Arcinella cornuta -simpukka kuului tutkimusaineistoon. Kuva: Neogene Atlas of Ancient Life / University of Kansas
Arcinella cornuta -simpukka kuului tutkimusaineistoon. Kuva: Neogene Atlas of Ancient Life / University of Kansas

Henkiin ovat jääneet lajit, joilla on mahdollisimman hidas aineenvaihdunta.

Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi. Ei pidä paikkaansa, ainakaan jos olet Atlantilla elävä merietana, simpukka tai muu nilviäinen. Uuden tutkimuksen mukaan enemmän energiaa kuluttavat otukset ajautuvat todennäköisemmin sukupuuttoon.

Kaikkein veltoimmat nilviäiset selvisivät huomattavasti paremmin haasteista, joita ympäristö niiden eteen menneisyydessä heitti.

Kansasin ja Oxfordin yliopistojen evoluutiobiologit tutkailevat uusimmassa Proceedings of the Royal Society B -lehdessä hypoteesia, jonka mukaan mahdollisimman verkkainen perusaineenvaihdunta auttaa pidemmän päälle eliöitä selviämään evoluution kilpajuoksussa.

Ryhmä tarkasteli kolmeasataa nilviäislajia, jotka ovat eläneet Länsi-Atlantilla viiden miljoonan viime vuoden aikana. Tällä ajanjaksolla veden lämpötila ja ilmasto-olot ovat heitelleet valtavasti, millä on luonnollisesti suuri vaikutus meren ekosysteemeihin.

Tutkijat löysivät vahvan linkin aineenvaihdunnan ja sukupuuttojen välillä. Kun katsotaan nykyisin olemassaolevia ja jo sukupuuttoon kuolleita nilviäislajeja, yksi vahva ennustaja lajin selviämiselle on se, miten hitaalla liekillä otuksen elimistö käy.

Tutkijat määrittelevät eliöiden perusaineenvaihdunnan tason sen mukaan, miten usein ne levossa hengittävät – siis suodattavat hapekasta vettä kiduksiinsa, kun merenelävistä on kyse.

Jo sukupuuttoon kuolleiden lajien hapenottoa ei ymmärrettävästi voi tarkkailla, joten niiden perusaineenvaihduntaa tutkijat arvioivat fossiiliaineiston avulla kaavalla, joka ottaa huomioon muun muassa eläimen koon ja sen elinympäristön lämpötilan.

”Sukupuuttoon kuolleiden lajien perusaineenvaihdunta oli tyypillisesti korkeampi kuin yhä nykyään elävillä lajeilla. Eliöt, joilla on pienempi energiantarve, näyttävät selviävän todennäköisemmin”, tiivistää Kansasin yliopiston tutkija Luke Strotz tiedotteessa.

Aineenvaihdunta ei tietenkään ole ainoa selittäjä sukupuutoille ja lajien selviytymiselle monimutkaisissa ekosysteemeissä. Sillä voi kuitenkin olla iso merkitys, jos elinolosuhteet muuttuvat äkillisesti.

Pienemmällä ravintomäärällä pärjäävillä ja ravintoa hitaammin kuluttavilla otuksilla on etulyöntiasema vaikeissa oloissa.

Toinen sukupuuttoa vahvasti ennakoiva tekijä oli se, miten laajalle alueelle eliö oli levinnyt. Jos eläin eli vain verrattain pienellä alueella ja lisäksi kulutti paljon energiaa, sukupuutto oli erittäin paljon todennäköisempi laajemmalle levinneisiin ja vähemmän energiaa kuluttaviin lajeihin verrattuna.

Mielenkiintoinen löydös oli sekin, että koko eliöyhteisön tyypillinen energiantarve säilyi vuosimiljoonien saatossa samana, sukupuutoista huolimatta. Kun enemmän kuluttavat lajit kupsahtivat kelkasta, niiden tilalle kehittyi uusia tai muut lajit vastaavasti levisivät laajemmalle.

Seuraavaksi olisi kiinnostavaa tietää, päteekö vastaava sääntö myös maaeläimillä. Sukupuuttojen dynamiikkaa parempi ymmärtäminen on tärkeää, koska sen avulla voidaan ennustaa, mitkä lajit ovat suurimmassa vaarassa hävitä esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksesta.

Ihminen ei kuitenkaan ole simpukka eikä merietana, joten tutkimuksesta ei kannata ottaa itselleen uutta elämän ohjenuoraa. Pikemminkin päinvastoin.

”Ihmisten velttous planeetalle itse aiheuttamiemme muutosten ratkaisussa saattaa olla suurin uhka, jonka oma lajimme on kohdannut. Otetaan nokoset sitten, kun ympäristöongelmat on ratkaistu”, veistelee yksi tutkijoista, ekologian ja evoluutiobiologian professori Bruce Liebermann The Guardian -lehdessä.