kolmannelta ohilennolta. Kuva: Nasa
Jupiterin etelänavalla ei näykään tuttuja kaasunauhoja vaan valtavia myrskyjä. Yksittäisen pyörremyrskyn läpimitta on jopa tuhat kilometriä. Juno-luotain otti kuvat ohilennoillaan noin 52000 kilometrin korkeudesta. Kuva: Nasa
Jupiterin etelänavalla ei näykään tuttuja kaasunauhoja vaan valtavia myrskyjä. Yksittäisen pyörremyrskyn läpimitta on jopa tuhat kilometriä. Juno-luotain otti kuvat ohilennoillaan noin 52000 kilometrin korkeudesta. Kuva: Nasa
Infrapunakuvassa erottuvat Jupiterin etelänavan vahvat revontulet. Kuva: Nasa
Infrapunakuvassa erottuvat Jupiterin etelänavan vahvat revontulet. Kuva: Nasa

Avaruusluotain Juno tutki kaasujättiläistä uusista kulmista viidellä ohilennolla.

Jupiteria kiertävä Juno-luotain on talven ja kevään aikana kiitänyt viisi kertaa jättiplaneetan ohi. Se on kuvannut ensi kertaa läheltä Jupiterin myrskyisiä napaseutuja.

Juno kävi lähimmillään vain 3 500 kilometrin päässä Jupiterin ylimmistä kaasukerroksista.

Vauhti oli hurja. Juno on toiseksi nopein ihmisen valmistama laite. Nopeammin on kulkenut vain Helios 2 -luotain vuonna 1989. Juno kiisi Jupiterin pilvien yllä suhteessa Maahan noin 200 000 kilometrin tuntivauhtia – hieman jarrutellen.

Raportin ohilennoista julkaisi toukokuun lopulla tiedelehti Science. Havaintojen mukaan monia käsityksiä Jupiterista on mietittävä uusiksi.

Napa-alueilla Jupiterille tyypilliset raidat katoavat. Tilalla on isoja pyöreitä myrskyjä, jotka kohoavat sinertävästä taustakaasusta.

”Myrskyn läpimitta voi olla jopa puolet maapallosta. Ne muuntuvat jatkuvasti”, sanoo Junon lennonjohtoon kuuluva Scott Bolton. Seuraavilla ohilennoilla selviää, miten myrskyt liikkuvat ja muuttuvat.

Myös Jupiterin suuri punainen pilkku on myrsky, joka on pienentynyt viime vuosikymmeninä. Ihmiset ovat tunteneet pilkun jo vuosisatoja, joten sen kokoa on voitu seurata.

Junossa on seitsemän mittalaitetta. Mikroaaltojen luotaajalla on päästy kaasukehässä aina 350 kilometriin syvyyteen.

Juno on mitannut myös kaasujätin päiväntasaajan yläpilviä noin 4 600 kilometrin korkeudelta. Junon laitteet löysivät Jupiterin päiväntasaajalta kaistaleen, jossa on paljon ammoniakkia.

Bolton sanoo, että Jupiterin pinnalla myös sataa omanlaistaan lunta tai rakeita. Se on on ehkä jäätynyttä ammoniakkia. Lumi tulee kaasukehän kuohkeista vaaleista pilvistä.

Jupiterin napojen revontulet ovat aurinkokuntamme suurin valoshow. Ne syntyvät Jupiterilla eri tavalla kuin maapallolla.

Revontulia synnyttävät hiukkaset vuorovaikuttavat myös Jupiterin kuun Ion kanssa. Pizzamaisen ja kupruilevan Ion pinta elää koko ajan Jupiterin valtavien vuorovesivoimien vaikutuksesta.

Jupiterin massaa ja painovoimaa mittaamalla voi yrittää päätellä, mitä Jupiterin sisuksissa on. Onko Jupiterin uumenissa kiinteä kivinen ydin? Siitä ei ole vielä saatu varmuutta.

Jättiplaneetan magneettikenttä paljastui noin kymmenen kertaa vahvemmaksi kuin Maan. Kentän suuruus vaihtelee eri alueilla. Se viittaa syvyyksissä myllertäviin voimiin.

Jupiterin ytimessä on ehkä metallista vetyä, ja magneettikenttä syntyy sen ympärille. Se on kuin valtaisa dynamo.

Juno-luotain tekee ohilentonsa 53-päiväiseltä radalta. Soikean radan etäisin piste on jopa kahdeksan miljoonan kilometrin päässä Jupiterista. Ohilento Jupiterin lähellä kestää vain kaksi tuntia.

Kaukana Juno on turvassa Jupiterin vahvalta magneettikentältä, joka voisi vaurioittaa mittalaitteita. Tähän asti Juno on kestänyt säteilyä hyvin. Siinä auttaa luotaimen sentinpaksuinen titaaninen kuori.

Luotain ohittaa Jupiterin läheltä vielä ainakin 32 kertaa helmikuun 2018 loppuun mennessä. Sitten se ajetaan Jupiterin kaasukehään.

Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa tarjoaa Junon kameraa JunoCamia tähtitieteen harrastajien ja kaikkien kansalaisten käyttöön. Amatöörit ovat itse saaneet valita kuvakulmia ja käsitellä otoksia.

Lopputulos yllättää. Osa töistä sopisi impressionistien tai ekspressionistiseen taidenäyttelyyn.

Kuvia saa käsiteltäväksi osoitteessa missionjuno.swri.edu/junocam

Euroopan avaruusjärjestön havainnekuvassä on asteroidi Didysos ja sitä kiertävä kappale, johon tutkijat törmäyttäisivät luotaimen.

Yhdysvaltain avaruusjärjestö Nasan ja Euroopan Esan tutkijat haluavat selvittää, miten asteroideja voitaisiin torjua, mutta Euroopan puolelta rahoitus on jäissä.

Kuulussa Armageddon-katastrofielokuvassa 1990-luvulta Bruce Willisin johtama tiimi lähetetään avaruuteen räjäyttämään Maata kohti syöksyvä asteroidi palasiksi.

Yhdysvaltojen ja Euroopan avaruusjärjestöjen Nasan ja Esan tutkijat suunnittelevat vähän samaa, mutta paljon pienemmässä mitassa ja ilman ydinpommeja.

Niin sanottu Aida-hanke on ollut vireillä jonkin aikaa. Nimi tulee sanoista Asteroid Impact and Deflection Assessment.

Sen tarkoitus on laukaista luotain Didymos-asteroidille, jota kiertää myös pieni kuu. Didymoksen läpimitta on 800 metriä ja sitä kiertävän kappaleen läpimitta on 150 metriä.

Tutkijat haluavat törmäyttää luotaimen tähän pienempään kappaleeseen. Ajatuksena on tutkia, miten asteroidien ratoja pystytään muuttamaan törmäyksellä.

Aida koostuisi kahdesta luotaimesta: eurooppalaisten Aim laukaistaisiin ensin ja se asettuisi kiertämään Didymosta.

Aim tekisi tärkeitä mittauksia ja sen jälkeen laukaistaisiin amerikkalaisten Dart, joka törmäisi Didymoksen kuuhun ja suistaisi sen radaltaan.

Didymos sopii kohteeksi, koska se on lähellä ja törmäyskoe ei saisi sen kuuta syöksymään Maata kohti. Didymoksen kuu on myös samaa kokoluokkaa kuin maapalloa todennäköisimmin uhkaavat asteroidit. Asiasta kertoo Nasan verkkosivu.

Uhkaavia asteroideja ei tällä hetkellä tunneta. Asteroidivyöhykkeellä on kuitenkin tuhansia ja tuhansia kappaleita, jotka voisivat mahdollisesti joskus ajautua törmäämään maapalloon.

Kiviä putoilee silloin tällöin. Kuuluisa Siperian Tunguskan räjähdys vuonna 1908 aiheutui todennäköisesti pienehkön asteroidin törmäyksestä. Vuonna 2013 Tšeljabinskin yllä räjähti meteori, joka aiheutti 1 600 ihmisen loukkaantumisen.

Tutkijat uskovat, että asteroidien törmäykseltä voidaan suojautua. Siksi Aida-hankkeen eteneminen olisi tärkeää.

”Emme ole voimattomia asteroidien edessä. Mutta meidän täytyy harjoitella niiden torjumista tosielämässä siltä varalta, että joskus joudumme oikeasti suistamaan asteroidin radaltaan”, sanoo yhdysvaltalaista osaa hankkeesta johtava Andrew Cheng tiedotteessa.

Viime joulukuussa Euroopan avaruusjärjestö Esan jäsenmaat peruivat rahoituksen toiselta hankkeeseen tarvittavalta luotaimelta

Rahat ohjattiin Marsista elämää etsivään ExoMars-hankkeeseen.

Nyt tutkijat yrittävät lobata asteroidihanketta taas henkiin.

Latviassa pidetyssä tapaamisessa tutkijat esittivät halvemman vaihtoehdon Aimin toteuttamiseksi.

Uudessa versiossa luotaimesta olisi riisuttu Didymoksen kuuhun suunniteltu laskeutuja ja poistettu tutkajärjestelmä, joka luotaisi kuun rakennetta. Hintalappu olisi nyt 210 miljoonaa.

Nasan Dart-hanke eli varsinainen törmääjä etenee eurooppalaisista huolimatta, mutta Dart ei pysty tekemään kaikkia niitä tärkeitä mittauksia, joihin Aimia tarvittaisiin.

Aimin pitäisi mitata tarkasti kappaleen massa, jotta törmäyksen vaikutukset voitaisiin myös mitata.

”Emme ole koskaan kokeilleet asteroidin työntämistä radaltaan eikä sitä voi testata laboratoriossa mitenkään. Meidän täytyy selvittää, pitävätkö simulaatiomme ja mallimme paikkansa”, kertoo Esan johtaja Jan Woerner.

Nasa rakentaa Dart-luotaintaan edelleen alkuperäisessä aikataulussa. Sen olisi tarkoitus törmätä asteroidiin vuonna 2022.

Tutkijat sanovat, että parasta olisi ollut saada Aim tekemään mittauksia samaan aikaan Dartin kanssa. Aim pystyy heidän mukaansa hoitamaan tehtävänsä myös törmäyksen jälkeen, jos hanke ylipäätään saa rahoitusta.

Koirat, joilla oli tietty muoto oksitosiiniin liittyvästä geenistä, kääntyvät herkemmin omistajansa puoleen. Sama geenivariantti löytyi myös susilta.

Aivoissa erittyvä kiintymyshormoni oksitosiini on tärkeä osa ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä. Hellyydenosoitukset kuten halaaminen ja suutelu saavat oksitosiinia erittymään, ja sitä vapautuu erityisesti seksin aikana.

Oksitosiini säätelee myös ihmisen ja lemmikkien välistä elämää. Lemmikin silittely vapauttaa oksitosiinia, ja samalla tavoin koirankin aivot raksuttavat.

Ruotsalaisessa Linköpingin yliopistossa tutkittiin oksitosiinin vaikutusta kultaisiin noutajiin. Koirat, joilla oli tietty geenimuunnos oksitosiinireseptoriin liittyvällä alueella perimässä, kääntyivät herkemmin omistajansa puoleen pyytääkseen apua.

Tutkimuksessa pantiin 60 kultaista noutajaa ratkaisemaan yksinkertainen pulma. Niiden piti avata kansi saadakseen herkkupalan.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen kansi suljettiin niin, ettei koira voinut saada sitä auki. Tarkoitus oli katsoa, miten herkästi koira hakee omistajaltaan apua.

Kolme varttia ennen koetta koirien kuonoon suihkutettiin joko oksitosiinia tai suolavesiliuosta. Sitten tutkijat ottivat aikaa, kuinka kauan koira jaksaa itsekseen painia kannen kanssa.

Oksitosiinisuihke todella vaikutti, mutta vain osaan koirista. Sellaiset koirat, joilla oli tietty oksitosiinireseptoriin liittyvä geenivariantti, tulivat helpommin pyytämään apua omistajaltaan.

Samoja koiria testattiin myös suolavesiliuoksella, mikä odotetusti ei vaikuttanut avuntarpeen lisääntymiseen.

Kaikista koirista otettiin dna-näytteet. Tutkijat paikansivat erityyppisiä muunnoksia oksitosiinigeenien lähistöllä niiden kromosomistossa. Niin sanotun AA-genotyypin koirat reagoivat oksitosiiniin, kun taas GG-genotyypin koirat eivät.

Samaa vaihtelua havaittiin myös susilla. Tutkijat analysoivat 21 suden dna:ta niiden verinäytteistä.

Toisin sanoen oksitosiinireseptoriin liittyvät muunnokset olivat susilla jo ennen niiden kesyttämistä koiriksi. Se voi selittää, miksi tietyt sudet muinoin tulivat paremmin ihmisten kanssa toimeen.

”Tulokset antavat olettaa, että ihmiset aikoinaan valitsivat kesytettäviksi yhteistyökykyisiä susia ja jalostivat niistä seuraavia sukupolvia”, sanoo tiedotteessa Mia Persson, yksi tutkijoista.

Tutkimuksen julkaisi Hormones and Behaviour.