Lokille on kehittymässä jälkeläisiä. Kuva: Shutterstock
Lokille on kehittymässä jälkeläisiä. Kuva: Shutterstock

Lokinpoikaset reagoivat emon varoituksiin jo munan sisällä ja alkavat tärisyttää munaa viestiäkseen toisilleen vaarasta.

Linnunpoikaset tarkkailevat ympäristöään jo ennen kuoriutumistaan munan sisällä, osoittaa uusi Nature Ecology & Evolution -tiedelehdessä julkaistu tutkimus.

Poikaset kuulevat emon varoitushuudot ja alkavat täristä munan sisällä niin, että varoitusviesti välittyy niillekin myöhemmin munituille pesätovereille, joiden kuulokyky ei ole vielä kehittynyt.

Munan sisällä tärisevät poikaset ovat tietysti avuttomia eivätkä mahda saalistajille mitään. Ne alkavat kuitenkin oppia ympäristön vaaroista jo ennen kuin ne ovat edes kuoriutuneet. Haudonta-aikana varoitusäänille altistuneet poikaset näyttävät kuoriutuvan muita valppaampina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Espanjalaisen Vigon yliopiston evoluutioekologit Jose Noguera ja Alberto Velando seurasivat etelänharmaalokkien pesimäyhdyskuntaa Sálvoran saarella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Saari sijaitsee Espanjan luoteisrannikolla. Lokkeja uhkaavat siellä minkin kaltaiset vieraslajit, jotka rosvoavat lintujen munia ja tappavat poikasia. Pesimäaikana jopa 75 prosenttia minkkien ravinnosta koostuu lintujen munista ja poikasista.

Tällä kertaa pesärosvoja olivat kuitenkin ihmistutkijat. Tutkijat keräsivät kaikkiaan 90 munaa talteen tutkittaviksi, kun emot olivat hautoneet niitä 20 päivää. Lokinpoikaset kuoriutuvat noin 28 päivän haudonnan jälkeen.

Pesimäyhdyskunnan lähistöllä olevassa kenttälaboratoriossa munat laitettiin haudontakaappiin ja jaettiin kahteen ryhmään. Osa munista siirrettiin äänieristettyyn laatikkoon neljä kertaa päivässä muutaman minuutin ajaksi, ja laatikossa olevasta kaiuttimesta soitettiin munille lintuemojen varoitusääniä, joita tutkijat olivat nauhoittaneet.

Kontrolliryhmän munia vain haudottiin, eikä niille soitettu mitään ääniä.

Kun munalle soitettiin emon varoitusääniä, se alkoi täristä, ja tärisi vielä senkin jälkeen, kun tutkijat olivat laittaneet sen takaisin haudontakaapissa olevaan pesäänsä. Myös pesässä tänä aikana olleet toverit alkoivat täristä munissaan, kun tämä muna asetettiin niiden joukkoon.

Näissä pesissä oli aina kolme munaa. Kaksi munista altistettiin äänille, ja kolmas altistui vain ääniä kuulleiden munien tärinälle, kun ne palautettiin takaisin pesäänsä.

Ääniä kuulleet poikaset piipittivät normaalia vähemmän munan sisällä, kuten myös tämä kolmas muna, joka ei suoraan äänille ollut altistunutkaan. Se siis oppi varomaan turhaa ääntelyä pelkän pesätoverien tärinän perusteella.

Kontrolliryhmässä ei vastaavaa tapahtunut.

Juuri ennen munien kuoriutumista tutkijat veivät munat takaisin omiin pesiinsä. Pesät oli aidattu niin, etteivät poikaset kuoriuduttuaan pääse harhailemaan pois. Sitten tutkijat kävivät uudestaan keräämässä kuoriutuneet poikaset laboratorioon verinäytteiden ottoa ja dna-testejä varten.

Varoitusäänille muna-aikana altistuneet poikaset ja niiden kanssa samassa pesässä olleet munat kuoriutuivat muita myöhemmin ja ne olivat heti kuoriuduttuaan valppaampia. Niillä oli myös nopeammat refleksit. Verinäytteistä nähtiin, että ne olivat myös stressaantuneempia kuin verrokit. Niiden verestä mitattiin korkeampia tasoja stressihormoni kortisolia.

Poikasten dna:ssa puolestaan havaittiin niin sanottuja metylaatiomuutoksia. Varoitusäänille altistuminen oli muuttanut tapaa, jolla poikasten tietyt geenit aktivoituvat tai sammuvat. Ympäristö voi vaikuttaa perimään juuri metylaation kautta – geeneihin tulee ikään kuin kemiallisia tarralappusia, jotka vaikuttavat niiden toimintaan.

Yllättävintä oli, että pari päivää muita kehityksessä edellä olleet poikaset ymmärsivät muuttaa kuulemansa varoitusäänen tärinäksi, jolla ne pystyivät varoittamaan niitä saman pesän poikasia, joiden kuuloaisti ei ollut vielä kehittynyt.

”On tiedetty, että linnun sikiöt pystyvät havaitsemaan tiettyjä ärsykkeitä munan ulkopuolelta, mutta koskaan aiemmin ei ole havaittu, että ne pystyvät viestimään näitä ärsykkeitä toisilleen”, kertoo tohtori Noguera The Guardian -sanomalehdessä.

Ornitologi Kevin McGowan hämmästyi havainnosta New York Timesin haastattelun mukaan.

”Tämä on täysin odottamatonta. On eri asia, jos kaikki poikaset ovat samalla viivalla ja reagoivat tiettyyn ääneen samalla tavalla, mutta tämä tutkimus osoittaa, että kehityksessä päivän-pari muita edellä olevat poikaset osaavat siirtää oppimansa sisaruksilleen”, McGowan sanoo.

Pesätoverien tärinästä ja kyvystä reagoida ärsykkeisiin jo sikiöaikana voi olla linnuille toisenlaistakin hyötyä. Tutkijat uumoilevat, että tärinän perusteella ne saavat jo ennen kuoriutumistaan vihiä siitä, kuinka monta pesätoveria niillä on kilpailemassa samasta ruoasta.

”Luonnonvalinta on hirviömäistä numeropeliä”, McGowan toteaa.

Ilmiö ei ole luonnossa ainutlaatuinen. Ihminenkin reagoi ulkomaailman ärsykkeisiin jo kohdussa ja voi muistaa esimerkiksi sikiöaikana kuulemaansa musiikkia. Äidin ääni tulee vauvalle tutuksi jo ennen syntymää.

Mustekalatkin saavat eräänlaisen juoksevan lähdön elämään. Seepioiden munia peittää aluksi tumma muste, mutta pari päivää ennen kuoriutumista munat muuttuvat läpinäkyviksi.

Tässä vaiheessa pikku seepian silmät ja hermosto ovat jo pitkälti kehittyneet. Se ymmärtää näkemänsä, vaikka on vielä vankina kalvon sisällä.

Viimeisinä päivinään ennen kuoriutumista ne tarkkailevat ympäristöään läpinäkyvän kuvun sisältä ja keräävät tietoa mahdollisista vaaroista ja saaliista. Seepioiden ja muiden mustekalojen poikaset ovat kuoriuduttuaan täysin omillaan. Niiden on heti osattava pyydystää saalista ja varoa petoja.

Kuoriutumattomille seepioille on pystytty opettamaan paitsi oikeanlaista ruokavaliota, myös saalistajien välttämistä. Eräässä tutkimuksessa seepian munat olivat läpinäkyvässä kotelossa, josta ne saattoivat seurata ympärillään tankissa hääriviä rapuja. Osa munista ei nähnyt mitään eläimiä.

Munakotelossaan rapuja tuijotelleet pikkuseepiat kävivät kuoriuduttuaan ahnaasti rapujen kimppuun, kun taas verrokkiseepiat eivät juuri olleet ravuista kiinnostuneita, vaan söivät mieluummin tutkijoiden tarjoamia äyriäisiä.

Toisessa tutkimuksessa vielä kuoriutumattomia seepioita onnistuttiin opettamaan varomaan sellaisiakin kaloja, jotka eivät ole niille lainkaan vaarallisia.

Seepianmunat jaettiin kahteen tankkiin, jossa poikaset saivat munan sisältä pällistellä joko pallokalaa, joka on niiden luontainen vihollinen, tai sitten vuokkokaloja, jotka ovat aivan harmittomia.

Pallokalan kanssa samassa tankissa olleet poikaset hengittivät mahdollisimman hitaasti. Ne tunnistivat vihollisen jo geneettisellä vaistolla.

Vuokkokalatankissa olleet poikaset eivät sen sijaan olleet millänsäkään näistä koralliriuttojen kauniista kaloista. Mutta kun tutkijat ruiskuttivat tähän tankkiin seepian mustetta, poikaset oppivatkin pelkäämään vuokkokaloja. Seepiat ruiskuttavat mustetta varoittaakseen vaarasta, ja poikaset oppivat tämän signaalin jo munan sisällä. Kuoriuduttuaan ne välttelivät vuokkokaloja.

Käyttäjä4499
Seuraa 
Viestejä6735

Tämmöiseen muuten törmäsin... 🤢

"In 1972, Pediatric Research journal published a paper submitted by researchers from the Department of Pediatric Research at New York State and Mount Sinai School of Medicine of the City University of New York in collaboration with a researcher from the Departments of Medical Chemistry and Obstetrics and Gynecology of the University of Helsinki in Finland. The paper was titled, “Development of Mammalian Sulfur Metabolism: Absence of Cystathionase in Human Fetal Tissues.” The fact that they used fetuses is stated right in the title. The researchers “examined the development of the transsulfuration pathway in 58 human fetuses obtained at therapeutic abortion during approximately the 2nd-6th month of gestation” as well as in premature and full term infants who died shortly after birth. They were trying to determine whether cysteine is an essential amino acid in “immature humans,” so they needed to analyze kidneys and brains at different developmental stages.

The fetuses presented a special test case. Since the fetuses were still alive at the beginning of the experiment in their mothers’ wombs, “in vivo” experiments were possible. This phrase “in vivo” is Latin and means “within the living.” With already deceased specimens, they could only measure the presence of amino acids after death. This type of analysis is an “in vitro” (in the glass, think in vitrofertilization) procedure. With the still-living fetuses, they could actually inject a known amount of amino acids, S-L-methionine and S-L-cysteine, “in vivo” into a living fetus and test how much of these substances were incorporated into fetal organs via the biological machinery of life over a set amount of time. The researchers therefore conducted the “in vivo” experiments by surgically cutting open the uterus of the mother, lifting out the living fetus with the umbilical cord still attached, and injecting the amino acids into the umbilical vein.

Then they waited 10 minutes with the heart still beating and the fetus still moving to allow the body to distribute and metabolize the amino acids. After 10 minutes, they cut the umbilical cord, dissected the brain and liver from the body of the fetus, and dropped the organs into liquid nitrogen to await analysis."

Experiments on Intact Live Fetuses and the Connection to Infant Formula
https://www.catholicstand.com/experiments-on-intact-whole-live-fetuses-a...

Sisältö jatkuu mainoksen alla