Lepakot ovat suurin nisäkäslahko jyrsijöiden jälkeen. Kuvassa amerikankorvayökkö. Kuva: Wikimedia Commons
Lepakot ovat suurin nisäkäslahko jyrsijöiden jälkeen. Kuvassa amerikankorvayökkö. Kuva: Wikimedia Commons

Uuden tutkimuksen mukaan kukin lepakkolaji kantaa keskimäärin 17:ää vielä tuntematonta zoonoottista virusta.

Lepakot kantavat ihmisille vaarallisia viruksia enemmän kuin muut eläimet. Newyorkilaisen EcoHealth Alliancen tutkijat julkaisivat tuloksen keskiviikkona tiedelehti Naturessa.

Monet virustutkijat ovat pitkään ajatelleet jotain tämänsuuntaista, sillä niin sars-keuhkokuumetta aiheuttavan sars-koronaviruksen kuin verenvuotokuumetta aiheuttavien Marburg- ja ebolavirustenkin alkuperäksi on veikkailtu lepakoita.

Kriitikot kuitenkin ovat huomauttaneet, että kyseessä voi olla nahkasiipiä suotta syyllistävä havaintoharha. Joka viides nisäkäslaji nimittäin on lepakko, ja lepakoiden virustaakkaa on tutkittu erityisen ahkerasti.

Nyt EcoHealth Alliancen tutkijoiden analyysi on ehkä ratkaissut kiistan, lepakoita raskauttavasti. Retorista lisäpontta löydökselle tuo se, että tutkimusryhmä kuului alun alkaen lepakkoteorian kriitikoihin.

”Tutkijana minun pitää hyväksyä tutkimustulokseni, vaikka ne osoittaisivat minun olleen väärässä”, julisti tiedelehti Sciencelle tautitutkija Peter Daszak, tutkimuksen päävastuullinen kirjoittaja.

Hänen ryhmänsä haki alun alkaen vastausta laajempaan kysymykseen: mihin nisäkäslajeihin tutkijoiden tulisi erityisesti keskittyä, kun he haluavat löytää vielä tuntemattomia viruksia, jotka voisivat joskus uhata ihmiskuntaa?

Daszakin kollega ekologi Kevin Olival keräsi tietoa nisäkkäille haitallisista viruksista. Hän kahlasi läpi kaikki 586 nisäkkäillä tunnettua tautivirusta ja 754 nisäkäslajia eli 14 prosenttia kaikista nisäkkäistä. Osa viruksista aiheuttaa tautioireita vain yhdelle lajille, osa useammille lajeille. Sekä ihmisillä että eläimillä esiintyviä viruksia eli zoonoottisia viruksia näistä on 188.

Tämä on vielä havaintoharhan läpäisemää tietoa. Eniten tutkituilta lajeilta, kuten ihmisiltä ja lepakoilta, tunnetaan suhteellisesti muita enemmän viruksia. Tutkijat pyrkivät näkemään vinouman ohi arvioimalla tilastollisesti, kuinka paljon viruksia kullakin lajilla tunnettaisiin, jos niitä olisi tutkittu yhtä paljon kuin virusten osalta eniten tutkittua lajia eli kettua.

Näin he pystyivät johtamaan muutamia yleispätevyyksiä: mitä suurempi eläin on ja mitä laajemmalla alueella laji elää, sen enemmän sillä on viruksia.

Seuraavaksi tutkijat keskittyivät 188 zoonoottiseen virukseen ja havaitsivat, että niitä on lepakoilla paljon enemmän kuin muilla nisäkkäillä.

Tutkijat arvioivat, että jokainen lepakkolaji kantaa 17:ää vielä tuntematonta zoonoottista virusta, kun jokainen jyrsijä- ja kädellislaji kantaa vain kymmentä.

Epidemiologi Fabian Leendertz berliiniläisestä Robert Koch -instituutista arvioi, että tutkimus tarjoaa vahvaa todistetta lepakoiden erityislaadusta. Hän kuitenkin huomauttaa, että havaintoharhaa ei yrityksistä huolimatta saa kovin helposti siivottua pois tuloksista.

”Tarvitsemme enemmän konkreettista tietoa siitä, kuinka tartuntataudit leviävät eläimistä ihmisiin”, Leendertz sanoo Sciencelle.

Oli miten oli, lepakkopelkoon ei ole erityistä syytä, löydöksen isä Peter Daszak sanoo. Lepakoita tarvitaan pölyttämään kukkia ja metsästämään hyönteisiä. Virukset eivät välttämättä koskaan tartu lepakosta ihmiseen, jos lepakot jätetään rauhaan.

”Virukset uhkaavat ihmisiä vain, jos jatkamme tunkeutumista lepakoiden asuinalueille, metsästämme ja syömme niitä tai muuten olemme niiden kanssa kontaktissa”, Daszak sanoo.

Syy lepakoiden korkeaan virusaltistukseen on yhä epäselvä. Kilpailevia teorioita riittää alkeellisesta immuunisysteemistä siihen, että kaikuluotauksen synnyttämät pisarapilvet levittäisivät virusta.

Euroopan avaruusjärjestön havainnekuvassä on asteroidi Didysos ja sitä kiertävä kappale, johon tutkijat törmäyttäisivät luotaimen.

Yhdysvaltain avaruusjärjestö Nasan ja Euroopan Esan tutkijat haluavat selvittää, miten asteroideja voitaisiin torjua, mutta Euroopan puolelta rahoitus on jäissä.

Kuulussa Armageddon-katastrofielokuvassa 1990-luvulta Bruce Willisin johtama tiimi lähetetään avaruuteen räjäyttämään Maata kohti syöksyvä asteroidi palasiksi.

Yhdysvaltojen ja Euroopan avaruusjärjestöjen Nasan ja Esan tutkijat suunnittelevat vähän samaa, mutta paljon pienemmässä mitassa ja ilman ydinpommeja.

Niin sanottu Aida-hanke on ollut vireillä jonkin aikaa. Nimi tulee sanoista Asteroid Impact and Deflection Assessment.

Sen tarkoitus on laukaista luotain Didymos-asteroidille, jota kiertää myös pieni kuu. Didymoksen läpimitta on 800 metriä ja sitä kiertävän kappaleen läpimitta on 150 metriä.

Tutkijat haluavat törmäyttää luotaimen tähän pienempään kappaleeseen. Ajatuksena on tutkia, miten asteroidien ratoja pystytään muuttamaan törmäyksellä.

Aida koostuisi kahdesta luotaimesta: eurooppalaisten Aim laukaistaisiin ensin ja se asettuisi kiertämään Didymosta.

Aim tekisi tärkeitä mittauksia ja sen jälkeen laukaistaisiin amerikkalaisten Dart, joka törmäisi Didymoksen kuuhun ja suistaisi sen radaltaan.

Didymos sopii kohteeksi, koska se on lähellä ja törmäyskoe ei saisi sen kuuta syöksymään Maata kohti. Didymoksen kuu on myös samaa kokoluokkaa kuin maapalloa todennäköisimmin uhkaavat asteroidit. Asiasta kertoo Nasan verkkosivu.

Uhkaavia asteroideja ei tällä hetkellä tunneta. Asteroidivyöhykkeellä on kuitenkin tuhansia ja tuhansia kappaleita, jotka voisivat mahdollisesti joskus ajautua törmäämään maapalloon.

Kiviä putoilee silloin tällöin. Kuuluisa Siperian Tunguskan räjähdys vuonna 1908 aiheutui todennäköisesti pienehkön asteroidin törmäyksestä. Vuonna 2013 Tšeljabinskin yllä räjähti meteori, joka aiheutti 1 600 ihmisen loukkaantumisen.

Tutkijat uskovat, että asteroidien törmäykseltä voidaan suojautua. Siksi Aida-hankkeen eteneminen olisi tärkeää.

”Emme ole voimattomia asteroidien edessä. Mutta meidän täytyy harjoitella niiden torjumista tosielämässä siltä varalta, että joskus joudumme oikeasti suistamaan asteroidin radaltaan”, sanoo yhdysvaltalaista osaa hankkeesta johtava Andrew Cheng tiedotteessa.

Viime joulukuussa Euroopan avaruusjärjestö Esan jäsenmaat peruivat rahoituksen toiselta hankkeeseen tarvittavalta luotaimelta

Rahat ohjattiin Marsista elämää etsivään ExoMars-hankkeeseen.

Nyt tutkijat yrittävät lobata asteroidihanketta taas henkiin.

Latviassa pidetyssä tapaamisessa tutkijat esittivät halvemman vaihtoehdon Aimin toteuttamiseksi.

Uudessa versiossa luotaimesta olisi riisuttu Didymoksen kuuhun suunniteltu laskeutuja ja poistettu tutkajärjestelmä, joka luotaisi kuun rakennetta. Hintalappu olisi nyt 210 miljoonaa.

Nasan Dart-hanke eli varsinainen törmääjä etenee eurooppalaisista huolimatta, mutta Dart ei pysty tekemään kaikkia niitä tärkeitä mittauksia, joihin Aimia tarvittaisiin.

Aimin pitäisi mitata tarkasti kappaleen massa, jotta törmäyksen vaikutukset voitaisiin myös mitata.

”Emme ole koskaan kokeilleet asteroidin työntämistä radaltaan eikä sitä voi testata laboratoriossa mitenkään. Meidän täytyy selvittää, pitävätkö simulaatiomme ja mallimme paikkansa”, kertoo Esan johtaja Jan Woerner.

Nasa rakentaa Dart-luotaintaan edelleen alkuperäisessä aikataulussa. Sen olisi tarkoitus törmätä asteroidiin vuonna 2022.

Tutkijat sanovat, että parasta olisi ollut saada Aim tekemään mittauksia samaan aikaan Dartin kanssa. Aim pystyy heidän mukaansa hoitamaan tehtävänsä myös törmäyksen jälkeen, jos hanke ylipäätään saa rahoitusta.

Koirat, joilla oli tietty muoto oksitosiiniin liittyvästä geenistä, kääntyvät herkemmin omistajansa puoleen. Sama geenivariantti löytyi myös susilta.

Aivoissa erittyvä kiintymyshormoni oksitosiini on tärkeä osa ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä. Hellyydenosoitukset kuten halaaminen ja suutelu saavat oksitosiinia erittymään, ja sitä vapautuu erityisesti seksin aikana.

Oksitosiini säätelee myös ihmisen ja lemmikkien välistä elämää. Lemmikin silittely vapauttaa oksitosiinia, ja samalla tavoin koirankin aivot raksuttavat.

Ruotsalaisessa Linköpingin yliopistossa tutkittiin oksitosiinin vaikutusta kultaisiin noutajiin. Koirat, joilla oli tietty geenimuunnos oksitosiinireseptoriin liittyvällä alueella perimässä, kääntyivät herkemmin omistajansa puoleen pyytääkseen apua.

Tutkimuksessa pantiin 60 kultaista noutajaa ratkaisemaan yksinkertainen pulma. Niiden piti avata kansi saadakseen herkkupalan.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen kansi suljettiin niin, ettei koira voinut saada sitä auki. Tarkoitus oli katsoa, miten herkästi koira hakee omistajaltaan apua.

Kolme varttia ennen koetta koirien kuonoon suihkutettiin joko oksitosiinia tai suolavesiliuosta. Sitten tutkijat ottivat aikaa, kuinka kauan koira jaksaa itsekseen painia kannen kanssa.

Oksitosiinisuihke todella vaikutti, mutta vain osaan koirista. Sellaiset koirat, joilla oli tietty oksitosiinireseptoriin liittyvä geenivariantti, tulivat helpommin pyytämään apua omistajaltaan.

Samoja koiria testattiin myös suolavesiliuoksella, mikä odotetusti ei vaikuttanut avuntarpeen lisääntymiseen.

Kaikista koirista otettiin dna-näytteet. Tutkijat paikansivat erityyppisiä muunnoksia oksitosiinigeenien lähistöllä niiden kromosomistossa. Niin sanotun AA-genotyypin koirat reagoivat oksitosiiniin, kun taas GG-genotyypin koirat eivät.

Samaa vaihtelua havaittiin myös susilla. Tutkijat analysoivat 21 suden dna:ta niiden verinäytteistä.

Toisin sanoen oksitosiinireseptoriin liittyvät muunnokset olivat susilla jo ennen niiden kesyttämistä koiriksi. Se voi selittää, miksi tietyt sudet muinoin tulivat paremmin ihmisten kanssa toimeen.

”Tulokset antavat olettaa, että ihmiset aikoinaan valitsivat kesytettäviksi yhteistyökykyisiä susia ja jalostivat niistä seuraavia sukupolvia”, sanoo tiedotteessa Mia Persson, yksi tutkijoista.

Tutkimuksen julkaisi Hormones and Behaviour.