Taiteilijan näkemys luotain Osiris-Rexistä asteroidi Bennun yllä. Kuva: Nasa
Taiteilijan näkemys luotain Osiris-Rexistä asteroidi Bennun yllä. Kuva: Nasa

On pieni mahdollisuus, että kyseinen asteroidi iskeytyy Maahan 2100-luvulla.

Asteroidi Bennu on läpimitaltaan yli 500 metrin kokoinen asteroidi. Se tulee Maan lähelle kuuden vuoden välein. Pian Bennu saa meiltä vieraan.

Osiris–Rex-luotain lähti kantorakentin mukana Floridasta avaruuteen varhain perjantaina Suomen aikaa. Jos kaikki menee suunnitellusti, parin tonnin painoinen Osiris–Rex saapuu Bennulle elokuussa 2018.

Luotain tutkii ja kuvaa asteroidia ensiksi noin 500 päivää. Sitten se laskeutuu kohti pintaa, viipyy sen tuntumassa hetken ja nappaa robottikäsivarren avulla näytteen.

Toiveissa on vähintään 60 grammaa asteroidin pinnan aineksia. Sitten luotain palaa hiljalleen Maan lähelle. Koko matka vie seitsemän vuotta. Lähellä Maata luotain pudottaa näytteen laskuvarjolla Utahin autiomaahan.

Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan tutkijat valitsivat Bennun kohteeksi tuhansien lähiasteroidien joukosta.

”Bennun koko, ikä, sen hiilipitoinen koostumus ja sen sopiva kiertorata Maan lähellä tekivät siitä helpon ja kiehtovan kohteen”, sanoi Osiris–Rex-ohjelman tutkija Christina Richey lehdistötilaisuudessa verkkosivusto Space.comin mukaan.

Bennu kiertää yhden kierroksen Auringon ympäri 1,2 vuodessa ja tulee Maan lähelle kuuden vuoden välein. Asteroidin kiertoradan taso poikkeaa vain kuusi astetta maapallon radan tasosta.

Bennu löytyi vuonna 1999. Sen koko on noin 560 metriä leveimmästä kohdastaan, paljastavat tutkakuvat.

Olot ovat pysyneet asteroidilla samanlaisina ainakin 4,5 miljardia vuotta, eli näytteet saadaan ajalta, jolloin koko aurinkokunta oli muodostumassa.

Bennun tummuus viittaa siihen, että sen pinnalla on paljon hiiltä ja toivottavasti orgaanisia yhdisteitä. Se voisi auttaa elämän alkuperän selvittämisessä, sillä kaikessa elävässä maapallolla on paljon hiiliyhdisteitä.

Näytteestä saa ehkä tietoa siitä, kuinka aurinkokunta syntyi. Mahdollisesti Bennulta löytyy aminohappoja. Ne ovat elämän ja solujen proteiinien rakennuspalikoita, joita tiedetään syntyneen myös avaruudessa.

Tutkijat toivovat, että näytteessä olisi myös vesimolekyylejä. Ne voisivat kertoa, tuliko maapallon valtamerien vesi asterodeilta, jotka muinoin iskeytyivät Maahan.

Näyte pinnasta otetaan heinäkuussa 2020 laitteella, joka muistuttaa hieman auton ilmansuodatinta.

Näyte otetaan tavalla, jossa lennonjohdon ei tarvitse ankkuroitua asteroidille, jolla on heikko painovoima. Näytettä otettaessa vain robottikäsivarren pää koskettaa heikosti pintaa.

Käsivarren pää ampuu pintaan typpeä. Se nostattaa Bennun pinnalle pölyä ja pieniä kiviä muutaman sekunnin ajaksi. Tavoite on koota pölystä ja kivistä yli 60 grammaa asteroidin aineksia. Jos kaikki menee hyvin, näytteitä voi kertyä pari kiloa.

Osiris–Rexissä on tarpeeksi typpeä, joten se voi yrittää noutaa kolmekin kertaa asteroidin aineksia.

Bennu kulkee hyvin läheltä Maata vuonna 2035. Silloin se tulee lähemmas maapalloa kuin Kuu on nyt, eli alle 380  000 kilometrin päähän.

Näin lähellä maapallon massa antaa Bennun radalle uutta potkua, eivätkä tähtitieteilijät voi sen jälkeen enää tarkasti ennustaa asteroidin rataa. On kuitenkin laskettu, että on yksi mahdollisuus 2 700:stä, että Bennu iskeytyisi Maahan joskus vuosina 2175–2196.

Jos näin kävisi, ei Bennu aiheuttaisi kovin suurta tuhoa tai ainakaan sukupuuttoja. Uskotaan, että esimerkiksi dinosauruksien sukupuuttoon vaikutti asteroidi, joka oli paljon suurempi eli noin kymmenen kilometriä leveä.

Euroopan avaruusjärjestön havainnekuvassä on asteroidi Didysos ja sitä kiertävä kappale, johon tutkijat törmäyttäisivät luotaimen.

Yhdysvaltain avaruusjärjestö Nasan ja Euroopan Esan tutkijat haluavat selvittää, miten asteroideja voitaisiin torjua, mutta Euroopan puolelta rahoitus on jäissä.

Kuulussa Armageddon-katastrofielokuvassa 1990-luvulta Bruce Willisin johtama tiimi lähetetään avaruuteen räjäyttämään Maata kohti syöksyvä asteroidi palasiksi.

Yhdysvaltojen ja Euroopan avaruusjärjestöjen Nasan ja Esan tutkijat suunnittelevat vähän samaa, mutta paljon pienemmässä mitassa ja ilman ydinpommeja.

Niin sanottu Aida-hanke on ollut vireillä jonkin aikaa. Nimi tulee sanoista Asteroid Impact and Deflection Assessment.

Sen tarkoitus on laukaista luotain Didymos-asteroidille, jota kiertää myös pieni kuu. Didymoksen läpimitta on 800 metriä ja sitä kiertävän kappaleen läpimitta on 150 metriä.

Tutkijat haluavat törmäyttää luotaimen tähän pienempään kappaleeseen. Ajatuksena on tutkia, miten asteroidien ratoja pystytään muuttamaan törmäyksellä.

Aida koostuisi kahdesta luotaimesta: eurooppalaisten Aim laukaistaisiin ensin ja se asettuisi kiertämään Didymosta.

Aim tekisi tärkeitä mittauksia ja sen jälkeen laukaistaisiin amerikkalaisten Dart, joka törmäisi Didymoksen kuuhun ja suistaisi sen radaltaan.

Didymos sopii kohteeksi, koska se on lähellä ja törmäyskoe ei saisi sen kuuta syöksymään Maata kohti. Didymoksen kuu on myös samaa kokoluokkaa kuin maapalloa todennäköisimmin uhkaavat asteroidit. Asiasta kertoo Nasan verkkosivu.

Uhkaavia asteroideja ei tällä hetkellä tunneta. Asteroidivyöhykkeellä on kuitenkin tuhansia ja tuhansia kappaleita, jotka voisivat mahdollisesti joskus ajautua törmäämään maapalloon.

Kiviä putoilee silloin tällöin. Kuuluisa Siperian Tunguskan räjähdys vuonna 1908 aiheutui todennäköisesti pienehkön asteroidin törmäyksestä. Vuonna 2013 Tšeljabinskin yllä räjähti meteori, joka aiheutti 1 600 ihmisen loukkaantumisen.

Tutkijat uskovat, että asteroidien törmäykseltä voidaan suojautua. Siksi Aida-hankkeen eteneminen olisi tärkeää.

”Emme ole voimattomia asteroidien edessä. Mutta meidän täytyy harjoitella niiden torjumista tosielämässä siltä varalta, että joskus joudumme oikeasti suistamaan asteroidin radaltaan”, sanoo yhdysvaltalaista osaa hankkeesta johtava Andrew Cheng tiedotteessa.

Viime joulukuussa Euroopan avaruusjärjestö Esan jäsenmaat peruivat rahoituksen toiselta hankkeeseen tarvittavalta luotaimelta

Rahat ohjattiin Marsista elämää etsivään ExoMars-hankkeeseen.

Nyt tutkijat yrittävät lobata asteroidihanketta taas henkiin.

Latviassa pidetyssä tapaamisessa tutkijat esittivät halvemman vaihtoehdon Aimin toteuttamiseksi.

Uudessa versiossa luotaimesta olisi riisuttu Didymoksen kuuhun suunniteltu laskeutuja ja poistettu tutkajärjestelmä, joka luotaisi kuun rakennetta. Hintalappu olisi nyt 210 miljoonaa.

Nasan Dart-hanke eli varsinainen törmääjä etenee eurooppalaisista huolimatta, mutta Dart ei pysty tekemään kaikkia niitä tärkeitä mittauksia, joihin Aimia tarvittaisiin.

Aimin pitäisi mitata tarkasti kappaleen massa, jotta törmäyksen vaikutukset voitaisiin myös mitata.

”Emme ole koskaan kokeilleet asteroidin työntämistä radaltaan eikä sitä voi testata laboratoriossa mitenkään. Meidän täytyy selvittää, pitävätkö simulaatiomme ja mallimme paikkansa”, kertoo Esan johtaja Jan Woerner.

Nasa rakentaa Dart-luotaintaan edelleen alkuperäisessä aikataulussa. Sen olisi tarkoitus törmätä asteroidiin vuonna 2022.

Tutkijat sanovat, että parasta olisi ollut saada Aim tekemään mittauksia samaan aikaan Dartin kanssa. Aim pystyy heidän mukaansa hoitamaan tehtävänsä myös törmäyksen jälkeen, jos hanke ylipäätään saa rahoitusta.

Koirat, joilla oli tietty muoto oksitosiiniin liittyvästä geenistä, kääntyvät herkemmin omistajansa puoleen. Sama geenivariantti löytyi myös susilta.

Aivoissa erittyvä kiintymyshormoni oksitosiini on tärkeä osa ihmisten välistä sosiaalista kanssakäymistä. Hellyydenosoitukset kuten halaaminen ja suutelu saavat oksitosiinia erittymään, ja sitä vapautuu erityisesti seksin aikana.

Oksitosiini säätelee myös ihmisen ja lemmikkien välistä elämää. Lemmikin silittely vapauttaa oksitosiinia, ja samalla tavoin koirankin aivot raksuttavat.

Ruotsalaisessa Linköpingin yliopistossa tutkittiin oksitosiinin vaikutusta kultaisiin noutajiin. Koirat, joilla oli tietty geenimuunnos oksitosiinireseptoriin liittyvällä alueella perimässä, kääntyivät herkemmin omistajansa puoleen pyytääkseen apua.

Tutkimuksessa pantiin 60 kultaista noutajaa ratkaisemaan yksinkertainen pulma. Niiden piti avata kansi saadakseen herkkupalan.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen kansi suljettiin niin, ettei koira voinut saada sitä auki. Tarkoitus oli katsoa, miten herkästi koira hakee omistajaltaan apua.

Kolme varttia ennen koetta koirien kuonoon suihkutettiin joko oksitosiinia tai suolavesiliuosta. Sitten tutkijat ottivat aikaa, kuinka kauan koira jaksaa itsekseen painia kannen kanssa.

Oksitosiinisuihke todella vaikutti, mutta vain osaan koirista. Sellaiset koirat, joilla oli tietty oksitosiinireseptoriin liittyvä geenivariantti, tulivat helpommin pyytämään apua omistajaltaan.

Samoja koiria testattiin myös suolavesiliuoksella, mikä odotetusti ei vaikuttanut avuntarpeen lisääntymiseen.

Kaikista koirista otettiin dna-näytteet. Tutkijat paikansivat erityyppisiä muunnoksia oksitosiinigeenien lähistöllä niiden kromosomistossa. Niin sanotun AA-genotyypin koirat reagoivat oksitosiiniin, kun taas GG-genotyypin koirat eivät.

Samaa vaihtelua havaittiin myös susilla. Tutkijat analysoivat 21 suden dna:ta niiden verinäytteistä.

Toisin sanoen oksitosiinireseptoriin liittyvät muunnokset olivat susilla jo ennen niiden kesyttämistä koiriksi. Se voi selittää, miksi tietyt sudet muinoin tulivat paremmin ihmisten kanssa toimeen.

”Tulokset antavat olettaa, että ihmiset aikoinaan valitsivat kesytettäviksi yhteistyökykyisiä susia ja jalostivat niistä seuraavia sukupolvia”, sanoo tiedotteessa Mia Persson, yksi tutkijoista.

Tutkimuksen julkaisi Hormones and Behaviour.