Vankka-apinaihmisellä oli nimen mukainen leukavarustus, joka sopi sitkeiden ja kovien kasvien jauhamiseen.
Vankka-apinaihmisellä oli nimen mukainen leukavarustus, joka sopi sitkeiden ja kovien kasvien jauhamiseen.

Ihmisen kehityshaara alkoi kokeilla uusia ruokavalioita 3,5 miljoonaa vuotta sitten.

Yli neljä miljoonaa vuotta sitten Itä-Afrikan apinaihmiset söivät puiden ja pensaiden hedelmiä ja lehtiä kuten nykyiset simpanssit ja gorillat. Noin 3,5 miljoonaa vuotta sitten muinaissukulaisemme olivat jo kuitenkin alkaneet laajentaa ruokavaliotaan kuivemman savannin kasvien suuntaan. Monikansallinen tutkijajoukko selvitti syömisiä fossiilien hammaskiilteestä ja julkaisi tuloksensa neljänä artikkelina Pnas-lehdessä (linkit tutkimuksiin alla).

Hammaskiilteeseen fossilisoituu ravinnosta hiilen isotooppeja, ja niistä voi päätellä, minkätyyppisistä kasveista ne ovat peräisin. Trooppisen Afrikan kasveilla on nimittäin kolmea erilaista yhteyttämistapaa, ja niistä jää kahta erilaista isotooppijälkeä. C3-fotosynteesiä edustavat Itä-Afrikassa puut ja pensaat, ja niistä jää omanlaisensa isotooppikoostumus. Toisenlaisen koostumuksen jättävät C4-fotosynteesiä käyttävät heinät ja sarat sekä CAM-fotosynteesiä käyttävät mehikasvit. C3-kasvien syönti viittaa metsäelämään, C4- ja CAM-kasvit kuivaan savanniin.

Isotoopeista ei tosin näe, syötiinkö kasvin maanpäällisiä osia vai vaikkapa juuria. Itse asiassa myös kasvinsyöjäeläinten syöminen jättää lihansyöjän hampaisiin kasveja vastaavan isotooppijäljen, joten isotoopit paljastavat varmemmin elinympäristön kuin oman täsmällisen ruokavalion. Siksi tutkijat vertasivat isotooppimittauksiaan kunkin lajin hampaiston ja kallon anatomiaan, joista ruokavaliota voi myös päätellä.

Kenianapinaihminen eli Australopithecus anamensis, joka eli noin neljä miljoonaa vuotta sitten, söi kaikesta päätellen puiden tuotteita kuten simpanssi. Kenianesi-ihminen eli Kenyanthropus platyops kuitenkin sai noin 3.5 miljoonaa vuotta sitten hampaisiinsa merkkejä niin puista kuin heinistä. Oman Homo-sukumme ihmislajit jatkoivat pari miljoonaa vuotta sitten moniravintoisen esi-ihmisen hampaanjäljissä, mutta samaan aikaan elänyt vankka-apinaihminen eli Paranthropus boisei erikoistui tiiviimmin heinien suuntaan.

Vankka-apinaihmistä on ruokavalioltaan verrattu jopa lehmään, mutta vaikka hammaskiilteen isotoopit osoittavat runsasta C4- ja CAM-kasvien syöntiä ja kallon anatomia sopii ruoan työlääseen jauhamiseen, poskihampaiden kulumisjäljet eivät viittaa jatkuvaan heinänpureskeluun. Saattaa olla, että vankka-apinaihminen söi esimerkiksi sarakasvien maanalaisia mukuloita ja turvautui kuluttavampiin maanpäällisiin osiin vain niukimpina kausina.

Isotopic evidence of early hominin diets

Stable isotope-based diet reconstructions of Turkana Basin hominins

Diet of Australopithecus afarensis from the Pliocene Hadar Formation, Ethiopia

Diet of Theropithecus from 4 to 1 Ma in Kenya 

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.