Nämä kaljurotat elävät eläintarhassa. Kuva: Wikimedia Commons
Nämä kaljurotat elävät eläintarhassa. Kuva: Wikimedia Commons

Eläin elää kuusi kertaa kauemmin kuin pienen jyrsijän kuuluu.

Kaljurotta on merkillinen otus. Se elää pieneksi eläimeksi hämmästyttävän vanhaksi, jopa 30-vuotiaaksi. Vielä erikoisempaa on, ettei sen kuoleman riski näytä kasvavan sitä mukaa, kun ikää kertyy.

Tämän huomasi biologi Rochelle Buffenstein, joka työskentelee pitkäikäisyyteen keskittyvässä Googlen oheisyrityksessä Calicossa San Franciscossa.

Hän on tutkinut kaljurottia yli kolme vuosikymmentä ja koonnut ainutlaatuisen rekisterin lähes neljän tuhannen jyrsijäyksilön elämänhistoriasta sekä monenlaisista mittaustuloksista.

Aineisto sisältää muun muassa kaljurottien syntymä- ja kuolinaikoja sekä tiedon siitä, tapettiinko eläin kokeen vuoksi vai siirrettiinkö se toisten tutkijoiden käyttöön.

Buffensteinin ja hänen kaksi kollegaansa analysoivat dataa artikkelissa, joka ilmestyi eLife-verkkojulkaisussa.

Kaljurottien tai kaljumyyriköiden, kuten nisäkkäiden nimistötoimikunta ehdottaa, on kauan tiedetty elävän pitkään.

Koe-eläiminä kasvatetut hiiret saavuttavat enintään neljän vuoden iän. Niitä hieman isompien kaljurottien ei kokonsa perusteella pitäisi pysyä hengissä yli kuusivuotiaiksi.

Mitä pienempi eläin, sitä lyhyempi elämä, kuuluu luonnon nyrkkisääntö.

Niin sanottu Gompertzin kuolevuuden laki taas väittää, että kuolemanriski kasvaa kiihtyvästi, kun kuolevainen vanhenee. Ihmisellä se kaksinkertaistuu noin joka seitsemäs vuosi 15 ikävuoden jälkeen. Tämä pätee ainakin pääpiirteissään kaikilla täysikasvuisilla nisäkkäillä.

Yli 30-vuotiaat kaljurotat rikkovat kumpaakin lainalaisuutta. Lisäksi ne ovat melkoisia puumia: naaraat säilyttävät hedelmällisyytensä loppuun asti.

Buffensteinin kaljurotat tulivat sukukypsiksi kuuden kuukauden iässä. Sen jälkeen niiden päivittäinen riski kuolla oli vain vähän yli yksi 10 000:sta. Se pysyi vähintään yhtä alhaisena koko elämän ajan.

”Minulle tämä on jännittävin tulos, jonka olen ikinä saanut. Se uhmaa kaikkea mitä tiedämme nisäkkäiden biologiasta”, Buffenstein sanoo Science-lehden verkkosivulla.

Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että kaljurottien dna-vauriot korjaantuvat hyvin nopeasti. Lisäksi niillä on runsaasti chaperoneiksi eli esiliinoiksi kutsuttuja proteiineja, jotka auttavat muita proteiineja laskostumaan oikein. Proteiinin täytyy poimuttua luontaiseen kolmiulotteiseen muotoonsa, jotta se toimii kunnolla.

Koska eläimet pitävät elimistönsä siistinä, niille ei synny kasautuvia viottumia, jotka aiheuttavat vanhuuteen liittyvän fysiologisen rappeutumisen, Buffenstein arvee.

On mahdollista, että kaljurotat kuitenkin vanhenevat, mutta myöhemmin kuin muut nisäkkäät.

Kukaan ei näet vielä tiedä, mitä kaljurotille tapahtuu 20–30-vuotiaina ja sen jälkeen. Buffensteinin koe-eläimistä vain alle 50 eli yli 15-vuotiaaksi, useimmat muut joko annettiin pois tai kuolivat ennen sitä. Tällä hetkellä laboratorion nestori on 35-vuotias.

Kaljurotat ovat tieteelle arvokkaita eläimiä, eläinmallien joukossa todellisia supermalleja. Niillä on lukuisia ominaisuuksia, joista olisi ihmiselle paljon hyötyä.

Ne sairastuvat hyvin harvoin syöpään. Niiden elimistö estää kasvainten kasvua tuottamalla hyaluronihapon erikoista suurikokoista muotoa. Sitä esiintyy solujen pintarakenteissa.

Kaljurotat voivat selvitä jopa 18 minuuttia ilman happea ja viisikin tuntia happivajeessa, joka tappaisi ihmisen minuuteissa. Nämä aitososiaaliset eläimet elävät satojen yksilöiden yhdyskuntina kilometrien mittaisissa luolastoissa.

Kaljurotat eivät tunne lainkaan tietynlaista kipua, osoitti professori Gary Lewin Max-Delbrückin molekyylilääketieteen keskuksesta Berliinistä työtovereineen. Silti ne ovat tarpeeksi herkkätuntoisia välttääkseen vahingoittamasta itseään. Niiltä puuttuu välittäjäaine, jota tarvitaan kivun aistimiseen iholta.

Kaikista kyvyistään huolimatta kaljurotatkaan eivät elä ikuisesti, vaikkei ole ihan selvää, mihin ne luonnostaan kuolevat. Sitä ennen kaljurotat vanhenevat kadehdittavan hitaasti ja rupsahtamatta.

Käyttäjä4499
Seuraa 
Viestejä2712
Liittynyt21.7.2017

Kaljurotta tietää pitkän iän salaisuuden

Jos asuisin maassa jossa kaljurottia, pyhittäisin niille oma pellon. :) Ja jäisin varmaan ilman omia juureksia, sillä kaljurottayhdyskuntaan voi kuulua jopa satoja yksilöitä... Mut sulous ennen kaikkea. Bataatteja & kaljurottia, PEACE! Organization of the Colony The colony is ruled by the dominant female, or the queen. She is the only animal to breed. Her body becomes longer and larger once she becomes the queen, which enables her to contain more pups. If necessary, she fights to maintain...
Lue kommentti

Serkkumme maalasi luolan seinää, ennen kuin oma lajimme saapui Eurooppaan.

Tutkimukset ovat jo pitkään kumonneet harhaluuloja muinoin tyhminä pidetyistä neandertalinihmisistä. Nyt Espanjan luolosta on löytynyt vakuuttavia todisteita siitä, että neandertalit kykenivät ilmaisemaan itseään myös taiteellisesti.

Science-lehdessä ilmestynyt kansainvälisen paleoantropologiryhmän tutkimus osoittaa, että  Cantabrian maakunnassa sijaitsevan Pasiegan luolan maalaukset on tehty yli 64 000 vuotta sitten.

Osittain samojen tutkijoiden Science Advances -lehdessä samaan aikaan julkaisema tutkimus osoittaa puolestaan, että neandertalit saattoivat myös värjätä kotiloita mineraaliväreillä ja koristella niillä itseään jopa 120 000 vuotta sitten.

Luolamaalausten ajoittaminen on ollut pitkään erittäin vaikeaa, sillä maalauksissa ei ole orgaanisia ainesjäämiä, joista voisi tutkia radiohiiliajoitukseen tarvittavien hiilen radioaktiivisten isotooppien määriä.

2000-luvulla on kuitenkin selvinnyt, että ajoitukseen sopii myös kalsiitti, jota pohjavesi kerryttää luolan seiniin ohueksi kerrokseksi.

Pohjavesi sisältää näet pieniä määriä uraaniatomeja, jotka ajan kuluessa puoliintuvat toriumiksi. Uraani-ja toriumisotooppien keskinäinen suhde paljastaa, miten vanha tutkittava näyte on. Tällaisten tutkimusten perusteella Pasiegan maalausten täytyy olla vähintään 64 000 vuotta vanhoja.

Neandertalinihmisen ilmeinen kyky luovuuteen osoittaa, että he olivat henkisiltä ominaisuuksiltaan lähempänä meitä kuin on luultu.

”Suurin osa kollegoistani tulee tyrmistymään”, arvioi paleoantropologi Jean-Jacques Hublin Max Planck -instituutista Science-lehden uutisartikkelissa.

”Luolamaalauksia on pidetty suurena nykyihmisiä ja neandertalinihmisiä erottavana tekijänä. Tämä löydös kuroo rakoa umpeen”, Hublin kuvaa kollegoidensa työn merkitystä. Hän itse ei ollut mukana käsityksiä myllertävässä tutkimuksessa.

Tutkimusryhmään kuulunut paleoantropologian professori João Zilhão Barcelonan yliopistosta on vakuuttunut, että neandertalinihmiset olivat henkisiltä kyvyiltään nykyihmisen veroisia.

”Kaikilla käytännön mittareilla neandertalinihmiset olivat samanlaisia kuin me”, Zilhão sanoo New York Timesissa.

Kaikki tutkijat eivät ole valmiita menemään aivan näin pitkälle. Jean-Jacques Hublinin mukaan maalausten ajoitus kyllä osoittaa, että neandertalinihmisellä oli nykyihmiselle ominaiset kyvyt monella osa-alueella. Uusi tutkimus ei kuitenkaan pyyhkäise pois meidän ja serkkujemme kulttuurillisia ja henkisiä eroja.

”Nykyihminen syrjäytti neandertalit, ja siihen on syynsä”, Hublin sanoo.

Kalifornian yliopiston psykologi, emerityusprofessori Richard Cos esitti äskettäin hypoteesin, jonka mukaan nykyihmisen kyky tehdä huomattavasti neandertalien luolamaalauksia monimutkaisempia teoksia olisi osoitus pitkälle kehittyneestä käden ja silmän koordinaatiosta, jonka kehitti keihäänheitto. Serkuiltamme tämä koordinaatio puuttui.

Yksittäinen ravintoaine ei ratkaise, miten hyvin laihdutus onnistuu.

Jos haluaa pudottaa painoaan, kannattaa seurata yksinkertaista neuvoa: vähentää syömistään ja syödä terveellisesti. Tähän päätelmään voi tiivistää Stanfordin yliopiston tutkimuksen, jossa seurattiin ylipainoisten ruokavaliota ja laihtumista vuoden ajan.

Kokeeseen osallistui kaikkiaan 609 ihmistä, suunnilleen puolet miehiä ja puolet naisia. Iältään he olivat 18–50-vuotiaita.

Osallistujat jaettiin sattumanvaraisesti kahteen laihdutusryhmään: toisen ryhmän ruokavaliosta vähennettiin rasvaa, ja toinen ryhmä tinki hiilihydraateista.

Ennen dieetin aloittamista osallistujille pidettiin perusteelliset ravitsemusluennot ja heidät opastettiin noudattamaan terveellistä ruokavaliota.

Vähärasvaiselle dieetille arpoutuneita ohjeistettiin esimerkiksi vähentämään rasvaisen lihan ja rasvaisten maitotuotteiden käyttöä. Hiilihydraateista tinkiviä kehotettiin välttämään muun muassa muroja ja riisiä. Yhteisesti kaikkia evästettiin välttämään einesruokia, lisättyjä sokereita ja transrasvoja ja syömään mahdollisimman paljon vihanneksia.

Vuoden kuluttua kummankin ryhmän jäsenet olivat laihtuneet keskimäärin kuusi kiloa, tutkijat raportoivat Jama-lääkärilehdessä.

Yhtäläinen tulos vie pohjaa puheilta, joilla tiettyihin ruoka-aineisiin keskittyviä dieettejä kehutaan toinen toistaan tehokkaammiksi.

Toimivan laihdutuksen perusajatus on sama dieetistä riippumatta: vähemmän sokeria, vähemmän valkoista jauhoa ja enemmän vihanneksia, korostaa tutkimusta johtanut ravitsemustieteilijä, professori Christopher Gardner tutkimustiedotteessa.

Geenit eivät auttaneet

Rasvan ja hiilihydraattien lisäksi tutkijoita kiinnosti erityisesti se, kuinka paljon perimä vaikuttaa laihdutuksen onnistumiseen.

Aiempien tutkimusten perusteella hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaan osallistuvista geeneistä esiintyy erilaisia variantteja, jotka voivat joko edistää tai vähentää näiden ravintoaineiden varastoitumista elimistöön. Gardner on itse saanut asiasta hienoista näyttöäkin.

Kaikilta laihdutuskokeeseen osallistuneilta otettiin dna-näyte, josta kartoitettiin kolme hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaan kytkeytyvää geeniä. Osalla oli variantti, jonka uskottiin tehostavan vähärasvaista ruokavaliota. Osan geenit ennustivat hyötyjä hiilihydraattien välttelystä.

Kummankin ryhmän laihduttajista noin puolet sattui päätymään geeniensä kannalta otolliselle dieetille.

Lopputulos oli kuitenkin geenihypoteesin kannalta karu. Geeneillä ei ollut mitään havaittavaa vaikutusta laihdutuksen onnistumiseen. Näin Gardner tuli kumonneeksi aiemmat tuloksensa, joiden mukaan geeneilleen sopivaa ruokavaliota noudattaneet laihtuivat enemmän kuin geenejään vastaan sotineella dieetillä olleet.

Emme onnistuneet toistamaan sitä tutkimusta. Emme päässeet edes lähelle, Gardner summaa STAT-terveyssivustolla.

Tutkimus antaa siis myös tärkeän opetuksen siitä, miksi tulosten toistettavuus on tieteessä tärkeää.