Kalorit ovat nykyään houkuttelevampia, halvempia ja helpommin saatavissa kuin koskaan aikaisemmin. Kuva: Shutterstock
Kalorit ovat nykyään houkuttelevampia, halvempia ja helpommin saatavissa kuin koskaan aikaisemmin. Kuva: Shutterstock

Se on normaalien ihmisten normaali reaktio epänormaaliin ruokaympäristöön.

Koko maailma lihoo, eikä Suomi tee poikkeusta. Meilläkin aikuisista suurin osa on ylipainoisia, nuoristakin neljäsosa. Aina näin ei ole ollut.

1900-luvun alussa lihavuudesta puhuttiin, mutta se oli harvojen ongelma. 1940-luvulla lihavuus lisääntyi, mutta edelleenkään se ei ollut mikään vitsaus. Selvä käänne tapahtui 1970-luvulla, ja nyt ylipaino uhkaa kansanterveyttä.

Mikä tähän johti?

Yksi selitys on liikkumisen vähentyminen ja istumisen lisääntyminen. Sen takia emme kuluta energiaa yhtä paljon kuin aiemmat sukupolvet. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta. Perussyy siihen, että saamme liikaa kaloreita ja lihomme, on ravintoympäristön muuttuminen.

Neljänkymmenen viime vuoden aikana käyttöömme on tullut valtava määrä aivan uusia ruokia: hampurilaiset, ranskanperunat, pizzat, perunalastut, murot, donitsit, täysmehut, kymmenittäin eineksiä ja makeisia. Samaan aikaan meitä on houkuteltu syömään enemmän, kun elintarviketeollisuus on suurentanut annosten ja pakkausten kokoa.

Me emme ole kehittyneet hallitsemaan tällaista yltäkylläisyyttä. Niin ruokahalumme kuin ruoansulatuselimistömme ovat kivikautiset. Ominaisuudet, jotka varmistivat optimaalisen ravitsemuksen metsästyksellä ja keräilyllä eläneille esivanhemmillemme, tekevät meille karhunpalveluksen.

Kivikaudella kannatti esimerkiksi syödä ähkyyn asti silloin, kun ruokaa oli tavallista runsaammin. Tankkaamalla selvisi yli huonojen aikojen. Yhtä lailla kannatti syödä kaikkea, mitä vain tarjolle pantiin. Niin varmisti välttämättömien proteiinien, vitamiinien, hivenaineiden ja rasvahappojen saannin.

Samalla lailla me syömme yli tarpeen suurista annoksista ja noutopöydästä haluamme maistaa jokaista lajia, vaikka nykyruoka sisältää rasvaa ja sokereita huomattavat määrät kivikauden ravintoon verrattuna. Ruoansulatuksemme ei nimittäin ole oppinut aistimaan kaloreita. Tunnemme kylläisyyttä ja lopetamme syömisen vasta, kun mahalaukussa on määrällisesti tarpeeksi ruokaa.

 

Tammikuun Tiede-lehdessä on professori Pertti Mustajoen pitkä artikkeli, joka kertoo, miksi kivikautinen ruoansulatuselimistömme ei kestä nykyaikaa.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa painettu lehti tai iPad-digilehti.

Jos olet tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi alla olevasta linkistä.

Käyttäjä1252
Seuraa 
Viestejä3
Liittynyt5.1.2016

Lihavuus ei johdu itsekurin heikkoudesta

Olen eri mieltä otsikon kanssa. Ihminen on ajatteleva eläin ja ensisijaisesti itse vastuussa teoistaan. Muutenhan raiskauksetkaan eivät ole miehen vika, hänhän on vain yhä lisääntyvän eroottisen mediatarjonnan ja paljastavan pukeutumisen uhri! Ihminen on toki heikko ja helposti lankeaa ylensyöntiin, koska genetiikkakin siihen kannustaa. Siitä huolimatta valinta on lopulta korvien välissä, ja ihminen voi halutessaan myös toimia toisin.
Lue kommentti

Nimipäivä oli pitkään tärkein henkilökohtainen merkkipäivä.

Tiedätkö, milloin sinulla on nimipäivä? Toisin kun monessa muussa maailman maassa, vastauksesi on todennäköisesti kyllä. Liekö edes suomalaista, joka ei tietäisi.

Entä panitko merkille, että eilen alkoi naistenviikko? Monet panivat – muutkin kuin ne yli 600 000 naista, joiden nimipäivä osuu 18.7.–24.7. sijoittuvaan viikkoon.

Meillä muistetaan naistenviikko sen peruina, että ennen sääkarttoja ja taloussivujen pörssianalyysejä suomalaiset yrittivät ennakoida elämäänsä enteistä.

Naisten viikolla selvisivät sadot ja sateet.

Joka ei ole Marketan aikana heinässä, se ei korjaa heiniä.
Jos ei Kristiinan päivänä ole pavussa kukkaa, saa päästää siat papumaahan.
Jos on poudat, varokaa ämmäviikkoa. Kyllä ämmät kastelee.
Kun Matleenan päivänä sataa, sataa Pertun päivään asti.

Vietto alkoi 1700-luvulla

Naistenviikon juuren muodostavat kahden pyhimyksen, Maria Magdalenan ja Kristinan, keskiaikaiset muistopäivät.

Katolisen kirkon pyhimyskalenterista lähti aikoinaan koko ajatus nimille omistetuista päivistä. Pyhimysten päivät alkoivat muuntua nimipäiviksi, kun kirkon jäsenet ryhtyivät nimeämään lapsiaan pyhimysten mukaan.

Yhteys pyhimyksiin höllentyi, kun Martin Luther käynnisti Saksassa uskonnollisen reformaation. Se hylkäsi pyhimysten palvonnan ja korvasi pyhimyskalenterit evankelisilla kalentereilla, joihin merkittiin nimipäiviä myös suosituille kansannimille.

Suomeen tämä maallinen nimipäiväperinne saapui Ruotsin kautta 1700-luvulla. Tavan omaksuivat ensin – niin kuin tuolloin uudet muotivillitykset yleensä – säätyläiset, mutta seuraavalla vuosisadalla nimipäiviä vietettiin jo koko maassa.

Perinteen yleistymistä edisti täkäläinen nimipäiväkalenteri, jota päivitettiin vastaamaan suomalaisten tosiasiallista nimistöä.

Maassa, jossa kaikki eivät vielä satakaan vuotta sitten tienneet toistensa syntymäpäiviä, eivät aina omaansakaan, almanakkaan merkityt nimipäivät antoivat mahdollisuuden toivottaa sukulaisille ja ystäville vuosittain lisää onnellisia elonpäiviä.

Näin Suomesta tuli nimipäivien vieton kärkimaita – ja sellainen maamme on yhä. Meidän lisäksemme maallisia nimipäiviä viettävät innokkaasti lähinnä ruotsalaiset, tšekit ja latvialaiset.

Kalenterit tukevat edelleen

Nimipäiväperinteen säilymistä ovat tukeneet uudet nimipäiväkalenterit, joilla on haluttu varmistaa, että mahdollisimman monella on tilaisuus viettää nimipäivää.

Suomenruotsalaiset saivat omansa vuonna 1929. Inarinsaamelaisten kalenteria on julkaistu vuodesta 1996, ja ensimmäinen pohjoissaamelaisten kalenteri ilmestyi 1997.

Luonnollisesti myös ortodokseilla on kalenteri. He juhlivat nimipäivää oman nimikkopyhänsä päivänä.

Nykyään jopa 84 prosenttia suomalaisista pystyy viettämään nimipäivää suomenkielisen nimipäiväkalenterin mukaan.

Jos nimeään etsii lisäksi suomenruotsalaisesta, ortodoksisesta tai saamelaisesta kalenterista, nousee luku yli 90 prosenttiin, arvioi nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala, joka Helsingin yliopiston almanakkatoimiston johtajana hoitaa suomenkielistä nimipäiväkalenteria.

 

Lue lisää

Tiede-lehdessä 8/2018 on pitkä artikkeli, jossa tiedetoimittaja Johanna Junttila  kertoo nimipäiväperinteen synnystä ja nimipäivien perinteisistä viettotavoista. Nykyiset someviestit ja pullakahvit työpaikalla ovat kalpea aavistus alkuperäisistä menoista. Ennen päivänsankari sai nimipäiväpuun ja olkiheilan sänkyyn.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.

Jopa huonomuistisena pidetty kultakala pystyy palauttamaan mieleensä yli vuoden takaisia tapahtumia.

Englanninkieliset kutsuvat hajamielisyyttä usein ”kultakalan muistiksi”, ja sen väitetään olevan vain kolmen sekunnin mittainen.

Todellisuudessa kultakala, kuten moni muukin kala, on muistivirtuoosi. Sen muisti on jopa niin luotettava, että Kanadassa Brittiläisen Kolumbian yliopiston luennoitsijat hyödyntävät sitä biologian opetuksessa.

Harjoituksessa kunkin opiskelijan pitää opettaa yhdelle kultakalalle, että se saa ylimääräisen ruoka-annoksen uimalla tietyn värisen muoviputken luo. Joka kalalle on varattu hiukan eri värisävy. Sitten putkirivistö pidetään poissa kalojen näkyviltä vuoden ajan. Tämän jälkeen opiskelija saa tehtäväkseen kokeilla, vieläkö hänen ”oma” kalansa valitsee oikean sävyn.

Vastaus on kyllä. Jokainen kultakala viilettää edelleen oman värisävynsä putkelle.

Kalojen muisti on muutenkin osoittautunut mainettaan paremmaksi. Eräs todiste tästä on röyhelötokko, sormenmittainen sintti, joka elää Atlantin rantavesissä.

Tutkimuksissa on paljastunut, että röyhelötokko painaa nousuveden aikana mieleensä kolmiulotteisen kartan kotivetensä pohjasta. Sitä hyödyntämällä tokko löytää laskuveden aikana vuorovesilammikosta takaisin mereen. Kartta päässään se loikkii yhdestä rannalle jääneestä lampareesta viereiseen, siitä seuraavaan ja niin edelleen avoveteen asti.

Jos tokot siirtää vieraan rannan lammikoihin, niiden loikat suuntautuvat mihin sattuu ja päättyvät yleensä kuivalle maalle. Jo yhden nousuveden mittainen uiskentelu uuden pohjamaiseman yllä riittää kuitenkin siihen, että ne muistavat oikeat hyppelyreitit yli kuukautta myöhemmin.

 

Lue lisää

Kesäkuun Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa tutkija ja tietokirjailija Helena Telkänranta kertoo kalojen hämmästyttävistä kyvyistä. Valtaosa kalojen älyä ja tunnemaailmaa koskevista tutkimuksista on niin tuoretta, että tiedot eivät ole vielä ehtineet esimerkiksi oppikirjoihin.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.