Mannerlaattojen jatkuva liike kasaa maankuoreen sisäisiä jännityksiä, jotka äkisti lauetessaan järisyttävät maata. Tältä pohjalta voisi kuvitella, että seuraava järistys on ennustettavissa laskemalla vaikkapa aiempien järistysten perusteella, miten pit...

Mannerlaattojen jatkuva liike kasaa maankuoreen sisäisiä jännityksiä, jotka äkisti lauetessaan järisyttävät maata. Tältä pohjalta voisi kuvitella, että seuraava järistys on ennustettavissa laskemalla vaikkapa aiempien järistysten perusteella, miten pitkään jännitykset voivat kasvaa ennen seuraavaa purkausta.

Näin yksinkertainen malli ei valitettavasti toimi, Stanfordin yliopiston tutkijat Jessica Murray ja Paul Segall kirjoittavat englantilaisessa Nature-tiedelehdessä. He olivat tutkineet Kaliforniassa sijaitsevan Parkfieldin järistyksiä, joita on kirjattu luotettavasti vuodesta 1857.

Parkfield valittiin myös siksi, että se on järistysalttiin San Andreasin siirroksen tuntumassa eikä sen lähellä ole muita maankuoren sellaisia rakenteita, jotka voisivat johtaa järistyksiin. Jos yksinkertainen jännitysten kasautumismalli pitäisi paikkansa, vuoden 1966 järistyksen jälkeen seuraavan yli kuuden richterin järistyksen olisi pitänyt tulla Parkfieldiin viimeistään 1980-luvun lopulla. Sitä ei ole kuulunut vieläkään.

Ei yksi pääsky kesää tee, mutta Scientific American -lehti muistuttaa, että jos jännitysten kasautumiseen perustuva ennustemalli ei pidä paikkaansa Parkfieldin tapaisessa pelkistetyssä tilanteessa, niin tuskinpa se voi pitää paikkaansa siellä, missä järistyksen syitä on enemmän kuin yksi ainoa, hiljalleen elävä siirros maankuoressa.



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla