Kuva: Tiia Monto / Wimimedia Commons
Kuva: Tiia Monto / Wimimedia Commons

Maksa osaltaan ratkaisee, kuka himoitsee karkkia ja kuka ei.

Makeiset, suklaa ja jäätelö maistuvat joillekin ihmisille enemmän kuin muille, ja yksi syy on löytynyt maksasta.

Makeanhimon tai sen puutteen takaa löytyy erityisesti maksan erittämä fgf21-hormoni eli fibroblastikasvutekijä-21. Sekä hiirillä että jaavanapinoilla tehdyt kokeet ovat aiemmin osoittaneet, että hormonin lisääminen vähentää eläinten sokerinnälkää.

Myös ihmisillä samainen hormoni ratkaisee osaltaan, miten makeat ruoat maistuvat, vahvistaa uusi tutkimus Cell Metabolism -lehdessä.

Tutkijat havaitsivat, että hormonin pitoisuuksia elimistössä säätelevän geenin tietyt muodot ovat yleisempiä ihmisillä, jotka syövät runsaasti makeisia. Näiden geenimuotojen kantajat ovat 20 prosenttia todennäköisemmin makeisten suurkuluttajia.

Hormonin käyttäytymistä elimistössä tutkijat selvittivät vertailemalla joukkoa vapaaehtoisia. Toiset heistä olivat makealle erittäin persoja, kun taas toiset eivät välittäneet sokeriherkuista.

Näiden ääripäiden paastoverinäytteissä oli aivan erisuuruiset pitoisuudet fgf21-hormonia. Makeisten välttelijöillä sitä oli jopa puolet enemmän kuin sokerisiepoilla.

Kun kokelaat seuraavaksi nauttivat sokerijuomaa, hormonin pitoisuus laski yhtä alas kuin toisella ryhmällä. Sokerin nälkäkin väheni samalla.

”Jännä tulos. Makeanhimo on aliymmärretty asia. Tämä voi olla yksi uusi tekijä kokonaisuudessa. Olen aivan varma, että niitä on paljon muitakin, joita ei vielä osata siihen yhdistää”, kommentoi professori Kirsi Pietiläinen Helsingin yliopiston Lihavuustutkimusyksiköstä.

Fgf-21 on tuttu hormoni Pietiläiselle. Hän on ryhmineen huomannut, että veren fgf-21-pitoisuudella on yhteys epäterveelliseen lihavuuteen. Hormonia löytyy paljon niiltä, joiden maksa on pahasti rasvoittunut.

Tulos vaikuttaa päinvastaiselta kuin se, mikä saatiin makeanhimoa jäljittäneestä tutkimuksesta: siinähän makeannälkä yhdistyi pienempään hormonipitoisuuteen.

”Luulisi, että paljon makeaa syövien maksa rasvoittuisi epäterveellisen ruokavalion takia. Mutta nämä ovat monimutkaisia asioita”, Pietiläinen naurahtaa.

Hänen mukaansa elimistö säätelee hyvin monimutkaisin järjestelmin kaikkea, mikä liittyy elossapysymiseen.

”Järjestelmää ei voi yhden aineen poistamisella tai lisäämisellä kääntää. Jos yrittää yhden kanavan sulkea makeanhimosta, tulee viisi muuta kanavaa, jotka puskevat päälle. Siksi lihavuuden hoito lääkkeillä niin hanakalaa”, Pietiläinen sanoo.

Makeanhimoa säätävät myös aivojen mielihyväjärjestelmää pyörittävät hormonit, kuten serotoniini.

”Nämä hormonit liittyvät mielihyvävajeeseen ja sen paikkaamiseen. Joku paikkaa sitä makeisilla, joku alkoholilla ja joku pelaamisella.”

Pietiläinen muistuttaa, että ihminen kehittää makeanhimoa myös psykologista syistä. Huonoon oloon haetaan lohtua makean syömisestä.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.