Pyöreät murikat olivat asevarasto. Käteen sopivia kiviä säilytettiin kivikaudella metsästämistä varten. Kuva: Leeds Beckett University
Pyöreät murikat olivat asevarasto. Käteen sopivia kiviä säilytettiin kivikaudella metsästämistä varten. Kuva: Leeds Beckett University

Tennispallon kokoiset kivet olivat hyviä metsätysaseita.

Ihminen saalisti esihistoriallisella ajalla myös heittämällä kiviä. Näin todistelee tutkimus, joka tehtiin Leedsin Beckettin yliopistossa Britanniassa.

Kivi saattoi aiheuttaa huomattavaa vahinkoa, vaikka sen heitti eläimeen niinkin kaukaa kuin 25 metrin päästä.

Tutkijat selvittivät 55 pallon muotoisen kiven käyttöä tappovälineinä. Kiviä oli löytynyt arkeologisilta kaivauksilta Hearthsin luolasta Makapan laaksossa Etelä-Afrikassa.

Pyöreät kivet ovat noin tennispallon kokoisia mutta paljon raskaampia. Tutkimus osoittaa, että ne ovat hyviä metsästysaseita, kun niitä heittää kuin palloa.

Kaivauksien iät ulottuivat yli 1,8 miljoonan vuoden takaisesta ajasta 70 000 vuoden takaiseen.

Tutkijat mallinsivat ja laskivat kivien liikerataa ja niiden aiheuttamaa mahdollista tuhoa, kun niillä heitettiin. Sitten tutkijat arvioivat, millä todennäköisyydellä kivi aiheuttaisi vahinkoa esimerkiksi sellaiseen keskikokoiseen eläimeen kuin impalaan.

Yli neljä kiveä viidestä olisi voinut aiheuttaa tarpeeksi pahaa vahinkoa eläimeen 25 metrin ja sitä lyhyemmillä etäisyyksillä, kertoo Science Daily News.

Aiemmin on ehdotettu, että pallomaisia kiveä käytettiin lyömäkaluna. Esihistorialliset ihmiset olisivat työstäneet niiden avulla muita materiaaleja.

Kuitenkin kivien paino ja muoto viittaavat siihen, että ne aiheuttavat heitettäessä vahinkoa niin paljon kuin mahdollista. Tämä viittaa siihen, että kivikauden metsästäjät olisivat valinneet ne käytettäviksi ”ammuksina”.

Ihmiset ovat anatomisesti sopivia heittämiseen. Heittämisellä olikin tärkeä rooli evoluution aikana, sanovat tutkijat Scientific Reports -tiedelehdessä.

”Ei ole tiedossa muita eläimiä, jotka voisivat heittää esineitä tarkasti ja nopeasti etäältä”, sanoo tutkija Andrew Wilson.

Heittämisellä on voitu metsästää saalista ja kamppailla muiden lihansyöjien kanssa tilaisuudesta saada kaivella ruhoja. Kyky vahingoittaa tai tappaa saalis etäältä laajentaa ruuan valikoimaa. Kiviase myös voi vähentää vaarallisia yhteenottoja muiden saalistajien kanssa.

Airgunman
Seuraa 
Viestejä9
Liittynyt11.4.2016

Kivikaudella metsästettiin heittämällä kiviä

Minusta kiven heitto on säilyttänyt taistelu/metsästys aseman näihin päiviin asti.. Vielä näkee joskus penikoita heittämässä kiviä esim. Lokkeja päin. Tai ulkomaisia sotilaitakin heitellään kivillä.. Ja varmaan keski-ajalla raskaasti pansaroituneen ritarin pysty tehokkaan varsijousen lisäksi nujertamaan tiputtamalla painavan kiven ylhäältä tornista sen päälle. Joten sanottakoon että olen varma että kivenheitto/päähän tiputtaminen on ollut vakavasti otettava taistelu taito kautta historian...
Lue kommentti
L
Seuraa 
Viestejä7878
Liittynyt17.3.2005

Kivikaudella metsästettiin heittämällä kiviä

Windspeed Kirjoitit: “Sitten oli jo 2000 v keksitty ballista jonka voimaan perustui Rooman suuruus.” Eri kokoisia ballistoja oli Rooman asevoimissa käytössä. On kuitenkin täysin järjetöntä väittää, että Rooman suuruus perustui niihin. Koska olet tunnettu siitä, että lauot vain järjettömiä mielipiteitä aiheessa kuin aiheessa, en yritäkään selittää sinulle tätä tämän enempää.
Lue kommentti

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.