Legenda Loch Nessin hirviöstä voi olla 500-luvulta peräisin. Kuva: Shutterstock
Legenda Loch Nessin hirviöstä voi olla 500-luvulta peräisin. Kuva: Shutterstock

Hirviöistä ei löytynyt merkkejä, ankeriaista sitäkin enemmän. Tutkijoiden mukaan hirviöhavaintojen takana voisi olla jättiläisankerias.

Loch Nessin hirviöllä on nyt entistä ahtaammat oltavat. Jos sellaista otusta koskaan on ollut olemassakaan.

Uusiseelantilaisen Otagon yliopiston tutkijat toteuttivat laajan hankkeen, jossa he keräsivät Loch Ness -järvestä dna-näytteitä eri paikoista ja syvyyksistä. Tarkoitus oli kartoittaa Britannian suurimman järven elonkirjoa eikä etsiä myyttistä hirviötä, mutta samalla sen olemassaolon reunaehdoista saatiin uutta tietoa.

Jos järvessä jotain poikkeuksellisen suurta ja outoa elää, se voisi olla jonkinlainen jättiläisankerias. Juuri muita vaihtoehtoja ei dna-tutkimuksen jälkeen enää jää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Legenda Loch Nessissä elävästä hirviöstä on vanha, kenties jo 500-luvulta peräisin. 1930-luvulla Nessie-hirviön etsintä sai uusia kierroksia, kun lehdistössä levisi kuvia järvellä uivasta otuksesta, joka muistutti kovasti jonkinlaista joutsenliskoa eli muinaista plesiosaurusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajatus siitä, että dinosaurusten aikana eläneet joutsenliskot tai jokin muu eksoottinen otus olisi selvinnyt kymmeniä miljoonia vuosia skotlantilaisessa järvessä jääkausien yli, on tietysti päätön. Hirviömysteeri ruokkii kuitenkin mielikuvitusta ja kerää turisteja. Vuosikymmenten aikana järveä on kammattu läpikotaisin esimerkiksi kaikuluotaimilla. Muinainen kalalisko odottaa yhä löytäjäänsä.

Professori Neil Gemmellin ryhmä vietti järvellä viime vuonna kaksi viikkoa ja keräsi yhteensä 250 vesinäytettä. Näytteitä otettiin myös järven syvyyksistä. Uusien tekniikoiden avulla näistä näytteistä voidaan seuloa dna:ta ja katsoa, minkälaisia eläimiä järvessä on. Näin saadaan myös aiempaa tarkempi kuva järven ekosysteemistä ja biodiversiteetistä.

Tutkijat tunnistivat järven näytteistä yli 3 000 eliölajia, alkaen bakteereista erilaisiin kaloihin, sammakoihin ja muihin tavallisiin vedeneläviin. Järvessä on paljon lintujen dna:ta, kuin myös jälkiä sioista, kauriista ja ihmisistä. Dna:ta karisee veteen esimerkiksi kuolleesta ihosta, eläinten karvoista, irtoavista kalansuomuista ja jätöksistä. Kaikki järvessä elävä tai vieraileva jättää jälkeensä dna:ta.

Dinosaurusten tai kalaliskojen dna:ta ei löydetty. Eikä ylipäänsäkään mitään sellaiseen viittaavaa, ei edes tavallisten liskojen geenejä. Ei ollut haitakaan, jos joku on ajatellut sellaisia Skotlannissa elävän.

”Elääkö Loch Nessissä muinainen joutsenlisko? Ei. Järvessä ei ole pätkiäkään matelijoiden dna:sta. Joten voimme olla melko varmoja, ettei järvessä uiskentele jättimäistä, suomujen peittämää matelijaa”, professori Gemmell kertoi lehdistötilaisuudessa The Guardian -sanomalehden mukaan.

Se kuitenkin selvisi, että Loch Ness voisi olla erinomainen paikka pyytää ankeriaita. Näytteissä oli erittäin paljon ankeriaiden dna:ta, jopa niin paljon, että tutkijat itsekin yllättyivät. Järvessä elää siis varsin elinvoimainen ankeriaskanta.

”Sukeltajat ovat väittäneet nähneensä järvessä ankeriaita, jotka ovat yhtä paksuja kuin heidän jalkansa. En tiedä, ehkä he liioittelevat, mutta on toki mahdollista että Loch Nessissä on poikkeuksellisen suuria ankeriaita”, Gammell sanoo Otagon yliopiston tiedotteessa.

Jos järvihirviön olemassaoloon haluaa yhä uskoa, voi panna toivonsa jonkinlaisen jättiläisankeriaan löytymiseen. Tosin suurin koskaan tavattu ankerias painoi vain viisi ja puoli kiloa, eli se on aika sinttiluokkaa Nessien kuviteltuihin mittoihin verrattuna.

Dna-tutkimuksen kytkeminen Loch Nessin hirviöön oli tutkijoilta laskelmoitu julkisuustemppu. Jostain sattumanvaraisesta likolammesta tehty biodiversiteettikartoitus tuskin saisi kovin paljon julkisuutta, vaikka olisi tieteellisesti yhtä arvokas hanke.

Tieteellisesti tärkein puoli nyt toteutetussa kartoituksessa oli osoittaa, miten hyvin ympäristöstä voidaan saada dna-tietoa uusilla välineillä. Ympäristöstä kerätyn dna:n analysointi on nopeasti nouseva tutkimusala, joka voi tuottaa paljon uutta ymmärrystä eri alueiden elonkirjosta. Sillä voidaan myös etsiä vieraslajeja.

Näillä ympäristön e-dna-kartoituksilla on muun muassa löydetty Ranskan vesistöistä sinne levinneitä amerikkalaisperäisiä härkäsammakoita, ja Yhdysvalloissa dna-näytteillä tarkkaillaan vierasperäisiä karppipopulaatioita. Menetelmästä on hiljattain julkaistu yleiskatsaus avoimessa Communications Biology -tiedelehdessä.

Loch Ness on Britannian suurin järvi tilavuudessa mitattuna. Se on 37 kilometriä pitkä, puolitoista kilometriä leveä ja varsin syvä. Loch Nessin keskisyvyys on 182 metriä ja syvin kohta on yli 230 metriä.

”Löysimme Loch Nessistä paljon ihmisten ja meihin liittyvien eläinten kuten koirien, lampaiden ja muun karjan dna:ta. Tunnistimme myös useita paikallisia lajeja kuten mäyriä, kettuja, jäniksiä ja lukuisia lintuja. Nämä löydökset osoittavat, että suurten vesistöjen ja vesireittien dna-kartoitus voi olla hyödyksi, jotta saadaan nopeasti selville biodiversiteetin taso tietyllä alueella”, professori Gammell sanoo.

Hankkeessa oli mukana myös Loch Ness -tutkimuksen veteraani, meribiologi Adrian Shine. Hänellä on selitys sille, miksi hirviömyytti kiehtoo yhä ihmisiä. Kun tiede kehittyi ja ymmärrys maailmasta lisääntyi viktoriaanisella ajalla, ihmisillä oli tarve löytää tilaa mielikuvitukselle.

”Oli paljon kaipuuta kadonneisiin maailmoihin, kuten Jules Vernen tarinat”, Shine kertoi The Scotsman -lehdelle pari vuotta sitten.

”Kun ihmisten maailma kutistuu, heillä on taipumus etsiä jotain itseään suurempaa, jotain pelottavaa, jotain mystistä, jotain yhä piilossa olevaa.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla