Laatta Stanfordin yliopiston kellarissa paikassa, jossa koe tehtiin. Kuva: Eric. E. Castro
Laatta Stanfordin yliopiston kellarissa paikassa, jossa koe tehtiin. Kuva: Eric. E. Castro

Vartijoita ohjattiin käyttäytymään julmasti, ja kokeen johtaja hääri itse vankilanjohtajana.

Lähes jokainen on kuullut Stanfordin vankilakokeesta.

Vuonna 1971 yhdysvaltalainen psykologi Philip Zimbardo järjesti kuuluisan kokeen. Stanfordin yliopiston psykologian laitoksen kellariin rakennettiin ”vankila”. Kokeeseen värvättiin 24 keskiluokkaista, tervettä ja henkisesti vakaata vapaaehtoista nuorta miestä, joista puolet roolitettiin vangeiksi ja puolet vartijoiksi.

Tarkoitus oli selvittää, miten ihmiset käyttäytyvät vankilaoloissa ja sopeutuvat valtasuhteisiin. Kokeen piti kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän jälkeen, kun vartijan roolin omaksuneet alkoivat kohdella vankeja julman sadistisesti ja vangit ahdistuivat pahoin.

Koetta on käytetty vuosikymmenet oppikirjaesimerkkinä siitä, miten hyvästäkin ihmisestä voi tietyssä tilanteessa ja ympäristössä tulla paha. Se on epäilemättä yksi maailman kuuluisimmista tieteellisistä kokeista.

Ranskalainen taloustieteen tohtori ja elokuvaohjaaja Thibault Le Texier on nyt kirjoittanut kokeesta uuden paljastuskirjan. Se vetää yhteen jo aiemmin kokeesta esitettyä kritiikkiä ja osoittaa hiljattain julkaistujen dokumenttien pohjalta kokeen tieteellisen pohjan niin huteraksi, ettei siitä voi tehdä mitään mielekkäitä yleistyksiä.

Kokeen sadistisin vartija ja kuuluisan hermoromahduksen kokeessa saanut vanki ovat kertoneet oman käytöksensä olleen pelkkää teatteria.

Toisekseen moni asia kokeen toteutuksessa sai osallistuja sopeutumaan odotuksiin, joita he kuvittelivat tutkijoilla heitä kohtaan olevan. Vartijoita jopa kannustettiin käyttäytymään julmasti.

Lisäksi vangit eivät saaneet keskeyttää koetta, vaikka heidän oli näin annettu ymmärtää ennen kokeen alkua.

Zimbardo sotkeutui itse kokeeseen esittämällä vankilanjohtajaa, mikä saattoi vaikuttaa osallistujien käytökseen ja Zimbardon omiin tulkintoihin kokeen tuloksista.

Kaikkiaan tutkimusasetelmasta ei voida uskottavasti erottaa, mikä seikka tarkalleen ottaen aiheutti sen, että kokeessa kävi niin kuin kävi.

Toisin sanoen maailman kuuluisin psykologinen koe ei todista sitä, mitä sen on väitetty todistavan: että kenestä tahansa voi pahoissa olosuhteissa kuoriutua sadisti. Lisäksi kokeen toteutus oli eettisesti hyvin kyseenalainen.

Tutkimuksen tieteellisestä pätevyydestä ja metodeista on ylipäänsä kiistelty 1970-luvulta asti, mutta silti sitä esitellään edelleen melko kritiikittömästi lähes kaikissa psykologian perusoppikirjoissa.

Tietokirjailija Ben Blum summaa vankilakokeen ongelmia Medium-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa, johon hän on myös haastatellut asianosaisia.

Yksi kuuluisimmista hetkistä vankilakokeessa koettiin vain 36 tunnin jälkeen, kun vanki numero 8612 sai hermoromahduksen komerossa, johon hänet oli erityisenä rangaistuksena suljettu. Kokeessa vankeja oli kielletty käyttämästä nimiään. Heidät tunnettiin vain numeroina.

”Ne eivät päästä minua pois. Minun on pakko päästä pois täältä! Lääkärille, mihin tahansa, en kestä enää, en yhtään yötä!” vanki 8612 huusi ja potki komeron ovea.

Vanki 8612 oli oikealta nimeltään Douglas Korpi, tuolloin 22-vuotias opiskelija. Hänet vapautettiin kokeesta ensimmäisenä vankina raivokohtauksen jälkeen.

Myöhemmin Korpi, nykyään psykologi itsekin, on kertonut vain näytelleensä.

”Kuka tahansa asiantuntija kuulisi, että se oli esitystä. En ole kovin hyvä näyttelijä. Minusta suoriuduin aika hyvin, mutta kuulostan siinä enemmän hysteeriseltä kuin psykoottiselta”, Korpi kertoi haastattelussa hiljattain.

Korpi kertoo, että hän nautti kokeesta kovasti ensimmäisenä päivänä. Vangit tiesivät, etteivät vartijat saa satuttaa heitä, ja koko poppoo koostui tavallisista, valkoihoisista college-opiskelijoista.

”Se oli vain työtä. Sain huutaa, kirkua ja esittää hysteeristä, leikkiä vankia. Se oli hyvä työ ja olin hyvä työntekijä.”

Korven paniikkikohtauksessa oli silti pohjaakin, mutta se ei johtunut vartijoiden käytöksestä. Korpi ei saanutkaan kokeen aikana lukea pääsykoekirjoja, kuten hän oli luullut. Pian selvisi, ettei kokeesta saa myöskään poistua, vaikka näin oli kerrottu.

Niinpä Korpi päätti näytellä päästäkseen pois. Aluksi hän yritti esittää pahoja vatsakipuja. Kun se ei tepsinyt, Korpi järjesti hermoromahduksen.

Moni muukin vanki järkyttyi siitä, että koetta ei voinut keskeyttää. Osallistujille oli aluksi sanottu, että he saisivat keskeyttää kokeen halutessaan, mutta kokeen alettua kävi ilmi, ettei tämä olekaan mahdollista.

Zimbardo on kiistänyt, että vangit olisi pakotettu jäämään, mutta Le Texierin löytämistä vanhoista nauhoitteista käy ilmi, että kokeesta poistuminen oli mahdollista ainoastaan lääketieteellisistä syistä.

Zimbardon mukaan kokeeseen osallistuvien allekirjoittamassa suostumuslomakkeessa oli kerrottu, että kokeesta pääsee pois, jos sanoo selkeästi ”haluan lopettaa kokeen”. Suostumuslomakkeessa mitään tällaista mainintaa ei kuitenkaan ole.

Tämä muuttaa radikaalisti sitä tulkintaa, että vangit ahdistuivat vartijoiden sadistisesta käytöksestä. He ahdistuivatkin luultavasti siitä, että tajusivat oikeasti olevansa vankeina.

Toinen kuuluisa hahmo kokeessa oli vanginvartijoista sadistisin, lempinimen ”John Wayne” saanut Dave Eshelman. Eshelman kohteli vankeja kaikista vartijoista rajuimmin ja julmimmin.

Hän on jo vuosia kertonut, että kaikki oli pelkkää näyttelyä.

”Otin sen improvisaatioharjoituksena. Koin tekeväni, mitä tutkijat halusivat minun tekevän, ja ajattelin onnistuvani roolissani paremmin, kun kehitän tällaisen todella inhottavan vartijan hahmon”, Eshelman kertoo Medium-lehdessä.

Eshelman oli harrastanut näyttelemistä lukiossa ja nähnyt hiljattain nähnyt elokuvan Cool Hand Luke, jonka hahmolta hän omaksui sadistisen vartijan rooliin sopivan etelävaltioiden aksentin.

Koetta johtanut Zimbardo tuli erikseen kiittämään Eshelmania kokeen jälkeen.

”Kävelin käytävällä ja hän tuli kertomaan, miten loistavaa työtä olin tehnyt. Minusta oikeasti tuntui siltä, että olin saavuttanut jotain hyvää, antanut panokseni ihmisluonnon ymmärtämiseen.”

Vartijoiden annettiin myös ymmärtää, että heidän tulee käyttäytyä tietyllä tavalla. Ei pidä paikkaansa, että he omaksuivat täysin itsenäisesti ja spontaanisti julmat tapansa kokeen edetessä.

Ennen koetta Zimbardon tutkimusapulainen, opiskelija David Jaffe oli järjestänyt kokoontumisen, jossa muiden opiskelijoiden kanssa pohdittiin erilaisia tapoja hankaloittaa vankien oloja ja kiusata näitä. Suuri osa näistä ideoista päätyi kokeeseen, ja kokeessa vankilanjohtajaa esittänyt Jaffe moitti vartijoita, jos nämä eivät käyttäytyneet tarpeeksi ankarasti.

”Vartijoiden täytyy ymmärtää, että heidän on oltava niin sanotusti kovia vartijoita. Toivottavasti saamme tästä kokeesta vahvoja suosituksia (Yhdysvaltain vankilajärjestelmän) uudistamiseksi, niin että pääsemme mediaan ja lehtiin”, Jaffe sanoo nauhalla eräälle vartijalle.

Koe sai alusta lähtien valtavasti mediahuomiota, mitä tekijät siis toivoivatkin. Ensimmäinen artikkeli tutkimuksesta julkaistiin poikkeuksellisesti The New York Timesissa eikä vertaisarvioidussa tiedejulkaisussa.

Uusi myllerrys vankilakokeen ympärillä on saanut osan psykologeista vaatimaan, että Stanfordin vankilakoe poistettaisiin oppikirjoista.

Nyt jo 85-vuotias Zimbardo vastaa tuoreeseen kritiikkiin myös itse.

”Ihmiset saavat sanoa kokeesta mitä haluavat. Se on psykologian historian kuuluisin koe. Ei ole toista koetta, josta ihmiset puhuvat vielä 50 vuoden päästä. Se elää jo omaa elämäänsä. Jos Le Texier haluaa sanoa, että se on huijaus, se on hänen asiansa. En aio puolustaa koetta enää. Kokeen puolustukseksi riittää sen pitkäikäisyys”, Zimbardo kertoo Mediumille.

Hän ilmoittaa, ettei halua enää antaa yhtään haastattelua aiheesta.

”Se on ajan haaskausta.”

Keijona
Seuraa 
Viestejä9859
Liittynyt13.3.2015

Kuuluisa vankilakoe paljastui teatteriksi

Onhan noita tieteellisiä tutkimuksia luotu paljon erilaisten tavoitteiden saavuttamiseen siitä lähin kun tiedeuskovaisia on ollut. https://www.tiede.fi/keskustelu/68790/kun_tiede_on_vaarassa Totuus on toissijaista sillä kyllä asia sopii ymmärrykseen jos sopii arvomaailmaan. Lisäksi mitä paremmin asia tai arvo sopii arvomaailmaan sitä helpommin sitä ymmärtää,( ja päinvastoin.)
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Keijona
Seuraa 
Viestejä9859
Liittynyt13.3.2015

Kuuluisa vankilakoe paljastui teatteriksi

Epäluonnolliset olosuhteet aiheuttavat pahoinvointia. https://www.youtube.com/watch?v=sbQFNe3pkss Vielä jos ymmärrettäisiin, että ihminen ei ole muista erillään oleva viikunanlehden suojissa ja turvassa, omassa oleva "yksilö" vaan ympäristön kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa oleva osa ja laumaeläin, jonka onnellisuus on täysin riippuvainen muiden onnellisuudesta. Samaa ilmaa hengitetään kaikki ja saman ekosysteemin osia ollaan kaikki, kiinalaisten saastuttaminen, syyrialaisten kärsimys tai...
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Valveilla makaaminen tekee vuoteesta vihollisen, joka estää nukkumisen.

Hyvä yöuni on terveytemme elintärkeitä peruspilareita. Se elvyttää kehon, uudistaa soluja, hoitaa mieltä, huoltaa muistia ja suojaa sairauksilta.

Univaje toimii päinvastoin ja on elimistölle myrkkyä.

Se heikentää muistia, häiritsee tunne-elämää, koettelee aineenvaihduntaa ja immuunipuolustusta ja altistaa sairauksille, kuten diabetekselle, sydän- ja verisuonitaudeille, mielenterveyden häiriöille ja aivorappeumille, esimerkiksi Alzheimerin taudille.

Jokainen nukkuu joskus huonosti, mutta toisilla univaikeudet kroonistuvat. Paradoksaalisesti ihminen alkaa silloin pelätä, ettei saa unta, niin paljon, ettei saa unta. Sänky ei ole enää ystävä vaan vihollinen.

Perinteisesti pitkäaikaista unettomuutta on hoidettu lääkkeillä, mutta nykyisin niitä ei enää suositella. Tilalle on tullut lääkkeettömiä vaihtoehtoja, kuten kognitiivis-behavioraalinen cbt-terapia.

Sänky on vain nukkumista varten

Cbt-terapian ytimessä on nukkumista haittaavien pelkojen ja muiden kielteisten ajatusmallien horjuttaminen ja purkaminen.

Tässä yksi tärkeä keino on rajoittaa vuoteessa oloa, sillä pahimmillaan oma sänky on uniongelmaiselle ärsyke, joka estää nukkumisen. Hän on ehdollistunut siihen, että sängyssä odottaa kurja yö.

”Tarkoituksena ei ole rajoittaa nukkumista vaan vuoteessa oloa. Jokainen vuoteessa valveilla oltu hetki vahvistaa negatiivista yhteyttä valveen ja vuoteen välillä”, sanoo Helsingin uniklinikan toiminnanjohtaja Anne Huutoniemi, joka hoitaa uniongelmaisia cbt:llä.

Käytännössä ensin arvioidaan, miten kauan uneton todellisuudessa nukkuu silloin, kun kokee, ettei nuku silmän täyttä. Jos keskiarvoksi saadaan vaikkapa 5,5 tuntia yössä, siitä tehdään vuoteessaoloaika, ja ihminen alkaa mennä nukkumaan vuoteessaoloaikansa verran ennen tavanomaista ylösnousuaikaansa.

Aluksi aikataulua noudatetaan kaksi viikkoa. Jos uneton ei saa unta puolen tunnin kuluessa sänkyyn menosta tai herää yöllä ja virkistyy, hänen on noustava sängystä ja pysyttävä sieltä poissa, kunnes vireys taas vaihtuu väsymykseen.

Jos kahden viikon jälkeen suurin osa sovitusta vuodeajasta kuluu unessa, nukkumaanmenoa voidaan alkaa aikaistaa 15 minuuttia viikossa. Tätä jatketaan, kunnes saavutetaan ideaaliaika, joka kerryttää unta sopivasti.

 

Lue lisää

Tiede-lehdessä 11/2018 on pitkä artikkeli, jossa lääketieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja Mari Heikkilä kertoo, miten aivot ehdollistuvat pelkäämään nukkumaan menoa, miten hyviä tuloksia cbt-hoito on tuottanut ja miten itse kukin voi auttaa itseään nukahtamaan helpommin.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.

Miljardien vuosien saatossa nuoret kvasaarit ovat suihkunneet maailmankaikkeuden täyteen kuumaa seitinohutta atomirihmaa.

Tähtitieteilijät ovat keksineet vastauksen arvoitukseen, missä liki puolet aineesta piileksii.

Nyt ei puhuta pimeästä aineesta saati pimeästä energiasta, joita kosmologisten teorioiden mukaan pitäisi olla maailmankaikkeuden massaenergiasta peräti noin 95 prosenttia. Kyse on siitä tavallisesta aineesta, josta koostuvat tähdet, planeetat, kivet, eläimet ja me itse.

Tavallinen aine on enimmäkseen protoneita ja neutroneita sekä näistä muodostuvia atomeita. Kaiken järjen mukaan atomeiden pitäisi olla kasaantuneina galaksien tähtiin, planeetoihin ja mustiin aukkoihin.

Lähiavaruudessa tehtyjen astronomisten havaintojen mukaan näissä massakeskittymissä on kuitenkin ainetta vain noin 60 prosenttia siitä, mitä pitäisi olla, ja loput noin 40 prosenttia on teillä tietymättömillä.

”Pitäisi olla” viittaa siihen, että kun katsotaan putkilla hyvin kauas eli varhaiseen maailmankaikkeuteen, tämä puuttuva aine on siellä massakeskittymissään.

Looginen ratkaisu puuttuvan aineen ongelmaan on se, että galaksit ja kvasaarit ovat vuosimiljardien saatossa pyörteissään ja myrskyissään syösseet osan aineesta galaksien väliseen avaruuteen. Siellä se olisi jonkinlaisina kuumina rihmoina. Tätä oletettua kaasua on kutsuttu nimellä whim (warm-hot intergalactic medium).

Kvasaari on teini-ikäisen galaksin keskustassa riehuva musta aukko, joka imee valtavalla massallaan lähiavaruuden ainetta itseensä. Mustaa aukkoa ympäröivässä pyörteessä kaikki aine ei puristu mustan aukon sisään vaan sinkoaa avaruuteen.

Nämä suihkuvirtaukset lähtevät liki valon nopeudella, ja tässä vauhdissa aine säteilee valtavasti energiaa. Se selittää kvasaarien kirkkauden.

Whim-teorian todentaminen on ollut vaikeaa. Galaksit ja kvasaarit näkyvät kyllä hyvin, mutta on liki mahdotonta havaita niiden tyhjyyteen ruiskimaa ainepulveria. Galaksien välisessä avaruudessa painovoima on olematon, ja kaasurihma on hyvin harvaa.

Kaasuatomit ovat väistämättä kuumia ja nopeita. Niiden lähtönopeuden on täytynyt olla valtava, jotta ne ylipäätään ovat päässeet karkuun mustan aukon ja galaksin painovoimasta.

Ja kun ne kerran pääsevät galaksienväliseen avaruuteen, ne eivät siitä juuri viilene tai hidastu, koska hillittömässä väljyydessä ne eivät törmää mihinkään, tuskin edes toisiinsa.

Whim-kaasun kuumuus saa aikaan sen, että maailmankaikkeuden yleisin atomi vety on yleensä ionisoituneessa muodossa. Se on siis pudottanut ainoan elektroninsa pois.

Galaksien välistä whim-kaasua on yritetty kiivaasti jäljittää, mutta laihoin tuloksin. Syy on luultavasti juuri elektronien putoaminen vilkkaan whim-hiukkasen kyydistä.

Tämä kesänä kansainvälinen tutkijaryhmä ilmoitti Naturessa löytäneensä whim-pölyä. He katsovat todistaneensa, että puuttuvan aineen arvoitus on nyt ratkaistu: 40 prosenttia aineesta on galaksien välisessä avaruudessa.

Tutkijat analysoivat valon kulkua kaukaisen kvasaarin 1ES 1553+113 ja meidän välillä. Tarkemmin sanoen he havainnoivat matkalla tapahtuneita spektrimuutoksia. Havainnot tehtiin Euroopan avaruusjärjestön Esan XXM-Newton avaruusteleskoopilla.

Koska vety ei tässä tarkoituksessa toimi, tutkijat tekivät löytönsä hapesta.

Whimin kova meno pudottaa happiatomistakin elektronit, mutta kun niitä on alkujaan kahdeksan, jotkin voivat sinnitellä mukana.

Kvasaarista matkannut suihku kohtasi matkallaan happiatomeita, joita kiersi kaksi elektronia, ja tämä riitti siihen, että galaksien välinen happi voitiin havaita spektrissä.

”Löysimme puuttuvat baryonit”, astrofyysikko Michael Shull Coloradon yliopistosta sanoo tiedotteessa.

Baryoni on yleisimmin protoni tai neutroni, joista atomien ytimet koostuvat. Maailmankaikkeuden ainesosasten kokonaismassasta puhuttaessa baryoni on käytännössä synonyymi tavalliselle aineelle.